Motownko mustan musiikin kaapin päällä?

Suomalaisen rockjournalismin kestomyytti Motown-levy-yhtiöstä on jälleen lähtenyt uudelle kierrokselle, ties kuinka monennen kerran. The Funk Brothers-dokumentin arviossa (HS Radio & televisio 27.5.2011) todetaan ”Motownin nykyinen asema mustan musiikin kaapin päällä” ja kansalaisoikeustaistelun aikaan liittyen levy-yhtiön julkaisuja luonnehditaan ”suuren yhteiskunnallisen murroksen ääniraidaksi”. Tämä Motownin merkitystä liioitteleva käsitys on ollut ainakin suomalaiselle populaarimusiikin kirjoittelulle leimallinen piirre vuosikymmeniä, ja edelleen se näyttäisi olevan vahvasti vallalla.

Koko mustan musiikin kenttä on niin valtaisa kudelma esittäjiä, säveltäjiä, tuottajia ja levy-yhtiöiden omistajia sekä tyylilajeja ja vaikutteita populaarimusiikin kehityksessä, että afroamerikkalaisen musiikkiperinteen kaapin päälle on tietysti paljon hyviä ehdokkaita. Motownia en kuitenkaan kaapin päälle sijoittaisi, edes soulin traditiossakaan. Tietysti Motownilla on kiistämättömän merkityksellinen asema soulmusiikin perinteessä. Funk Brotherseilta, Berry Gordylta kuten muiltakaan motownlaisilta ei ole mitään pois ottamista heidän ansioistaan ja perinnöstään afroamerikkalaisen popmusiikin tekijöinä. Mutta Motown ei koskaan ollut erityisen uutta luova levy-yhtiö, vaan hallitsevasti bisneskoneisto, joka takoi tarkoin harkitulla sapluunallaan hittikappaleita integroituvan USA:n musiikkimakuun istuen. Sosiaalisten ja kulttuuristen myllerrysten ääniraitanakaan ei Motownia voi juurikaan pitää. 1950-luvulla käynnistynyt kansalaisoikeuskamppailu oli jo 1960-luvulla kiivaimmat vaiheensa ohittanut ja keskeisimmät lainsäädännölliset tavoitteensa saavuttanut, kun Motownilla vielä 1970-luvun alussa käytiin kiivasta sisäistä vääntöä Marvin Gayen yhteiskunnallisesti kantaaottavan What´s Going On -LP:n julkaisemisesta.

Syystä taikka toisesta suomalainen rockjournalismi on kuitenkin jumittunut täyttämään 1960-luvunkin jälkeiset soulmusiikin vaiheet Motownilla, eikä soulin uusiutuminen valotu juuri lainkaan. Tuolloin Motown artisteineen hiipui suorastaan taka-alalle. Sen ohitse soulia modernisoivat 1960-70-lukujen taitteesta lähtien ensin muun muassa Isaac Hayes, Curtis Mayfield, Barry White ja Philly-soulin artistit. Levy-yhtiöinä nousivat esiin vaikkapa Curtom ja Philadelphia International, levy-yhtiöiden omistajina ja tuottajina esimerkiksi Kenneth Gamble ja Leon Huff. 1980-luvulle siirryttäessä moderni soul uudentui syntetisaattoripohjaiseksi jälleen uuden esiintyjä- ja tuottajapolven voimin. Heitä olivat muun muassa New Yorkissa vaikuttanut Michael ”Kashif” Jones sekä Minneapolis-kaksikko James ”Jimmy Jam” Harris ja Terry Lewis, jotka Flytetyme-tuotantoyhtiönsä nimissä loivat aivan uudenlaisen funkkaavan syntetisaattorisaundin. Flytetyme-saundilla esimerkiksi Janet Jackson sai uransa nousuun 1980-luvun puolivälistä lähtien. Syntetisaattorisoulin yhdeksi keskeiseksi levy-yhtiöksi kehittyi 1970-80-lukujen taitteesta lähtien Solar Records (Sound of Los Angeles Records), jonka perustaja ja omistaja Dick Griffey vetänee liikemiestaidoillaan vertoja Berry Gordylle musiikkibisneksen piirissä.
Nämäkin muutamat poiminnat 1960-80-luvuilta jo kertovat sen, että merkittävyydestään huolimatta ei Motown-soulilla ole millään lailla yksiselitteistä johtavaa asemaa soulmusiikin saati kaiken mustan musiikin vaiheissa. Rockjournalismin Motown-kestomyytin olisi jo aika päivittyä uudelleen.

Mainokset
Kategoria(t): Puheenvuoroja kulttuurihistoriasta, Yleiset Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Motownko mustan musiikin kaapin päällä?

  1. Pekka R. sanoo:

    Kysymys kuuluukin, voidaanko suomalaisesta rockjournalismista puhua journalismina, sillä alan lehtiä pian 40 vuotta lukeneena huomaa, että varsinkin nuorilla, uraansa aloittavilla toimittajilla on enemmän paloa oman itsensä, tyylinsä ja nokkeluutensa esille tuomiseen kuin aiheensa syvälliseen tuntemiseen.
    Toinen asia on se, että 1960- ja 1970-luvuilla tänne Pohjolan perille pikkukaupunkien levykauppoihin saakka ei paljoa muuta mustaa musiikkia kuin Motownia rantautunut, eikä radiossa ollut muita pop-musiikkiohjelmia kuin Pop eilen, tänään, Matkalla maineeseen, Purkkaa ja jytää ja Nuorten sävellahja. Yhteensä näitä taisi olla kaksi tuntia viikossa. Tietoa olisi pitänyt lähteä etsimään Amerikasta saakka, mutta kukapa köyhä rockkirjoittaja sinne olisi päässyt, kun rahat riittivät nippanappa interrail-lippuun. Ehkäpä siksi rockjournalismin näkökulmaharha on peräisin noilta vuosilta, sillä tokihan tämän päivän keski-ikäiset rockjournalistit ovat nuorina koululaisina esikuviensa jutut lukeneet.
    Se on tietenkin toinen juttu, että nykyään, internetin ja globalisaation aikana, tietoa olisi saatavana, jos sitä haluaa ja osaa löytää. Aina joku kaveri asuu Piilaaksossa ja häntä voi pyytää piipahtamaan paikallisessa levykaupassa ostoslista mukanaan. Maailma on todellakin muuttunut niistä vuosista, kun jo Tukholmakin tuntui taivaalta.

    • Petri Lavonen sanoo:

      Pitää varmasti pitkälti paikkaansa, että rockjournalismissa kannetaan perintönä juuri tuollaista ”näkökulmaharhaa” edeltäviä auktoriteetteja lukien.

      Mutta ihmetystä vain herättää tällaisen myytin toistuminen vuosikymmenestä toiseen, vaikka äänitteitä, kuvatallenteita sekä ulkomaista (ja jonkin verran kotimaistakin) kirjoittelua ja kirjallisuutta on kuitenkin saatavilla. Levyjen heikko saatavuus sekä pitkään jatkunut populaarimusiikin miltei olematon radiosoitto ja tv-näkyvyys toki selittävät osin tilannetta, muttei kokonaan. Totta on, että modernin soulin harrastajat ja tuntijat ovat hankkineet levynsä muun muassa Tukholmasta ja Lontoosta. Mutta 1970-luvulla Suomeen rahdattiin konttikaupalla ns. cut out -levyjä, joiden mukana tänne päätyi oikeastaan varsin hyvin tuolloista uutta soulia; näitä levyjä pyörii yhä suomalaisissa levydivareissa! 1980-luvulla modernia soulia pystyi tilaamaan oikein sujuvasti parista kolmesta postimyyntifirmasta, ja nyttemmin uudelleenjulkaisut ja nettikauppa ovat tarjonneet lisää mahdollisuuksia harrastaa ja perehtyä uudempaan soulmusiikkiin.

      Näkisin, että suurimpana syynä Motown-myytin kaltaisten, etenkin uudempaan 1970-luvulta eteenpäin tehtyyn mustaan musiikkiin liittyvien ”näkökulmaharhojen” takana on tietysti jonkin verran makukysymyksiä, mutta paljolti on myös kyse populaarimusiikin historiankäsitykseen liittyvästä genresuhteiden silmänkääntötempusta. Tarkoitan tällä sitä, että rock on laventunut alkuperäisistä lähtökohdistaan yläkäsitteeksi, jonka alla tarkastellaan lukuisia populaarimusiikin tyylisuuntia jo alkujaan vääristyneessä kontekstissa. Vastoin pitkään vallinnutta rock-toimittajuuden kautta syntynyttä vinoa suhdetta mustaan musiikkiin, tulisikin esimerkiksi moderni soul ja rock eri tyylisuuntineen ymmärtää rinnakkaiksi populaarimusiikin osiksi.

      Mutta Suomessa erityisesti 1970-80-lukujen moderni soul tuntuu edelleen olevan rockjournalismin piirissä ammottava tyhjä aukko, tai ainakin jokin marginaalinen populaarimusiikin häiriötila. Tämä johti aikanaan siihen, että muun muassa rap, laajemmin koko hip hop -kulttuuri, nousi suomalaisessa pop-/rockkirjoittelussa esiin kuin tyhjästä, vaikka hip hopilla on vankka pohjansa juuri modernin soulin mainituilla vuosikymmenillä. Pitkälti samaan historiattomaan ”kelluntaan” populaarimusiikin vaiheissa on päätynyt house, joka sekin monine variaatioineen on modernin soulin jatkumoa.

  2. Pekka R. sanoo:

    Itse asiassa kolumnisi alku on sen vastaus: suomalainen rockjournalismi. Siis ROCKjournalismi, siinähän sen kiinnostuksen kohde onkin jo mainittu.
    Tilannetta voisi verrata suomalaiseen urheilujournalismiin. Sielläkin on omat muutamat erikoistoimittajansa amerikkalaiselle jalkapalloilulle ja amerikkalaiselle pesäpalloilulle, mutta samaan aikaan näiden lajien suomalaiset harrastajat ihmettelevät, miksi lajeista ei puhuta Ylen Urheiluruudussa eikä Hesarin urheilusivuilla juuri mitään. Lajien kirjo vaatisi siis erikoistumista, mutta jos aikoo tienata elantonsa toimittajana, pitää erikoistua sellaisiin lajeihin, joista kertovista jutuista maksetaan ja joille on kysyntää. Tilanne on siis verrannollinen suomalaisten soul-tietoisuuteen. Toimitusmaailmaa hieman (vajaat kolme vuosikymmentä) sisältäpäin seuranneena voin kuvitella, miten soulia käsittelevä juttu on tehty eräässä suuressa sanomalehdessä. Toimituspäällikkö soittaa rockmusiikista kirjoittavalle free-avustajalle ja tilaa tältä jutun ”kun sää käsittääkseni olet seurannut noita Amerikan levymyyntejä”. Ehkäpä siinä jää kysymättä, että tietääkö Springsteen-fanina tunnettu free soul-musiikista mitään. Ja jos kysyttäessä vastaisi ”en tiedä”, menisi 300 euron juttupalkkio sivu suun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s