C-kasetin elämää (muistelua)

Ensimmäinen mankkamme on vielä tallessa, joskaan ei ehkä enää toimintakunnossa.

Meille ostettiin ensimmäinen kasettinauhuri eli mankka vuonna 1974. Minä olin yhdeksän vanha ja siskoni oli yksitoista. Samaan aikaan Oriveden Sähkö-Uitilta ostettiin Hectorock I -kasetti. Paljon muita valmiita musiikkikasetteja ei sitten ostetukaan. Kuten niin monen muunkin kohdalla seuraavan vuosikymmenen aikana tuli nauhoitettua lukemattomia kasetillisia musiikkia radiosta. Mummolassa nauhoitettiin myös tädin Beatles- ja Ricky Nelson -singlet kasetille.

Kasettivuosien alkupään voimakkaimpiin muistoihin kuuluvat siskoni kanssa huoneessamme pitämät ”diskot”. Saunan jälkeen Hectorock, lauantaipulla ja kynttilänvalo vauhdittivat iltojamme suljettujen ovien takana. Muuten kasetit ja mankka kuuluivat normaaliin arkeen, josta yksittäisiä muistoja ei paljon löydy. Kaseteille kuitenkin päätyi kappaleita Popnonstopista, Viikon pop-lp:stä, Pop eilen tänään -ohjelmasta jne. (Rock Radio tuli vasta myöhemmin, yläasteella kerättiin nimiä adressiin sen perustamiseksi.)

Mankka piti kiinnittää johdolla radioon nauhoittamista varten. Joskus 1970-luvun lopulla meillä oli jo toinen radio, jossa oli kasettipesä, tai sitten lainasimme naapurin mankkaa. Joka tapauksessa oli jo mahdollista nauhoittaa kasetilta kasetille, ja kerran kävi köpelösti. Sisareni ystävä Tiina oli nauhoittanut joitain tosi hyviä lauluja, jotka minä halusin siirtää omalle kasetilleni. Olisi kuitenkin pitänyt pitää tarkempaa huolta siitä, kumpaan laitteeseen tulee kumpi kasetti. Onnistuin nauhoittamaan Tiinan kasetille oman kasettini tyhjyyttä. Seurasi klassinen hetki, jossa sydän jätti useita lyöntejä väliin. En muista yhtään, miten sisareni tai hänen ystävänsä suhtautuivat asiaan, mutta muistan vieläkin sen kamalan paniikin tunteen.

Nauhoitettujen laulujen ylöskirjaamisessa emme koskaan olleet kovin täsmällisiä.

Yläasteella 1970-luvun lopulla oli muodikasta kantaa keväällä mankkaa mukana koulussa ja kuunnella sitä välitunneilla. Opettajat eivät kauheasti välittäneet tästä ja lisäksi rehtori vihasi hollannikas-muotia ja sen aiheuttamaa kopinaa. Me kiltit tytötkin saimme tuntea olevamme kuin suuriakin kapinallisia, kun kuljimme koulussa holskuissa mankkaa kantaen. Meidän porukassamme minä olin ainoa, jolla oli kannettava soitin ja niinpä minä varsin tyrannimaisesti määräsin, mitä soitetaan. Kaikki kaverit eivät olleet kovin ihastuneita Queeniin, jota tuossa vaiheessa kuuntelin paljon. Onneksi paras kaverini oli isonveljensä kautta hyvin ”queeniytynyt”, joten meitä oli sentään kaksi. (Tätini Jyväskylän kirjaston musiikkiosastolla oli ystävällisesti nauhoittanut Queeniä kasetille meitä varten.)

Kun olin yhdeksännellä, siskoni sai taa kärsiä, kun hukkasin hänen Eaglesin Hotel California -kasettinsa. Mankan piti nimittäin olla mukana myös urheilupäivänä, kun kierrettiin niiiiiinnn pitkä lenkki maanteitä ja metsäteitä pitkin. Kasetti hävisi ilmeisesti, kun laskin sen jälkijoukkoja tarkistavan opettajan auton katolle hetkeksi. Viikonloppuna isä ajoi minut vielä metsään etsimään kasettia. Ei löytynyt. Vasta 1990-luvulla osti siskolleni korvaukseksi Hotel Californian lp:nä.

1980-luvun alkupuolella, kun korvalappustereot saapuivat, kasetit saivat uuden tehtävän. (Kannettavia kuulokkeilla varustettuja kasettisoittimia ei koskaan ainakaan meillä kutsuttu niiden englantilaisella walkman-nimellä.) Kun musiikin kuuntelu liikkuessa, etenkin autoissa ja junissa, muuttui kätevämmäksi, ryhdyimme nauhoittamaan kaseteille lp-levyjämme. Radiosta nauhoittaminen oli samalla vähentynyt ja 1980-luvun puolessa välissä, kun kaupalliset radioasemat olivat syntyneet, se oli jo kokonaan loppunut. Liekö kyse ollut aikuistumisesta vai siitä, että kuuntelukelpoista musiikkia kuului radiosta enemmän kuin tunti päivässä. Kasetit kuitenkin olivat edelleen keskeinen osa arkea, etenkin opiskelu- ja kotipaikan väliä kulkiessa.

1990-luvullakin kaseteilla oli vielä aktiivinen tehtävänsä: bootleggaus, vaikka uudet tekniikat jo tekivät tuloaan. Viikon pop-lp -ohjelma vuonna 1978 oli tuonut siskoni kasetille Bob Dylanin At Budokan-levyn, mistä seurasi vähitellen yhä intensiivisemmäksi muuttuvan Dylan-innostus. 80-luvun puolivälistä lähtien jopa 1990-luvun lopulle minulle kerääntyi ainakin 70 kasetillista Dylania (tai ainakin sen verran niitä on edelleen tallessa), suurin osa niistä juuri pidettyjä konsertteja, mutta mukana myös oleellisimmat intaket, haastattelut, ja varhaiset konsertit. Siitä minulla ei ole mitään muistikuvaa, miten loin yhteydet sekä suomalaisiin että eurooppalaisiin ihmisiin, jotka kasetteja minulle lähettivät enkä lähetinkö vaihdossa koskaan muuta kuin tyhjiä kasetteja. Dylan-kasetteja kuitenkin pullahti postiluukusta säännölliseen tahtiin.

Kasettinauhasta virkattu kolikkopussi

CD:n valloitettua maailman, kasetin tehtävä arjessa hiipui ja katosi lopulta kokonaan (vaikka siskoni kuulemma säännöllisesti silloin tällöin kuntelee vanhoja kasetteja). 2000-luvun kierrätysbuumi on kuitenkin tuonut uusia käyttötarkoituksia kaseteillekin. Tämänkin kirjoituksen innoittajana toimi se, että siskoni tarvitisi kasetteja virkkausmateriaaliksi. Kävin kaikki sängyn alla laatikoissa pölyä keräävät kasettini läpi ja raaskin luopua noin puolesta ei-Dylan -kasettejani. Muutama kasetti päätyi myös soittoon: Smokie, joka on yläasteajan nostalgiamusiikkia (jota en silloin olisi tunnustanut kuuntelevani, koska se oli lällyä eikä rockia) sekä loistavana yllätyksenä hollantilainen Brat’s the Whoblem, jonka olemassaolosta kasetilla en edes tiennyt (=muistanut), ehkä koska tuolloin 1990-luvun vaihteessa ei kovin usein radiosta enää musiikkia tullut nauhoitettua. Down By The Laiturin alkuvuosien funk(punk)-bändin luulin ikuisiksi ajoiksi menettäneeni!

Mainokset
Kategoria(t): Puheenvuoroja kulttuurihistoriasta Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: C-kasetin elämää (muistelua)

  1. Juha sanoo:

    Kiitos, mukava juttu. Askartelin itse taannoin blogiini lyhyitä esityksiä digitoimistani kaseteista. Tarkoitus on taas jatkaa, tästä tuli kiva virike.

    Oikein sydäntä muuten särkee, kun näkee kasettinauhaa virkattavan kolikkokukkaroksi 😉

  2. Pekka Remes sanoo:

    Onkohan se vain nostalgiaa, vai oliko sittenkin ennen kaikki paljon paremmin. Jokatapauksessa siinä tunsi aivan oikeasti harrastavansa musiikkia, kun yritti metsästää sen oman suosikkikappaleensa kasetille joko Nuorten sävellahjasta, Purkkaa ja jytää -ohjelmasta ja mitä niitä olikaan. Soittolistojakaan ei ollut, joten sitä omaa suosikkia piti todellakin väijyä ja odotus saattoi kestää viikkoja. Ja kun se kappale viimein tuli, kasetti joko loppui kesken tai ohjelman lähetysaika päättyi radion merisäähän.
    Rockradio alkoi vuonna 1980, jolloin tarjonta suorastaan räjähti: rockohjelmaa tuli kaksi tuntia päivässä.
    Nyt ovat asiat toisin. Mutta aina voi miettiä sitäkin, että jos tarjotaan on rajattomasti, osataanko sitä arvostaa. Siksipä moni sitkeästi säilyttää vanhoja c-kasettejaan, vaikka ei niitä kuuntelisikaan. Niissä on muistojen aarteita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s