Carl Spitteler ja Turun pommitus

Turun pommitusSveitsiläinen runoilija, kriitikko ja esseisti Carl Spitteler (1845–1924) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa vuonna 1919. Kirjailija oli uransa huipulla tilanteessa, jossa Eurooppa oli kokenut ennennäkemättömän hävityksen. Nobelin palkinnon Spitteler sai eepoksestaan Olympischer Frühling, joka oli ilmestynyt jo vuonna 1905, mutta ”suuren sodan” tuntoja kirjailija ei vanhoilla päivillään enää käsitellyt. Sodan aiheuttamaa tuhoa Spitteler oli sen sijaan sivunnut aiemmin – kuten hiljattain suomennettu Turkuseuran julkaisema kertomus Turun pommitus (Das Bombardement von Åbo, 1889) osoittaa. Kolme vuosikymmentä ennen Nobel-palkintoa ilmestynyt tarina on ainutlaatuinen, keskieurooppalainen näkökulma Itämeren maailmaan ja ennen kaikkea Turun historiaan.

Carl Spitteler syntyi Baselin lähellä Liestalissa 24. huhtikuuta 1845 ja kävi lukiolaisena kymnaasia, jossa kuuluisa kulttuuri- ja taidehistorioitsija Jacob Burckhardt toimi opettajana. Sittemmin Spitteler opiskeli oikeustiedettä Luzernissä ja protestanttista teologiaa Zürichissä ja Heidelbergissa. Taloudellisista syistä nuorukainen päätyi kotiopettajaksi ja tarttui vuonna 1871 suomalaisen kenraalin Carl Standertskjöldin ehdotukseen lähteä Pietariin kaksivuotiselle pestille. Vaellusvuosinaan Spitteler haaveili kirjailijan urasta ja aloitti esikoisteoksensa, runoelman Prometheus und Epimetheus, suunnittelun. Kesäkuukausina kotiopettaja vietti aikaa kenraalin kotimaassa, Kirstulan kartanossa Hämeenlinnassa ja Laukossa Vesilahdella. Kun pesti Pietarissa päättyi, Spitteler tuli oma-aloitteisesti kuukaudeksi Hämeenlinnaan syyskuussa 1873. Vierailu on taltioitunut sanomalehti Hämäläiseen, jonka mukaan Carl Spitteler saapui kaupunkiin 13. syyskuuta, samana päivänä Johann Ludvig Runebergin, Fredrika Runebergin ja kuvernööri von Kraemerin kanssa, ja asettui Nordinin majataloon.

Vaikka kirjailija myöhemmin muisteli halunneensa palata Sveitsiin niin pian kuin mahdollista, hän otti lokakuussa 1873 uuden, kuuden vuoden mittaiseksi venyneen pestin paroni Nicolaus von Cramerin kotiopettajana Pietarissa. Näiden vuosien aikana Spitteler vieraili Suomessa silloin tällöin, ensin syksyllä 1877 Hämeenlinnassa ja helmikuussa 1878 Viipurissa. Kesät 1875 ja 1877 isäntäperhe vietti Karjalan kannaksella.

Viimeisen kerran Spitteler pistäytyi Suomessa kesällä 1880, matkallaan Pietarista takaisin Sveitsiin. Juuri tällä matkalla hän pysähtyi myös Turussa, todennäköisesti ensimmäisen ja viimeisen kerran, ja jatkoi Tukholman kautta kotia kohti.

Suomessa ollessaan Carl Spitteler keskittyi Prometheus und Epimetheus –runoelmaan, joka lopulta ilmestyi salanimellä Carl Felix Tandem vuonna 1881. Kirjallisissa piireissä teos ei suurempaa huomiota herättänyt, ja niinpä kirjailija joutui elättämään itseään journalistina. Näiltä vuosilta ovat peräisin Spittelerin kaunokirjalliset Suomen kuvaukset. Vuosina 188793 hän julkaisi viisi joko kokonaan tai osin Suomeen sijoittuvaa kertomusta, sadut Hund und Katze (1887) ja Jumala – Ein finnisches Märchen (1893), humoristiset kuvaelmat Ei ole (1887) ja Die Samojeden (1887) sekä Krimin sodan aikaa kuvaavan Das Bombardement von Åbo (1889). Spitteler julkaisi myös Suomeen liittyviä esitelmiä ja muisteluksia, kuten kirjoitukset Finnland (1890) ja Spazierfahrten in Finnland (1892). Viimeksi mainitussa kuvataan Helsingin ja Turun lisäksi myös Tamperetta, jossa Spitteler vieraili matkallaan Laukkoon. Yhteistä Suomeen liittyville proosateksteille on se, että niissä kuvataan varsin vähän itse tapahtumapaikkoja. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjoitukset syntyivät vasta vuosia myöhemmin. Varmaankin Suomi-aiheet olivat otollisia sanomalehtiaineistoksi eksoottisuutensa vuoksi. Samalla Spitteler osoitti kiintymystä, ehkä nostalgista kaipaustakin, Suomea kohtaan.

Työskennellessään Standertskjöldinin kotiopettajana 1871–73 Spitteler tapasi paljon Suomesta tulleita vieraita. Iloluontoiset ja seuralliset muukalaiset viehättivät häntä; tosin myöhemmin kirjailijalle valkeni, että Standertskjöldin seurapiiri koostui kokonaan ruotsinkielisistä suomalaisista. Suomenkieliseen väestöön Spitteler tutustui vasta vähitellen, ja kirjeissään hän kuvasikin, miten oudolta tuntui matkustaa maaseudulla Hämeessä, jossa kukaan ei osannut ruotsia. Suomalaisia talonpoikia hän luonnehti hiljaisiksi ja juroiksi: heillä oli ”huvittava puhe ja kiukkuiset kasvot”.

* * *

Turun pommitus on Carl Spittelerin tuotannossa erikoisuus siinä mielessä, että se on otteeltaan historiallinen. Tarina kuvaa 35 vuoden takaista aikaa, vuotta 1854, jolloin Englannin merivoimat hätyyttelivät turkulaisia. Itämaiseksi sodaksi kutsuttua konfliktia muisteltiin 1870-luvulla paljon, ja epäilemättä näitä kertomuksia Spitteler oli kuullut jo Pietarin suomalaispiireiltä.

Turun pommituksen poliittisena taustana on Krimin sota (1853–56), joka alkoi, kun Osmanien valtakunta julisti sodan Venäjälle ja Britannia ja Ranska asettuivat osmanien tueksi. Kamppailu ulottui Itämerelle asti: Oolannin sodassa (1854–56) englantilais-ranskalainen laivasto uhkasi Suomen suuriruhtinaskunnan rannikkoa ja sotatoimet ulottuivat Pohjanlahdella Kokkolaan, Raaheen, Ouluun ja Tornioon asti. Vihollinen seisahtui myös Turun edustalle vuonna 1854 ja avasi tulen kohti kaupunkia.

Tähän tapahtumasarjaan Carl Spittelerin kertomus kiinnittyy, mutta historiaa tarinassa on vain siteeksi. Turun pommitus alkaa lyhyellä tapahtumapaikan kuvauksella: Turkua hallitsee joki nimeltä Aura, joka on ”tuskin yhtä leveä kuin saksalaisen maalaiskaupungin pääkatu”. Tarinan ytimessä on kenraali Baraban Barabanovitš Stupjenkin, jolla on apunaan ”huomattavan laiska” majuri Balvan Balvanovitš. Tyylilaji on alusta lähtien koominen, vaikka aihe on vakava. Sen sijaan että venäläinen eliitti olisi kiinnostunut Turun ja Suomen puolustamisesta, se ajaa itsekkäästi omaa etuaan ja pitää asemapaikkaansa ”kurjana loukkona”. Kun kenraalin keittäjä Agafia on naimassa ”nuoren pellavapäisen suomalaismiehen” Tullelan, venäläiset liittoutuvat vihollisen kanssa ja saavat englantilaisten kanuunat kohdistumaan suomalaiskosijan tiilitehtaaseen. Viheliäinen salajuoni kääntyy lopulta punojiaan vastaan, sillä englantilaiset päättävät korvata aiheuttamansa tuhon, ja Tullela saa aimo korvauksen.  Vaikka Spitteler kirjeenvaihdossaan kuvasi suomalaisia yksinkertaisina kansanihmisinä, hänen sympatiansa ovat Tullelan puolella. Lopussa suomalainen rehtiys palkitaan, ja pari viilettää häämatkalle sisämaahan, Tampereelle.

Englantilaisten Turkuun kohdistama tykkituli on tarjonnut Spittelerille tilaisuuden venäläisen kulttuurin ruotimiseen. Venäläisille Turku on niin syrjäinen kolkka, ettei se herätä upseereissa minkäänlaisia intohimoja – paljon tärkeämpää on puolustaa venäläistä neitoa suomalaismiehen lähentelyiltä. Spittelerin kuvauksessa venäläiset tuntuvat kansoittavan Turun, eikä keskiöön asetu Tullelan ohella muita suomalaisia.

On ilmeistä, ettei Spitteler ole pikaisesta visiitistään huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä – Turkua juurikaan tuntenut. Kun englantilaisten alus purjehtii esiin ”luotojen välistä”, tulipalon pelko valtaa kaupunkilaiset. Spitteler kertoo, miten ”urhoolliset naiset keräsivät vettä pannuihin, saaveihin ja soikkoihin tulipalojen varalta, sillä Turussa ei vielä tuolloin ollut palokuntaa”. Kirjailija on epäilemättä tiennyt kaupunkia vuonna 1827 kohdanneesta suurpalosta, joka antoi olettaa, ettei paloturvallisuus ollut erityisen hyvä. Tosiasiassa palon jälkeen turvallisuutta oli lisätty tietoisesti, ja kaupunkiin oli vuonna 1838 perustettu maan ensimmäinen vapaapalokunta.

Spitteler on ollut selvästi perillä siitä, että Suomen kaupungit saivat lopulta korvauksia kokemastaan hävityksestä. Apu ei todellisuudessa tullut niin nopeasti kuin kertomuksessa vaan vasta Oolannin sodan jälkeen. Englannissa pantiin 1850-luvun lopulla toimeen keräys, jossa saatiin kokoon yhteensä 220 000 markkaa sotavahinkojen katteeksi. Summan jakaminen annettiin palokunta-aatteen aktiiville, Erik Julinille, ja varoja käytettiin vielä 1860-luvun nälkävuosina hätää kärsivien auttamiseen.

* * *

Carl Spitteler vietti paljon aikaa Karjalan kannaksella. Turun pommituksen lopussa Itä-Suomeen matkustavat myös Tullela ja Agafia. Englantilaisilta saamillaan rahoilla Tullela rakentaa viinapolttimon Viipurin lähelle, ja Agafia haaveilee talvisesta kelkkailusta ”Pietarin sveitsiläisalpeilla”. Tämä on viittaus vanhaan venäläiseen keksintöön, vuoristorataan, jota Ranskassa kutsuttiin nimellä Montagnes russes. Ehkäpä Spitteler itse oli Pietarissa lievittänyt koti-ikäväänsä lumisilla tekovuorilla.

Veijaritarinan tapaan Turun pommitus päättyy ilojuhlaan. Mikäpä olisi sille oikeampi paikka kuin 1800-luvun huvielämän keskus vanha Seurahuone, nykyinen Kaupungintalo, jossa rakastavaiset viettävät häitään mielikuvituksellisen yltäkylläisyyden keskellä. Sodan varjo on muuttunut valoisan tulevaisuuden enteeksi, kun Agafia toteaa: ”Eilen bumbardirovka, tänään häät ja manteleita.”

(Teksti on alunperin ilmestynyt esipuheena Carl Spittelerin teokseen Turun pommitus. Suomennos Meeri Allinen, Reetta Gröhn, Niina Kairi ja Pilvi Lehtilä. Turkuseura – Åbosamfundet, Turku 2011.)

Mainokset
Kategoria(t): Puheenvuoroja kulttuurihistoriasta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s