Pääsiäispaaston perinne ja Facebook

Kristilliseen perinteeseen kuuluu neljänkymmenen päivän paasto ennen pääsiäistä. Se on muistuma Jeesuksen neljästäkymmenestä päivästä erämaassa, jossa hän paastosi ja kohtasi myös paholaisen. Paasto on siis yhtäältä Jeesuksen vaiheisiin eläytymistä ja toisaalta valmistautumista kristittyjen suurimpaan juhlaan pääsiäiseen ja Kristuksen ylösnousemukseen. Tämä valmistautuminen ymmärretään kristillisessä traditiossa myös itsetutkiskelun ja rukouksen aikana. Niukkuuden maailmassa paasto on lisäksi osunut ajankohtaan, jolloin ruokavarat ovat talven jäljiltä olleet jo vähissä, mutta uusi satokausi ei vielä ole alkanut.

Paaston ideaan kuuluu ajatus luopumisesta, yleensä ruuasta ja muusta ruumiillisesta nautinnosta, mutta niiden myötä myös hengellisistä tai henkisistä paheista. Ulkoisen, ruumiillisen kilvoittelun tarkoitus on palvella sisäistä kehitystä ja kasvua. Nykyisin on tyypillistä, niin ortodoksisessa kuin katolisessakin kirkossa, korostaa paaston hengellistä puolta ja sitä, että esimerkiksi liharuuasta kieltäytyminen ei ole tavoite itsessään.

giotto-last-supper
Koska oma tutkimukseni on kohdistunut sydän- ja myöhäiskeskiajan kristillisyyteen, olen saanut tutustua niin kristilliseen askeesin ihanteeseen kuin paaston käytäntöihin keskiajan uskonnollisissa yhteisöissä. Luostarielämään sitoutuneet kieltäytyivät yleensä jo normaalioloissa liharuuasta, joten paaston aikaan pidättäytyminen ruuasta ja muista ruumiin nautinnoista saattoi olla äärimmäistä, sitäkin huolimatta, että kristillinen traditio kehotti kohtuuteen myös paaston ja askeesin suhteen. Mystisten kokemusten pohjaksi paaston aika ja pääsiäinen sopivat erinomaisesti. Nälän heikentämä ruumis eläytyi helpommin Jeesuksen kärsimykseen ja mystisen nautinnon kuvakieleksi valikoitui puhe täyteydestä ja makeudesta.

Kenties tutkimusaihepiiristäni johtuen, en ollut koskaan tuntenut erityistä vetoa paastoa kohtaan. Ensimmäisen kerran ajatus paastoamisesta heräsi, kun luin kaksi vuotta sitten Jaakko Heinimäen puheenvuoron ”Voisiko pahan puhumista välttää”, jossa ehdotettiin, että paaston ajan puhuisi toisista ihmisistä pelkkää hyvää.

Ajatus oli hieno, mutta en tainnut kyetä toteuttamaan tavoitettani, joka oli paastoaloittelijalle vaativa. Tänä vuonna havahduin jo paastonajan alkaessa ajatukseen, että voisin luopua Facebookin käytöstä paaston ajaksi. Minusta tuntui, että ”yhteisöpalvelin” oli aina auki koneellani ja kännykässäni, ja alkoi häiritä keskittymistä niin työhön kuin vapaa-aikaan.

Postitin sivulleni tiedon, että aloittaisin Facebook-paaston ja palaisin pääsiäisen aikaan. Tässä tulin huomaamattani toteuttaneeksi Benedictuksen luostarisäännön ohjetta tehdä paastolupauksestaan julkinen kertomalla se apotille. Minun valvova isoveljeni oli ”kaveripiiri”, joka huomaisi kyllä vihreän pallukkani, jos eksyisin harhateille ja kirjautuisin sisään.

facebook-no-grazie
Kristillisessä perinteessä paastoon kuuluu joitakin pehmennyksiä. Esimerkiksi pääsiäispaastossa sunnuntait ovat olleet lepopäiviä, jolloin ruokarajoituksia ei ole tarvinnut noudattaa. Samoin kohteliaisuus isäntiä kohtaan velvoittaa nauttimaan yhteisestä ateriasta, noudatteli se paaston sääntöjä tai ei. Omalla kohdallani tulkitsin nämä lievennykset niin, että saatoin käydä välillä tarkistamassa, olinko saanut henkilökohtaisia viestejä. En kuitenkaan saanut jäädä selaamaan sivuja.

Kaltaisellani kulttuurikristityllä ei paaston suhteen ollut suurempia hengellisiä tavoitteita. Silti paastoaminen herätti ajatuksia ja jopa yhteydentunnetta kristilliseen perinteeseen.
Kristittyjä askeetteja koettelivat paholainen nuorten naisten ja miesten hahmoissa sekä mielikuvat iloisista juhlista ja täysistä ruoka-astioista. Facebook-paastoajaa koetteli Mark Zuckerberg, kun yhteisöpalvelin alkoi lähetellä sähköpostiin viestejä, joissa kehotettiin tarkastamaan tilin tilanne ja kerrottiin, miten aktiivisia ystävät olivat verkossa olleet.
Matti Apusen kirjoitus päivähoidosta ja vanhemmista, jotka viettivät allasbileitä etelässä, kun lapset ovat hoidossa, sai miettimään, että mitenhän tätä kommentoidaan Facebookissa. Toisaalta tyydytys siitä, että ei antautunut Zuckerbergin houkutuksille ja mielenrauha, kun ei ajautunut lukemaan jankkaavia keskusteluja subjektiivisesta päivähoidosta, motivoivat jatkamaan. Vanha kristillinen totuus, jonka mukaan työ on paras keino pitää halut kurissa, osoittautui todeksi. Yllättäen Facebook-paasto laajeni myös päivittäisten kofeiiniannosten kohtuullistamiseksi.

Mitä Facebook-paasto sitten opetti? Ainakin paaston dynamiikka tuli tutuksi. Alku oli helppo ja vaivaton, lähes hilpeä. Arkipäiväistymisen myötä repsahtamisen riski kasvoi: ”Ehkä voisi ihan nopeasti vilkaista, jos siellä on jotain henkilökohtaisia viestejä”. Paaston kääntyessä loppua kohden taas herää kysymys, miten säilyttää kohtuullisuus tulevassa arjessa. Jo Johannes Cassianus (n. 360-435) totesi: ”On helpompi löytää ihmisiä, jotka kieltäytyvät kaikesta vähänkin ravitsevasta ruoasta kuin niitä, jotka nauttivat kohtuullisesti kaikkea heille tarjottua.”

Vaikka Facebookin ylikäyttö on varsinainen ensimmäisen maailman ongelma ja siitä paastoaminen ei kenties johdata syvällisiin tuloksiin ja lähimmäisenrakkauteen, oli paasto mielekäs prosessi. Kenties kaikkein yllättävin tulos itselleni oli, että aloin aiempaa selvemmin ymmärtää ulkoisen rajoitteen ja kieltäymyksen merkitystä. Vaikka Facebook-paasto oli ennemmin mielen kuin ruumiin hallintaa, konkreettisuus, joka liittyi fyysiseen tekoon – en kirjaudu sivustolle, helpotti valinnan hetkellä. Samalla heräsi vahva usko siihen, että ulkoisilla teoilla ja rajoitteilla on voimistavaa ja positiivista vaikutusta. Kieltäymys tietynlaisesta ruuasta ja ruumiin nautinnosta on kristillisessä, mutta myös monessa muussa, uskonnollisessa perinteessä ollut avain mielen muutokseen ja hengelliseen kasvuun. Se tuskin on sattumaa. Ruumiillisilla teoilla on vahva yhteys siihen, miten ajattelemme ja ymmärämme itsemme sekä mahdollisuutemme.

Facebook-paaston aikaan osui myös Helsingin Sanomien (24.3.2013) kirjoitus citynunna Elisabethistä eli lääkintöneuvos Liisa Toppilasta. Kyseisessä jutussa siteerattiin metropoliitta Ambrosiuksen sanoja, jotka puolustivat munkkien ja nunnien asumista samassa yhteisössä: ”Siveellistä puhtautta uhkaa varmasti paljon enemmän esimerkiksi virtuaalinen viihdeteollisuus. Tältä vaaralta eivät korkeimmatkaan luostarin muurit ihmistä suojaa.”

Vaikka Ambrosiuksen ajatus ei ollutkaan siinä, että nunnat ja munkit luopuisivat selibaatista, herätti lausahdus mielleyhtymän: voisiko nykypäivän läntisessä hyvinvointivaltiossa askeesia olla kieltäytyminen tietoverkoista? Se olisi samanlainen hyvin radikaali teko kuin vapaaehtoinen selibaatti ja perheestä luopuminen oli varhaiskristillisyydessä ja keskiajalla. Meille muille jäisi kohtuullisuuden vaatimus ja ajoittainen paasto yltäkylläisyyden äärellä.

Meri Heinonen

Kirjallisuutta: Maiju Lehmijoki-Gardner: Askeettien pidot. Uskonnot ja syömisen etiikka. Kirjapaja 2009.

Advertisements
Kategoria(t): Yleiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s