Tarttuvat sanat ja kulttuurinen epidemia

Lauantaina 1. maaliskuuta 2014 MTV:n Putous-sarjan viides tuotantokausi päättyi. Tammikuusta lähtien Suomessa on riehunut influenssan ohella huumorin epidemia. Putouksen sketsihahmojen lentävät lauseet ovat tarttuneet niin nuoriin kuin vanhoihin. On hämmentävää, miten herkästi median toistamat sanat tarttuvat sekä tv-ruudusta katsojiin että katsojien kesken. Kansaa kaatuu nopeammin kuin influenssassa, sillä infektio leviää suoran kontaktin lisäksi sosiaalisen median kautta. Taudin kantajat levittävät tartuntaa niihinkin, jotka eivät ole Putousta katsoneet. Sotshin olympialaisissa selostajat määrittivät urheilua ”osimoilleen näin”, ja päiväkoti-ikäiset pohtivat, miten ”yhteiskunta pyörii”. Aikaisempien keväiden epidemioista tiedämme, että taudin huippu on jo ohitettu.

hymyhuuletEpäilemättä Putous tarjoaa raaka-ainetta tulevaisuuden historiantutkijoille. Sen huumoria on syytä yrittää ymmärtää ja selittää, mutta tämä ei riitä. Kulttuuria pitää katsoa myös tahattomasti leviävien tartuntojen ja odottamattomien vaikutusten virtana. Miltä tv-huumorin historia näyttäisi, jos tulkitsemmekin sitä epidemiana? Vuosina 1984–85 MTV:n Älywapaa palokunta -viihdeohjelma levitti ”Onks’ Viljoo näkyny?” -puheenpartta ja vuosina 1987–88 Yleisradion Hymyhuulet-sarja laski liikkeelle ”lievän mopon” ja ”jyrkän styrangin” kaltaisia viruksia. Näihin taudinaiheuttajiin törmää toisinaan vieläkin.

Putouksen tietoiset hokemat elävät tässä ja nyt, toiston kautta. Kielen ihmeellisyys on siinä, että se kantaa myös pitkän aikavälin historiallisia kerrostumia. Samaan aikaan kun sanat, joita käytämme, elävät hädin tuskin sen hetken, jonka ne kaikuvat, kieli sisältää kerrostumia satojen ja tuhansien vuosien takaa. Kielessä ja kulttuurissa hidas ja nopea muutos ovat läsnä yhtä aikaa. Kulttuurihistorioitsija Peter Burke on 1970-luvulta lähtien painottanut kielen ja puheen historiallista tutkimusta. Miten eri aikakausina on puhuttu, millaisia kanavia on käytetty, miten tilanteet ovat vaikuttaneet puhumisen tapaan ja muotoihin? Toisaalta, historiantutkijat ovat aina pohtineet kielen merkityksiä ja niiden muutoksia, mutta usein kielellisyys on näkynyt käytettyjen lähteiden tasolla, sillä menneisyyden puhetilanteisiin on ollut vaikeampi päästä käsiksi.

Haasteellista on lähihistoria, jonka ajankohtaiset kytkökset ovat unohtuneet. Millaista oli se puhe, jota käytimme kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten? Kiinnostavan näkökulman kadonneeseen puheeseen tarjoaa Mitä missä milloin -kirjasarjan Vuoden sanat -palsta, joka avaa näköalan lähihistorian muotisanoihin. Vuoden sanat eivät ehkä ole niin voimakkaasti ja infektiivisesti levinneitä kuin Putouksen hokemat, ja siksi niiden ajoittaminen voi olla vaikea. Vuoden 1982 sanoja olivat holhousvaltio, kuutamourakointi, köyhyysloukku, lattiataso, piraattiäänite ja uutisankkuri. Vuonna 1983 kansaa puhuttivat puolestaan rautarouva, rypälepommi, teleneuvottelu ja veridoping. Paljon on myös ilmaisuja, joiden konteksti on kadonnut muistista. Sanalistoissa on sellaisia aikalaisia puhuttaneita ilmiöitä kuin avokummi, hömelöinti, keskustelukone, laatupiiri, lumikinkku, paimentolaistyyli, piiskaraha ja rasvamatka.

Hiljattain Yleisradio järjesti kilpailun, jossa valittiin vuoden 2013 sana. Voittajaksi nousi pöhinä, sinänsä vanha sana, jonka juuret ovat vuosisatojen takana, ja kakkos- ja kolmossijat menivät natsitortulle ja kestävyysvajeelle.

Mutta millaisia sanoja kulttuurihistorian blogissa pöhisee? Tässä lopuksi pilvi viime kuukausien sanoista:

kh blogi sanapilvi

Mainokset
Kategoria(t): Puheenvuoroja kulttuurihistoriasta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s