Aleksis Kiven kuolema

kuolinmökkiKulttuurihistorian kesäretki Tuusulanjärvelle oli klassikkosikermä: Ainola, Ahola, Halosenniemi, Erkkola – ja tietysti Aleksis Kiven kuolinmökki. Pimeässä, ahtaassa Syvälahden töllissä Aleksis Kivi (1834–1872) vietti elämänsä viimeiset kymmenen kuukautta, ja peräkamarin vuoteessa tämä tarinan mukaan heitti henkensä. Mökissa asui kirjailijan veli, räätäli Albert Stenvall, joka oli noutanut Kiven Lapinlahden sairaalasta helmikuun lopussa 1872 saatuaan Nurmijärven kunnalta tukea hoitoon. Tuusulanjärven Rantatien vaiheilla on säilynyt monenlaista, ristiriitaistakin perimätietoa Kiven viimeisistä kuukausista, siitä, miten kirjailija hulluuskohtauksen sattuessa oli teljettynä saunaan, sikolättiin tai vintille, tai siitä, miten Kivi pistäytyi naapuritaloissa kahvia ja tupakkaa anelemassa. Lapinlahdessa hoitava lääkäri Thiodolf Saelan oli määritellyt sairauden syyksi verenvähyyden, juoppouden ja loukatun kirjailijakunnian. Vuonna 2001 Anne Pitkäranta ja Erkki Hopsu puolestaan esittivät Lääkärilehdessä hypoteesin, että lopullinen kuolinsyy olisi ollut neuroborrelioosi. Kivi kuoli uudenvuoden aattona 1872 aamuyöllä klo 4, kovan kuumeen ja huonovointisuuden päätteeksi.

Minä elänKuolinmökki on epäilemättä paikkana, fyysisenä tilana, vaikuttanut siihen, miten Aleksis Kiven kuolema on nähty. Jo kamarin pimeys ja ahtaus ovat vahvistaneet mielikuvaa hulluuden houreissa kärsivästä kirjailijasta. Kuolinvuodetta mytologisoi myös Kiven elämästä kertova elokuva ”Minä elän”, jonka Suomi-Filmi sai ensi-iltaan lokakuussa 1946. Elokuva valmistui yhteistyössä Kivi-tutkijoiden kanssa, ja jo vuonna 1941 tuotantoyhtiö oli pyytänyt asiantuntija-apua Aleksis Kiven Seuralta. Johtokunta nimesi tehtävään professorit Viljo Tarkiaisen ja J. V. Lehtosen sekä maisterit Eino Kauppisen ja Alpo Routasuon. Ohjaaja Ilmari Unho koki aiheen vaikeaksi mutta myös pakkomielteenomaisen tärkeäksi. Käsikirjoituksen laati kirjailija Elsa Soini, joka oli jo aiemmin käsitellyt aihetta näytelmässä Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät (1934). Unho oli Viipurin Kaupunginteatterissa esittänyt Kiven roolin ja aihe oli jo siksikin hänelle läheinen. Voin kuvitella, että Unho vieraili kuolinmökissa jatkosodan vuosina yhdessä lavastaja Erkki Siitosen kanssa pohtimassa, miten kuolinpaikka rakennettaisiin studioon.

”Minä elän” päättyy Aleksis Kiven kuolemaan, mitä jo elokuvan nimikin ennakoi. On selvää, että kuuluisat kuolinsanat kaikuvat viimeisten kuvien aikana. Kuolinkohtauksen alussa Albertin tytär Agnes kohentaa tulta tuvan puolella samalla, kun Aleksis (Rauli Tuomi) makaa ahtaalla sängyllään. Pian kamera kohoaa ylös ja näyttää kamarin ylhäältä, melkein samasta näkökulmasta, josta kuolinmökissä käyvä matkailija leposijan joutuu katsomaan, tai ehkä sittenkin vielä korkeammalta, katon rajasta, taivaaseen siirtymistä ennakoiden. Kirjailija näkee näkyjä, niin todellisia hahmoja kuin omia fiktiivisiä luomuksiaan. Viimein elämä sammuu ja kynttilän liekki hiipuu. Mutta viimeisiä sanoja, ”Minä elän, elän”, ei enää kuulla vuoteesta, vaan ristikuvana kynttilän takaa, aivan kuin Aleksis olisi jo siirtynyt ihanteiden maailmaan.

 

Elsa Soini julkaisi vuonna 1947 romaanin Nuori Aleksis. Se ei kanna kuolinvuoteelle asti, mutta loppukohtauksessa nuori kirjailija kohtaa Fredrik Cygnaeuksen. Kullervon nähtyään Cygnaeus toteaa: ”Ja minä näen jo temppelin tornien kimmellyksen historian soista huokuvan sumun takaa.” Samantapaista historiallisen merkityksen korostamista on myös ”Minä elän” -elokuvan lopussa, joka katoavuuden keskellä korostaa Kiven pysyvyyttä. Kun kuva on pimentynyt, äänraidalla soi Sydämeni laulu. Kivi on suomalaisen sivistyskertomuksen ytimessä. Pimeyttä edustaa ”historian soista huokuva sumu”, jonka takana kirjailijan tuotanto kohoaa ”temppelin torneina”.

Elsa Soini ja Ilmari Unho eivät toki olleet ainoat Aleksis Kiven kuoleman mytologisoijat. Kiven menehtyminen nousi julkisuuteen jo heti uudenvuoden 1872–73 jälkeen. Morgonbladet julkaisi 2. tammikuuta 1873 Fredrik Cygnaeuksen muistokirjoituksen, joka on allekirjoitettu ”Nyårsnatten 1872–73”. Silti Kiven hauta Tuusulan kirkolla jäi kolmeksi vuodeksi ilman muistolaattaa, ja tieto paikasta eli perinteenä. Uusi Suometar kirjoitti 8. joulukuuta 1875:

”Kolme vuotta on jo kulunut sitte kun Aleksis Kivi muutti manalan majoihin, vaan hänen hautansa on vielä muistokiveä vailla. Sen runoilijan hauta, jonka runsaslahjaisesta hengestä on lähtenyt Kullervo, Nummisuutarit, Seitsemän veljestä, Karkurit, Kihlaus, Lea, Margaretha, on unohtumaisillaan. Itse paikasta, missä Aleksis Kivi on saanut viimeisen leposijansa, on kohta vaikea saada tarkkaa tietoa. Nuorelle runoilijalle, joka lyhyessä elämässään meille loi ihailtaviksemme runouden kalliitta, kuihtumattomia kukkia, kuka hänelle on haudallensa kantanut kuihtuviakaan seppeleitä! Ja kumminkin tulee Suomen kansan pitää Aleksis Kiven hautaa pyhässä muistossa.”

aleksisUuden Suomettaren mainitsema ”pyhä muisto” tuo mieleen pyhimyskultin, ja ennen pitkää myös kuolinmökki muodostui eräänlaisen pyhiinvaelluksen kohteeksi. Tätä edesauttoi rautatieyhteys pääkaupunkiin, mutta epäilemättä myös Tuusulanjärven taiteilijayhteisön synty. Räätäli-Albert eli mökissään uuden puolisonsa Vilhelmiinan kanssa vuoteen 1913 asti, ja tiettävästi mökissä kävi jo vuonna 1908 lähes 300 matkailijaa. Mökkiä vastapäätä asui runoilija J. H. Erkko, joka pyrki edesauttamaan kuolinsijan museointia. On perusteltua arvella, että juuri näinä vuosina Albert joutui kertomaan veljestään satoja, ehkä tuhansia kertoja uteliaille vierailijoille, ja samalla tarinat Kiven viimeisistä päivistä lähtivät mytologiseen lentoon. Ilmeisesti myös tarina Kiven viimeisistä sanoista lepää pitkälti Albertin todistuksen varassa.

Vilhelmiina ja Albert Stenvall kotitalonsa edessä.

Vilhelmiina ja Albert Stenvall kotitalonsa edessä.

Lopulta mökin omistusoikeus siirtyi Suomen Ylioppilaskunnalle, mutta Albert ja Vilhelmiina Stenvall eivät kuolinmökistään vapautuneet. Joulukuun alussa 1913 ryöstömurhaaja tunkeutui taloon, ja molemmat vanhukset löydettiin kuolleena. Helsingin Sanomat kirjoitti 4. joulukuuta häkellyttävän yksityiskohtaisesti:

”Kamarissa sängyn vieressä, uunia vasten hieman nojaten makasi verissään ja kuolleena torpan emäntä Vilhelmiina Stenvall. Häneltä oli kaulan oikealta puolelta kaikki kaulasuonet vedetty puukolla poikki. Sitäpaitsi hänellä oli oikeassa olkapäässä puukonhaava ja päässä, joka oli kokonaan veren tahraama, useita puukonhaavoja. Torpan isäntä Albert Stenvall makasi sängyssään, yöpukimissaan, niinikään kuolleena. Hänellä oli puukonhaavoja kaulan vasemmalla puolella, oikeassa ohimossa ja oikeassa poskessa.”

Viikkoa myöhemmin poliisi pidätti irtolaisena tunnetun Robert Merisen, joka oikeudessa kiisti syyllisyytensä. Merinen joutui kaltereiden taa, mutta eri rikoksista tuomittuna. Ehkä surmaaja oli tiennyt Stenvallin saaneen korvauksen mökkinsä myynnistä. Aleksis Kiven perintö osoittautui kohtalokkaaksi.

 

Aiheesta enemmän:

Cygnaeus, Fredrik: Skalden Alexis Kivi (Stenvall). Morgonbladet 2.1.1873.

Hautakivi Aleksis Kivelle. Uusi Suometar 8.2.1875.

Holma, Jaakko: Totta vai tarua? Aleksis Kiven kuolinmökin museoarvo ja aitous. Pro gradu -tutkielma, Museologia. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2011.

HS 100 vuotta sitten. Kaksoismurha Aleksis Kiven kuolinmökissä. Helsingin Sanomat 8.12.2013.

Lehtisalo, Anneli: Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937–1955. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1315. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsinki 2011.

Pitkäranta, Anne & Hopsu, Erkki: Kuoliko Aleksis Kivi borrelioosiin? Lääkärilehti 56(44) 2001:4536–4537.

Rahikainen, Esko: Kivi. Gummerus, Jyväskylä 1984.

Salmi, Hannu: IKL:n ja Suomi-Filmin yhdysmies. Ilmari Unho (1906–1961) puolueaktiivina ja elokuvaohjaajana. Teoksessa Turun Historiallinen Arkisto 47. Toim. Timo Soikkanen. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 1992: 209–231.

Sinnemäki, Anssi: Aleksis Kiven taudinkuva. Tieteessä tapahtuu 4–5/2011: 36–37.

Soini, Elsa: Nuori Aleksis. Otava, Helsinki 1947.

Tarkiainen, Viljo: Aleksis Kivi: Elämä ja teokset. Porvoo: WSOY, 1984.

Unho, Ilmari: Nurmijärven poika pääsee filmiin. Uutisaitta 3–5/1946.

 

Mainokset
Kategoria(t): Tutkimus, Yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s