Raaka tarina sodasta ja vihasta, julmuudesta ja rakkaudestakin

Riikka Soisalo on kirjoittanut tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin 1910-luvun Suomi -työpajaa.

Olin taannoin kulttuurihistorian professori Hannu Salmen luennolla suomalaisista kartanoista ja niiden käytöstä elokuvien tapahtumapaikkoina ja kuvausmiljöinä. Suurena kartanoiden ihailijana päätin tuolloin katsoa uusin silmin kotimaisia elokuvia, joissa nämä entisajan hulppeat rakennukset ja interiöörit olisivat sivuroolissa tai jopa pääosassa. Kun sain katsottavakseni Aku Louhimiehen vuonna 2008 ohjaaman elokuvan Käsky, oli ensimmäinen ajatukseni: hienoa, elokuvaa on kuvattu paikallisessa Brinkhallin kartanossa Kakskerran saarella. Ja vielä ilmeisen suurelta osin. Voisin keskittyä ihailemaan ja tekemään huomioita Brinkhallin kartanosta, sen käytöstä ja soveltuvuudesta tämän kaltaisen elokuvan tapahtumapaikaksi. Vaan toisin kävi. Elokuva otti valtaansa ja vei mukanaan.

Käsky on vuoden 1918 Suomen sisällissodan tapahtumista kertova elokuva, joka perustuu Leena Landerin samannimiseen romaaniin. Elokuvan keskiössä on nuori, valkoinen, kirkasotsainen jääkäri Aaro Harjula (Samuli Vauramo), joka lähtee vastoin esimiestensä toivetta kuljettamaan nuorta, punaista naissotilasta Miina Malinia (Pihla Viitala) kenttäoikeuteen tuomittavaksi. Matkalla nuoret kuitenkin haaksirikkoutuvat autiolle saarelle, jossa he viettävät usean vuorokauden kaksin hankkien itse ruokansa ja vailla yhteyttä ulkomaailmaan. Saarella myös tapahtuu jotain. Jotain, mikä sitoo Aaron ja Miinan yhteen. Jotain, mikä saa valkoisen ja punaisen sotilaan unohtamaan värinsä. Tämä näkymätön, mutta elokuvassa lähes käsin kosketeltava side kiinnostaa myös kenttäoikeuden tuomaria Emil Hallenbergiä (Eero Aho), joka nuorten viimein oikeuteen saapuessa kuulustelee Malinia ja lopulta kietoutuu myös yllättävällä tavalla mukaan Aaron ja Miinan kohtaloon.

Käsky on todella taidokkaasti tehty kuvaus sisällissodan raakuudesta, josta eivät osattomiksi jääneet naiset eivätkä lapsetkaan. Jos sodasta puhuttaessa on silmiin aiemmin piirtynyt kaatuneiden miesten vääntyneet jäsenet ja kylmettyneet ruumiit, tarjoaa elokuva jo ensi kohtauksesta lähtien jotain aivan muuta. Kun joukko valkoisia miessotilaita saa kiinni punaisten naissotilaiden ryhmän ja marssittaa heidät teloitettavaksi, nousee katsojalla pala kurkkuun ensimmäisen kerran. Näinkö se sitten kuitenkin meni? Tämä puistattava tunne säilyi ainakin itselläni läpi koko elokuvan, eikä kyyneliltäkään vältytty. Heräsin ensimmäistä kertaa kylmään totuuteen: tässä sodassa naisetkin olivat rintamalla.

Toden totta, maaliskuussa 1918 on naiskaartilaisia laskettu olevan 1928 henkilöä. Tosin heitä toimi myös muissa tehtävissä eli varsinaisten aseellisten naisten määrä on epävarma. Valkoiset suhtautuivat taisteleviin naisiin kielteisesti, mutta punaisten puolella heidät hyväksyttiin rintamalle. Elokuvan Miina Maunula edustaa tyypillistä punaista naissotilasta; nuorta, naimatonta ja vähän koulutettua. He olivat useimmiten esimerkiksi piikoja tai tehtaiden työntekijöitä. Rintamalle he ilmestyivät sodan loppuvaiheessa, keväällä 1918.

Naiskaartin taustalla oli koko työväenliikkeen yleinen aktivoituminen 1800 – 1900-lukujen taitteessa. Se oli myös osa naisten vapautumisliikettä, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Naiset pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnassa ja osallistuminen taisteluun rintamalla oli siihen yksi keino. Raadollista ja jollain tapaa surullista; tasa-arvoa on haettu hinnalla millä hyvänsä.

Kuten elokuvasta myös selviää, kaikkia kohdeltiin yhtä julmasti. Armoa eivät saaneet sen paremmin äidit kuin raskaana olevatkaan. Elokuvassa tylyn kuoleman kokee myös nuori sotilas ja äiti Martta, jonka orvoksi jäänyt poika Eino kuvaa karua tarinaa sodan muovaamista ihmiskohtaloista. Einon avulla tarinaan saadaan myös kaikesta julmuudesta huolimatta jollain tapaa lämmin ja lohdullinen loppu.

Käsky koskettaa ja jättää katsojansa ajattelemaan. Tarina kerrotaan taitavasti; puhetta on lopultakin yllättävän vähän, juonta kannattelee hienosti myös kuva ja tunnelma. Muutaman ihmiskohtalon avulla sisällissodasta tehdään todellinen. Sota tulee lähelle myös kaltaistani ihmistä, joka muuten on sen historiankirjoituksessa mieluummin sivuuttanut. Roolisuoritukset ovat onnistuneita ja se miljöökin – se on upea ja uskottava!

Lähteet:

Hoppu, Tuomas: Tampereen naiskaarti. Myytit ja todellisuus. Jyväskylä 2008.

Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Helsinki 2011.

Mainokset
Kategoria(t): Yleiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s