Mitä muistamme susihistoriasta: Tutkijan kommentti

Helsingin Sanomissa julkaistiin torstaina 26.10. Turun seudulla 1800-luvun lopulla ilmenneitä lastensurmatapauksia käsittelevä kirjoitus, josta julkaistiin myös nettiversio (vain tilaajien luettavissa). Toisin kuin kirjoituksessa vihjataan, nämä tapahtumat eivät ole unohtuneet. Kuten olen ympäristöpolitiikan tutkija Outi Ratamäen kanssa todennut Suden kanssa -teoksessa (2014), 1800-luvun lastensurmat ovat osa kulttuurista muistia.

Aikalaiset pitivät tapauksia poikkeavina: ihmisten kimppuun käyneiden susien uskottiin yleensä sairastavan rabiesta, mutta lastensurmatapauksissa sudet kuvattiin terveiksi. Terveen suden käyminen ihmisen kimppuun ymmärrettiin epänormaaliksi käytökseksi. Tästä huolimatta ihmisen ja suden suhteen menneisyydestä muistetaan Suomessa parhaiten juuri lastensurmatapaukset. Tapaukset nostetaan julkisessa keskustelussa toistuvasti esiin, erityisesti hetkinä, jolloin ihmisen ja suden kanssakäyminen on aiheena ajankohtainen. Niiden muistoa pidetään yllä; Ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

1800-luvun tapahtumia ei tule unohtaa, mutta ne on hyvä asettaa historialliseen kontekstiinsa. Susien tekojen syitä tulisi pohtia – aikalaisetkin tekivät niin. Helsingin Sanomien kirjoituksessa keskityttiin referoimaan 1800-luvun sanomalehtien kuvauksia tapahtumista. Tällöin unohtuu lähdekritiikin käyttö: sanomalehtien, aikalaiskirjallisuuden, tilastojen tai kirkonkirjojen kuolinsyymerkintöjen antamia tietoja ei voi ottaa täysin annettuina.

Se, mitä muistamme ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä, vaikuttaa tämän päivän tilanteeseen. Korostamalla susihistorian konfliktisuutta ylläpidetään susisuhteen nykyistä konfliktisuutta. Valikoiva muisti vahvistaa kielteistä susikuvaa ja lisää pelkoa. Se voi toimia perusteluna susien läsnäolon vastustamiselle ja laittomille kaadoille. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan jaa kielteistä susikuvaa. Monet myös haastavat lastensurmatapausten todenperäisyyttä tai painottavat sitä, etteivät sudet ole Suomessa tappaneet ihmistä pitkään aikaan.

susi metsästys ja kalastus 1912

Lähde: Metsästys ja Kalastus 2/1912.

 

Olisi aika muistella muitakin vaiheita ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä. Pian valmistuvassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen vähälle huomiolle jäänyttä 1900-lukua. Toisin kuin Helsingin Sanomien kirjoituksessa todetaan, ei Suomesta tullut 1800-luvun lopulla tehostetusta metsästyksestä huolimatta sudetonta. Sudet näkyvät tarkastelemissani aineistoissa 1900-luvun alusta lähtien. Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Aineistoina on käytetty esimerkiksi 1900-luvun eri vuosikymmeninä eri puolilla Suomea kuolleiden susien jäänteitä. Nämä tapetut tai muulla tavalla kuolleet sudet kertovat siitä, että Suomessa on ollut ainakin yksittäisiä susiyksilöitä 1900-luvulla, vaikka säännöllisesti lisääntyvää tai pysyvää susikantaa ei välttämättä olisikaan ollut. (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014). Susista ei itseasiassa voitu päästä täysin eroon, sillä niitä tuli ajoittain maahan itärajan takaa.

Se, oliko susia Suomessa 1900-luvulla vai ei, voi tuntua epäolennaiselta saivartelulta. Sudettomuutta – kuten konfliktista menneisyyttä – voidaan kuitenkin käyttää perusteluna susien tappamiselle ja susien käytöksen epänormalisoinnille. Voidaan ajatella, ettei ole luonnollista, että susia taas esiintyy eri puolilla Suomea. Se, että susilaumoja havaittiin viime vuosisadan lopulla ja 2000-luvun alussa pitkän tauon jälkeen muuallakin kuin Itä-Suomessa, ei tarkoita, etteikö susiyksilöitä olisi eri puolilla maata liikuskellut. Ne vain ehdittiin yleensä tappaa, ennen kuin ehtivät perustaa lauman.

Väite Suomen sudettomuudesta kytkeytyy konfliktisen menneisyyden muisteluun toisellakin tapaa. Ratamäen kanssa analysoimme tapoja muistella ja kirjoittaa lastensurmatapauksista. Usein kirjoituksissa (esim. Teperi 1977 ja Lappalainen 2005) korostuu ajatus ihmisen ja suden välisestä taistelusta, jonka ihminen lopulta voittaa. Susien hävittämisen myötä ihmisten elämän esitetään muuttuneen turvalliseksi, kun haitallinen vihollinen on poistettu ihmisten elämänpiiristä. Tällaisessa ajattelutavassa ihmisen ja suden yhteiselo voi olla seesteinen nurinkurisesti vain, jos susia ei ole. Ihmisen ja suden yhteinen menneisyys ei kuitenkaan ole ollut vain konflikteja toisensa perään. Tämän muistamisen tärkeydestä olen kirjoittanut myös Politiikasta-verkkolehdessä.

Sillä, miten kirjoitamme menneisyydestä ja mitä seikkoja muistamme susihistoriasta, on merkitystä tämän päivän susisuhteelle.

 

Lähteet:

Aspi, J. , Roininen, E., Ruokonen, M., Kojola I. & Vila, C. Genetic diversity, population structure, effective population size, and demographic history of the Finnish wolf population. Molecular Ecology 15/2006, 1561–1576.

Jansson, E., Harmoinen, J., Ruokonen, M. & Aspi, J.: Living on the edge. reconstructing the genetic history of the Finnish wolf population. BMC Evolutionary Biology (64) 14/2014, 1-20.

Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Metsäkustannus, Hämeenlinna 2005.

Lähdesmäki, Heta & Ratamäki, Outi: ”Kykenemmekö luopumaan susifetissistä? – Kriittinen luenta suomalaisesta susihistoriasta.” Teoksessa Suden kanssa. Toim. Juha Hiedanpää & Outi Ratamäki. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2015, 16–41.

Teperi, Jouko: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Suomen historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 101, Helsinki 1977.

Susi koitui lukuisten lasten kohtaloksi, Helsingin Sanomat 26.10.2017.

 

Tekstiä korjattu 13.1.2020:

Kohta ”Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Niiden mukaan susikanta ei hävinnyt, ja Suomessa on ollut susia läpi 1900-luvun, vaikkakin välillä hyvin vähälukuisesti (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014)” on ollut virheellinen. Muutettu muotoon: ”Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Aineistoina on käytetty esimerkiksi 1900-luvun eri vuosikymmeninä eri puolilla Suomea kuolleiden susien jäänteitä. Nämä tapetut tai muulla tavalla kuolleet sudet kertovat siitä, että Suomessa on ollut ainakin yksittäisiä susiyksilöitä 1900-luvulla, vaikka säännöllisesti lisääntyvää tai pysyvää susikantaa ei välttämättä olisikaan ollut. (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014).”

 

Kategoria(t): Yleiset. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Mitä muistamme susihistoriasta: Tutkijan kommentti

  1. Karoliina Sjö sanoo:

    Reblogged this on Kulttuurihistorian seura.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s