ICR-konferenssi Coloradossa

Tänä syksynä matkustin International Conference of Romanticism (ICR) konferenssiin Colorado Springsissä, Yhdysvalloissa 20–23 lokakuuta 2016. Konferenssin teemana oli Halloween-aikaan sopivasti The Dark Side of Romanticism ja osallistujia oli vajaat 200. Romantiikan aikakauden pimeään puoleen keskittynyt konferenssi tarjosi läpileikkauksen yhdysvaltalaisen romantiikkatutkimuksen nykysuuntauksiin: perinteisempien näkökulmien ohella posthumanismi, antroposeeni ja eläintutkimus olivat vahvasti edustettuina erityisesti nuoremman tutkijakunnan esityksissä. Kuten ohjelmakirjasta on luettavissa, paneelien aiheet vaihtelivat runoudesta uskontoon ja filosofiaan, sukupuolihistoriasta goottimusiikkiin, ja jopa matemaattiselle infinitesimaalilaskennalle oli omistettu oma sessio. Erityisesti mieltäni lämmitti tavata legendaarinen Frederick Burwick (UCLA), joka on tutkinut romantiikkaa jo 1960-luvulta alkaen ja julkaissut esimerkiksi romanttisesta groteskista. Vaikka konferenssin painopiste oli brittiläisessä ja yhdysvaltalaisessa romantiikassa, myös saksalaista romantiikkaa tutkitaan selvästi aktiivisesti Atlanttin toisella puolella.

fred_burwick

Oma esitelmäni oli neljästä erillisestä istunnosta koostuneessa paneelissa Dark Automata. Otsikoin esitelmäni Of Mice and Machines: Posthumanist Reading of E. T. A. Hoffmann’s “Nutcracker and the Mouse King”, käsitellen automaatin teemaa E. T. A. Hoffmannin sadussa “Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas”. Romantiikan aikakautta jäsennetään usein biologisten eliöiden ja koneiden vastakkainasettelun kautta, mutta ainakin Hoffmannin tarinassa tämä asetelma on käännetty päälaelleen. Orgaaniset hiiret edustavat pahoja voimia mekaanisen pähkinänsärkijän johtaessa tinasotilaiden vastarintaa. Automaattien teema tulee tarinassa esiin erityisesti mekaanikko Drosselmeyerin monitulkintaisessa hahmossa. Esitelmäni on osa post doc -hankettani Posthuman Romanticism: Nonhuman Agency in the Romantic Era 1800–1840, jota rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin Rahasto.

kalliovuoret

1,8 kilometrin korkeudessa sijaitseva Colorado Springs tarjosi tietenkin sopivan näyttämätön romantiikan aikakauden ruotimiseen, sillä Colorado Collegen seminaarisalien ikkunasta aukesi mieltä kohottava näkymä yleville Kalliovuorille. Yhdysvalloissa romantiikkatutkijat myös uskaltavat olla romanttisia. Konferenssin päätösillallista seurasi Halloween-hengessä järjestetyt Monster Ball -naamiaiset, jossa oli tilaisuus nähdä tutkijakollegoita pukeutuneena hirviöiksi!

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Vihasta tekoihin, inkvisition jäljillä – kustos kertoo

Lauantaina 8.10.2016 tarkastettiin filosofian maisteri Reima Välimäen kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja The Awakener of Sleeping men. Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses, and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany. Väitöskirja menee vihapuheen keskiaikaiseen ytimeen, sillä se tarkastelee yhden kerettiläisryhmän, valdesilaisten vainoa. Tutkimuksen fokuksessa on inkvisiittori Petrus Zwicker, celestiinimunkki, joka toimi maantieteellisesti laajalla alueella nykyisestä Itävallasta pohjoiseen Puolaan. Tutkimuksessaan Reima Välimäki rakentaa monipuolisen kuvan tästä inkvisiittorista ja korjaa lukuisia aiemman tutkimuksen ratkaisemattomia ongelmia, kuten Zwickerin elämänkaaren ajoituksia.

valimaki_biller

Professori Peter Biller loppupuheenvuorossaan.

Vastaväittäjä Peter Biller on Yorkin yliopiston keskiajan historian professori ja joka on itsekin tutkinut mm. Petrus Zwickeriä. Hän korosti, miten Zwickerin merkitys valdesilaisen kerettiläisyyden kitkemisessä myöhäiskeskiajan keisarikunnassa on tunnustettu pitkään, mutta kuinka kukaan ei ole ennen Välimäkeä pystynyt luomaan Zwickeristä, hänen kirjoituksistaan ja toiminnastaan kokonaiskuvaa.

Syvästi väittelijän työstä vaikuttunut vastaväittäjä korosti loppupuheenvuorossaan sitä, miten pitkään loisteliaiden tutkijoiden ketjuun Reima Välimäki nyt liittyy  tutkimuksellaan, onhan Zwickerin tutkimus on alkanut jo 1500-luvun puolivälissä. Sitä ovat tehneet halki vuosisatojen keskiajan tutkimuksen kirkkaimmat tähdet.

Osmo Järvi -luentosalin kuumissa tunnelmissa väitöstä seurasi 120 kuulijaa.

Kategoria(t): Tutkimus | Kommentoi

GSA:n konferenssi San Diegossa

San Diegon downtown on Tyynenmeren rannalla.

San Diegon downtown on Tyynenmeren rannalla.

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni German Studies Associationin (GSA) konferenssiin San Diegossa Yhdysvalloissa 29.9.–2.10.2016. Yhdistyksen juuret ovat jo 1970-luvulla, jolloin se syntyi kokoamaan yhteen Saksan, Itävallan ja Sveitsin historiasta, kulttuurista, kirjallisuudesta, taloudesta ja poliitikasta kiinnostuneita tutkijoita. Nykyisen nimensä yhdistys sai vuonna 1983. GSA on kasvanut merkittäväksi kokoavaksi voimaksi, mistä kertoo tämänvuotisen tapahtuman volyymi: paikalla oli 1500 tutkijaa 35 maasta. Yhdysvaltalaiseen tapaan konferenssi oli hotellissa, Town and Country Resortissa lähellä San Diegon Old Townia. Tapahtuman hienous oli sen basaarimaisessa luonteessa, tarjolla oli satoja paneeleja, joiden aiheet vaihtelivat Immanuel Kantin filosofiasta saksalaiseen sarjakuvaan, E. T. A. Hoffmannin kertomuksista itäsaksalaisen DEFA-yhtiön elokuvatuotantoon ja uuden ajan alun historiasta tämänhetken pakolaiskriisin vaikutuksiin Itävallassa.

Mereltä huokuvaa aamusumua konferenssihotellilla, ennen hellepäivän alkua.

Mereltä huokuvaa aamusumua konferenssihotellilla, ennen hellepäivän alkua.

GSA on viime vuosina tukenut myös verkostojen toimintaa, ja joka vuosi kymmenet tutkimusryhmät kokoontuvat keskustelemaan meneillään olevasta tutkimuksesta. Verkostojen tapaamiset ovat jokaisena konferenssipäivänä klo 8–10 aamulla. Sen jälkeen ryhmät integroituvat muuhun toimintaan. Konferenssin ohjelmakirja on vapaasti luettavista verkossa ja ladattavissa pdf:nä. Osallistuin verkostoon The Materiality and Corporeality of Emotions in German Culture since 1500, jossa oli mukana viisitoista tutkijaa, pääasiassa Yhdysvalloista. Jokainen osallistuja oli kirjoittanut etukäteen kuusisivuisen paperin, joka seminaarissa esiteltiin vain lyhyesti. Pääosassa oli keskustelu, jossa käytiin läpi tunteiden historiaa erityisesti 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Tavoitteena on jatkaa yhteistyötä ja tehdä teksteistä kirja kustantamo Berghahnille, jonka kanssa GSA:lla on julkaisusarja. Kaiken kaikkiaan kokemus verkostojen toiminnasta oli erinomainen, ja muutoinkin GSA:n konferenssissa miellytti sen laaja-alaisuus ja monitieteisyys. Kannattaa ehdottomasti osallistua myös tulevaisuudessa – mikä onkin jo pitkälti selvillä: vuoden 2017 konferenssi on Atlantassa, 2018 Pittsburghissä, 2019 Portlandissa, 2020 Washington DC:ssä ja 2021 Indianapoliksessa.

Kategoria(t): Tutkimus | Kommentoi

Kulttuurihistoria, sukupolvi ja sukupuoli – Kulttuurihistorian kansainvälisen seuran konferenssi 2016

Näkymä Triesten rantabulevardilta.

Näkymä Triesten rantabulevardilta.

Kari Kallioniemi pohti aiemmassa tämän blogin tekstissä ”Brexit, Marx, Luxemburgin merkitys ja EUPOP 2016” Euroopan Unionin syntyä ja sen merkitystä kuvaillessaan vierailuaan ensimmäisen maailmansodan muistomerkeillä Ranskan ja Saksan rajalla. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineesta osallistuttiin toiseenkin konferenssiin, joka järjestettiin myös Eurooppaan kuuluvalla rajalla. Kansainvälinen kulttuurihistorian seuran (International Society for Cultural History, ISCH) jokavuotinen konferenssi oli tänä vuonna 18.–22.7. Triestessä, Italiassa. Sen aiheena olivat sukupolvi ja sukupuoli (Gender & Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective). Konferenssissa oli 102 osallistujaa ympäri maailmaa.

San Giuston, Pyhän Justuksen, katedraalin kukkulalla on jälkiä antiikista nykypäivään.

San Giuston, Pyhän Justuksen, katedraalin kukkulalla on jälkiä antiikista nykypäivään.

Trieste on nykyään osa Italiaa ja sijaitsee lähellä Slovenian rajaa, mutta alkunsa se on saanut Balkanin niemimaalla ennen ajanlaskun alkua asuneiden illyrialaisten asuinpaikasta. Sen jälkeen sen ovat ottaneet haltuunsa venetsialaiset, roomalaiset, bysanttilaiset, lombardialaiset, frankit, itävaltalaiset, lyhyen aikaa jopa ranskalaiset Napoleonin sodissa, kunnes se ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiin Italiaan.

Triesten kaduilla ei voi olla huomaamatta antiikin ajoista alkavia muistumia historiasta. Ei myöskään kulttuureja, kieliä ja uskontoja, jotka sodat, mutta myös kauppa ja matkaajat ovat tuoneet. Huolimatta valtataisteluista ja poliittisesta riippuvuudesta, Trieste pystyi monesti pitämään kiinni itsenäisen kaupungin asemastaan ja kukoisti kaupan ansiosta kulttuurien yhtymäkohdassa. Kaupungin antiikin ajoista säilynyt nimi kertoo kaupan keskeisyydestä. On esitetty, että nimi ’Trieste’ olisi lähtöisin samasta vanhasta ’toria’ tarkoittavasta slaavilaisesta sanasta kuin Turku. Kukoistuksen rinnalla kulkee myös tarina taisteluista, tuhosta ja jälleenrakennuksesta, mutta traagisimpina kertomukset paenneista, karkotetuista, vangituista ja tuhotuista ihmisistä.

Triesten ja Euroopan historia olivat läsnä myös konferenssin ohjelmassa. Tervetuliaisillanvietossa kuulimme Titon Jugoslaviasta Triesteen paenneiden italialaisten perinteitä jatkavaa musiikkia  ja heidän kokemuksistaan kertovia tekstejä. Kiertokävelyllä oli mahdollisuus nähdä monikulttuurisen kaupungin arkkitehtuuria ja kulkea James Joycen ja Italo Svevon jalanjäljissä. Yksi konferenssipäivä vietettiin tuhatvuotisen historian omaavassa Duinon linnassa, joka on kuuluisa paitsi omistajistaan di Torre Tasson (von Thurm und Taxis) suvusta, myös monien taiteilijoiden kuten Johann Straussin, Franz Lisztin ja Rainer Maria Rilken, inspiraation lähteenä. Viimeisenä päivänä oli kiertoajelu ensimmäisen maailmansodan taistelupaikoille.

Konferenssin ohjelmassa oli neljä keynote-luentoa. Ensimmäinen oli professori Patricia Doglianin, joka pohti mistä lähtien ’sukupolvi’ on ollut kulttuurisesti merkittävä ihmisten yhteistä kokemusta jäsentävä käsite. Professori Guido Ruggiero puolestaan analysoi Decameronen tarinan kuvausta sukupolvien ja sukupuolien suhdetta ja rakentumista virtù –käsitteen avulla. Uumajan yliopiston professori Jonas Liliequist esitteli uutta tutkimusprojektiaan, joka käsittelee tunteita, sukupuolta ja sukupolvien välisiä suhteita varhaismodernin ajan Ruotsin valtakunnassa. Hänen lähtökohtanaan oli suhtautuminen eri ikäkausiin ja hierarkiat perheiden sisällä. Viimeisenä luennoitsijana oli professori Alberto Mario Banti, joka pohti musiikin sukupolvia esimerkkinään kappale ”Hey Joe”.

Työpajojen teemoina olivat sukupolvien ja sukupuolen suhde mm. identiteetteihin, arjen käytänteisiin, perheeseen, rooleihin, valtaan, mediaan ja instituutioihin. Omat työpajat oli varattu kulttuurihistorian metodologisille kysymyksille sekä retoriikalle, identiteetille ja arvoille. Yksi puheenaiheista oli digitaalisten ihmistieteiden merkitys ja mahdollisuudet kulttuurihistorian tutkimukselle.

Jo ennen konferenssia, mutta myös konferenssin aikana, saimme nauttia hyvistä järjestelyistä ja lämpimästä vieraanvaraisuudesta. Erityinen kiitos kuuluu professori Gabriella Valeralle, joka vastasi konferenssista ja jaksoi pitää huolta niin yksittäisistä vieraista kuin konferenssin yksityiskohdista. Konferenssiin saapuneet saivat mahdollisuuden lukuisiin pitkiin keskusteluihin ja hedelmällisiin ajatusten vaihtoihin. Kulttuurihistorian seuran seuraava konferenssi on Uumajan yliopistossa Ruotsissa kesällä 2017.

Niina Lehmusjärvi
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava

Kategoria(t): Tutkimus | Kommentoi

Lentävän sirkuksen paluu – Kustos kertoo

montyLauantaina 17. syyskuuta 2016 tarkastettiin  Rami Mähkän väitöskirja Something Completely Historical: Monty Python, History and Comedy. Ensimmäinen suomalainen Python-väitöskirja analysoi brittiläis-yhdysvaltalaisen komediaryhmän tv-sarjaa Monty Pythonin lentävä sirkus (1969–1974) sekä elokuvia, joista tunnetuimpia ovat Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail, 1974) ja Brianin elämä (Monty Python’s the Life of Brian, 1979). Komediaryhmän huumorissa oli aina erittäin vahva historiakulttuurinen painotus, ja tähän vyyhtiin tutkimus pureutuu. Python-huumori viittasi usein keskiaikaan, karnevalisoi britti-imperiumin vaiheita ja kommentoi toisen maailmansodan muistoa. Mähkän väitöskirja on pioneeriluontoinen tutkimus historiallisesta televisio- ja elokuvakomediasta.

wp_20160917_003

Vastaväittäjänä toimi Sir Christopher Frayling, joka kuuluu populaarikulttuurin tutkimuksen pioneereihin. Cambridgen yliopistossa 1700-luvun historiasta väitellyt Frayling on sittemmin kirjoittanut niin kauhufiktiosta kuin spagettiwesternistäkin. Frayling oli ennen eläkkeelle jäämistään Royal College of Artin kulttuurihistorian professori ja rehtori. Väitöstilaisuudessa Monty Python -ryhmän huumorista käytiin vauhdikas ja mukaansa tempaava keskustelu, jossa pohdittiin muun muassa tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia, Python-huumorin visuaalisuutta ja Oxbridge-taustalta ponnistaneiden koomikoiden suhdetta historiaan. Tauno Nurmela -salissa yleisöä oli kaikkiaan 98 henkeä. Harvoin on väitöstilaisuudessa nähty yhtä hymyilevää ja aurinkoista väkeä!

 

Kategoria(t): Tutkimus | Kommentoi

Muutama sana Nantucketista, materiasta ja aaveista

Olen aina halunnut matkustaa Uuteen-Englantiin. Olen tahtonut nähdä alueelle tyypillisten rakennusten sävyttämät rannikkokaupungit ja kokea niiden lovecraft-henkisen tunnelman. Toiveeni toteutui keväällä, kun lähdin viikoksi keräämään aineistoa väitöskirjaani varten Nantucketin saarelle Massachusettsiin. Näin kylän reunalla sijaitsevia vanhoja hautausmaita, lyhtyjen valaisemia mukulakivikatuja ja noitatalojen kaltaisia rakennuksia, jotka todella toivat H. P. Lovecraftin mielenmaiseman konkreettisesti silmien eteen. Tunnelma vahvistui öisin, kun hiljaisuuden rikkoi vain kaukaa kantautuva konnien kurnutus, tai niinä päivinä kun koko saari oli sankan sumuverhon peitossa.

Nantucket Historical Associationin minulle tarjoama tutkijaresidenssi oli unelmieni täyttymys. Rakennus ei ollut mikä tahansa moderni hökkeli, vaan juuri sellainen 1700- ja 1800-lukujen vaihteen federal-style talo, jollaisessa olen nuoruudestani asti halunnut asua. Tämä Thomas Macy -house, jota asutin yksinäni koko matkani ajan, oli alkujaan saarella asuneen Valentine Swainin vuonna 1770 rakennuttama talo. Erilaisten perimyskoukeroiden jälkeen se siirtyi 1820-luvun lopulla saarelaisen kveekarijohtaja ja kauppias Thomas Macyn ja hänen puolisonsa Eunicen kodiksi. Macyt tekivät taloon merkittäviä rakenteellisia uudistuksia 1830-luvulla, jolloin saarelaisten pääelinkeinona harjoittama valaanpyynti eli kulta-aikaansa. Tuolloin rakennus sai nykyisen kauniin ulkomuotonsa, eikä siellä ole sen jälkeen tehty muita mullistavia uudistuksia. Talo pysyi Macyn suvulla yli vuosisadan kunnes se sai uudet omistajansa. Lopulta talo lahjoitettiin Nantucketin historialliselle yhdistykselle 1980-luvulla.Talossa tiivistyi siis yli kahden vuosisadan monikerroksinen historia, mikä oli äärimmäisen kiehtovaa. Aivan kuin olisin asunut museossa mutta ilman tarkkoja rajoituksia ja ympärillä pyöriviä turisteja.

wp_20160412_08_49_21_pro

Thomas Macy -house

Eri puolilla taloa kulkiessani en voinut välttää ajatusta siitä, mitä kaikkea sen seinät ja ikivanhat huonekalut olivat todistaneet. Ne olivat nähneet sukupolvien syntyvän ja katoavan. Ne olivat myös todistaneen lukuisten vierailijoiden käyntiä talossa. Näistä kuuluisin oli ollut kirjailija Herman Melville, jonka uskotaan ruokailleen talossa Thomas Macyn vieraana 1850-luvulla. Ajattelin asiaa usein seistessäni tuon ruokailuhuoneen kynnyksellä. Oli helppo kuvitella Melville istumaan yhteen ruokailupöydän tuoleista kuuntelemaan tarkasti Macyn kertomuksia saaresta ja siihen liittyvistä tarinoista. Melvillehän kävi saarella juuri keräämässä inspiraatiota kirjoilleen, joista mainittakoon esimerkinä 1850-luvulla julkaistu Moby Dick.

Muiden uuden englannin maamerkkien tapaan talo suorastaan hohkasi lovecraft-henkistä tunnelmaa. Saarelle iskevien kovien tuulenpuuskien voimasta se kitisi ja natisi, mikä antoi vaikutelman kuin talo eläisi omaa elämäänsä. Välillä ovet aukenivat itsestään. Eräänä yönä käydessäni talon alakerrassa huomasin lattialautojen välistä loistavan aavemaisen valon. Jostain syystä kellarin valaisin oli päällä ja sen hehku kajasti himmeästi lattialankkujen välistä pimeään käytävähalliin. Tunnelma talossa oli siis toisinaan hyvin aavemainen. Myöhemmin kuulin, että talossa on usein nähty kummituksia. Vaikka olin asunut talossa jo tovin ja olin tottunut sen ääniin ja liikkeisiin, tieto kummittelusta sai minut pysymään hereillä läpi viimeisen talossa viettämäni yön.

Jälkikäteen on ollut mielenkiintoista pohtia, miten tiiviisti tunnelma, historia ja erityisesti yksityiskohtaiset tarinat ovat sidottuja niitä ympäröivään materiaan, joka yhä seisoo pystyssä, muistuttamassa menneistä ajoista. Materia siis todella merkitsee. Thomas Macyn vanha kotitalo oli kuin iso historiaopus. Se huokui muistoja menneisyydestä. Talossa leijuva ikääntyneen materian tuoksu, esineet ja rakennuksen koko rakenne kertoi sen selkeästi.  Yhtä lailla talo oli myös aavemainen kuten niin monet muutkin vanhat rakennukset. Missä muualla aaveet asuisivatkaan kuin vanhoissa paikoissa, sidoksissa vuosikausia vanhaan materiaan? Paikan ja esineiden merkitys on siis äärimmäisen tärkeä, ja kun ne poistetaan, mitä jää jäljelle? Monissa tarinoissa esimerkiksi aaveet katoavat, kun taloon tehdään perusteellinen remontti. Aivan kuin vanhojen seinälevyjen mukana katoaisivat niissä majailleet henget. Samalla katoavat tietysti myös vanhan materian luoma tunnelma ja sen todistama monikerroksinen historia. Vaikka esimerkiksi rekonstruoitu museo voi luoda vaikutelman alkuperäisestä tilasta, ei kyse ole kuitenkaan enää autenttisuudesta.

Kaiken kaikkiaan Nantucketissa viettämäni aika oli unelmien täyttymys. Näin ja koin juuri sen, mitä olin aina halunnut. Toisin sanoen tietyn paikan, johon olen mielessäni sitonut paljon merkityksiä. Thomas Macyn talossa viettämäni aika oli upea kokemus, vaikkakin hieman pelottava. Uskon, että nantucketilaiset ovat myös rakennuksestaan ylpeitä. Sen sisältöä ei ole täysin modernisoitu, kuten niin monen muun vanhan rakennuksen, jotka seisovat uhmakkaasti sen vierellä saaren keskustan vanhalla pääkadulla. Tässä mielessä se muistuttaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin Nantucketin loiston päivistä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa, kun saari oli vielä maailman valaanpyynnin keskus.

 

Kirjoitus on uudelleenjulkaisu 1.7.2016 kirjoitetusta blogitekstistä Maarit Leskelä-Kärjen ja Otto Latva blogissa Sillä tavalla olemme täällä 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Tohtorikoulutettavat yli rajojen

Akateeminen verkostoituminen, poikkitieteellisyys ja yliopisto-ja oppiainerajat ylittävä yhteistyö ovat tämän päivän iskusanoja. Suomen Historiatieteiden valtakunnallisen tohtoriohjelman lopetettua vuodenvaihteessa toimintansa historian tohtorikoulutettaville ei jäänyt pysyvää tahoa, jonka kautta eri yliopistojen tutkijat pääsisivät tutustamaan toisiinsa ja vaihtamaan ajatuksia tutkimuksen teosta.

Silti kiinnostus muissa yliopistoissa tehtävään tutkimukseen on suurta. Muutaman ihmisen aloitteesta lähti idea järjestää Akateemiset sokkotreffit maanantaina 5.9.2016 Turun ja Helsingin yliopiston historia-aineiden tohtorikoulutettaville.  Aamulla helsinkiläiset vieraamme saivat Panu Savolaisen johdolla tutustumiskierroksen yliopistomme kampukselle ja sen historiaan. Seuraavana oli vuorossa lounastapaaminen professorien Hannu Salmen (kulttuurihistoria), Leila Koivusen (yleinen historia) ja Timo Myllyntauksen (Suomen historia) kanssa. Tämän jälkeen alkoi virallinen osuus Sirkkalassa. Seuraleikkien lomassa pienryhmiin jaetut osallistujat esittelivät omaa väitöstutkimustaan ja sen teemoja. Turun yliopiston tutkimusverkostot IIPC, AHA, TUCEMEMS ja SELMA esittelivät omaa toimintaansa sekä saimme kuulla Animal Agency in Human Society ja MIRACLE tutkimushankkeista. Lisäksi päivän aikana keskusteltiin laajasti eri yliopistojen käytännöistä. Virallisen osuuden jälkeen iltaa jatkettiin Vanhan Raatihuoneen kellarin hämyisessä tunnelmassa.

Vanha Raatihuone. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki

Vanha Raatihuone. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki

Tapahtuma sai paljon positiivista palautetta ja yhteenvetona voi todeta, että tällaisia tilaisuuksia tarvitaan ehdottomasti lisää. Tällä kertaa edustettuna olivat vain Turku ja Helsinki, joten myös muiden yliopistojen mukaantulo olisi suotavaa. Tulevaa yhteistyötä varten Facebookiin perustettiin ryhmä Valtakunnallinen historian tohtorikoulutettavien kahvihuone, johon kaikki historian tohtorikoulutettavat ovat tervetulleita.

Tapahtuman järjestelytoimikuntaan kuuluivat kulttuurihistorian tohtorikoulutettavat Niina Lehmusjärvi, Annastiina Mäkilä, Liisa Lalu, Mari Tiihonen, Reetta Sippola sekä Henna Karppinen-Kummunmäki.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi