Ennen modernia lukupiiri: eettistä historiantutkimusta

Tällä kertaa lukupiirimme käsittelyvuorossa oli Kirsi Vainio-Korhosen artikkeli Vastuullinen historia teoksesta Historiantutkimuksen etiikka (2017). Lukupiiriläiset vertasivat artikkelia aiemmin luettuihin teoksiin ja niistä tehtyihin huomioihin. Pohdittiin kuinka hyvin ne täyttivät historiantutkimuksen eettiset vaatimukset. Aiheesta esitettiin paljon erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä. Vaikka olimme suurimmaksi osaksi samaa mieltä Vainio-Korhosen kanssa historiantutkijan vastuusta, myös eriäviä mielipiteitä esiintyi.

20180404_094338

Olimme varsin yksimielisiä siitä, että jonkinnäköinen historiantutkimuksen etiikkaa käsittelevä kurssi olisi hyvä olla pakollinen jo perus- tai aineopinnoissa. Oli hämmästyttävää huomata, kuinka myöhään historiantutkimuksen eettisestä puolesta on oikeastaan alettu keskustelemaan, saati sitten opettamaan. Vainio-Korhosen artikkelista selvisi muun muassa se, että etiikkakurssi on tullut pakolliseksi jatko-opiskelijoille vasta vuonna 2016. Kandidaatintutkintoon ei toistaiseksi sisälly minkäänlaista vastaavaa kurssia, tosin tutkimusetiikasta puhutaan monilla kursseilla sivuten. Vainio-Korhonen on itsekin luennoinut pitämillään kursseilla tutkimusetiikan merkityksestä.

Historiantutkimuksessa kohdataan kuitenkin monissa tapauksissa erilaisia eettisiä ongelmia kuin esimerkiksi lääketieteessä. Siinä missä lääketieteessä keskustellaan eläviä ihmisiä koskettavista moraalisista kysymyksistä, suurin osa historiantutkimuksen kohteista on kuollut jo vuosisatoja sitten. Erityistä verrattuna historiantutkimukseen on se, että lääketieteen eettinen pohdinta on alkanut viimeistään antiikin aikana, muun muassa Hippokrateen valan muodossa. Historiantutkimuksessa ja -opiskelussa on sen sijaan jossain määrin ymmärrettävää sivuuttaa eettisiä kysymyksiä. Kun puhumme vanhemmista ajoista (ennen 1800-lukua), useimmille tulee helposti mieleen, ettei kuolleille voi tuottaa vahinkoa tai pahoittaa heidän mieltään sillä mitä historiantutkijat nykyään kirjoittavat. Mahdolliset tutkimuskohteelle läheiset ihmiset ovat myös kuolleet.

Vainio-Korhonen on kuitenkin eri mieltä. Hänen mukaansa 1700-luvun ihmisiä tulee kohdella kunnioittavasti, vaikka lait eivät tarjoakaan heille samanlaista yksityisyydensuojaa, kuin elossa oleville ihmisille. Vainio-Korhonen perustelee mielipidettään muun muassa sillä, että kulttuurissamme on tapana kunnioittaa vainajia ikään kuin ”kuolleista ei sovi puhua pahaa” -ajatuksen hengessä. Tämä herätti paljon keskustelua tapaamisessamme. Emme täysin jakaneet Vainio-Korhosen ajatusta, vaan näemme, että kuolleita kunnioitetaan ja muistetaan elävien, ei heidän itsensä takia. Emme tietenkään ole sitä mieltä, että kuolleita ei tulisi lainkaan kunnioittaa, mutta mielipiteemme erosivat Vainio-Korhosen mielipiteestä yksityiskohdissa.

Historiantutkija ei saisi syyllistyä iltapäivälehdistön kaltaiseen dramatisointiin ja skandalisointiin. Jo pelkkä historiantutkimuksen objektiivisuuden vaatimus tarkoittaa sitä, ettei tutkimuskohteeseen tule suhtautua asenteellisesti tai arvostelevasti. Vainio-Korhonen esittää muutaman esimerkin suurelle yleisölle osoitetuista teoksista, joissa on hänen mielestään oltu eettisen toiminnan rajamailla. Vainio-Korhosen esimerkit vaikuttivat pääosin perustelluilta, mutta olimme eri mieltä hänen Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska -teosta koskevasta kritiikistä. Vainio-Korhosen mukaan teoksessa kuvatut 1600-lopun nälänhädän ihmissyönnin uhrit ja tekijät olisi tullut jättää nimettömiksi, sillä perusteella, etteivät ne tuoneet tutkimukselle lisäarvoa, vaan ainoastaan johtivat skandaalinomaiseen julkisuuteen iltapäivälehdissä.

Olimme kuitenkin sitä mieltä, että anonyyminä nämä ihmiset olisivat tuntuneet jossain määrin kasvottomilta ja epätodellisilta. Nimet saavat lukijan huomattavasti paremmin ymmärtämään ja samaistumaan siihen, että kyse oli todellisista ja tavallisista ihmisistä. Varsinkin, jos teoksessa on otettu huomioon tarpeeksi ilmiön taustoja ja kontekstualisoitu 1600-luvun lopun nälänhädän puitteissa, emme nähneet henkilöiden nimeämistä huonona asiana.

Aikaisemmin lukemamme Robert Darntonin The Great Cat Massacre And Other Episodes in French Cultural History onnistuu juuri tässä suhteessa. Vaikka teoksen otsikkoa voi sanoa hyvinkin huomiota herättäväksi, Darnton käsitteli tätä ”suuren kissajoukkomurhan” tapausta 1700-luvun omista lähtökohdista käsin, tuomitsematta, dramatisoimatta, jopa jonkinasteisella empatialla. Darnton nimittäin selittää ilmiön taustoja ottamatta kantaa tutkimuksensa kohteisiin, 1700-luvun ranskalaisiin. Vainio-Korhonen käyttää itse kutakuinkin samaa perustelua sille, miksi hän on päättänyt käsitellä tutkimuksessaan 1800-luvun Turun prostituoituja omilla nimillään: antaakseen heille kasvot erottamatta heitä aikansa muista naisista. Yhtä lailla kannibalismin uhrit ja tekijät olivat todennäköisesti aivan tavallisia ihmisiä, jotka jatkuva nälkä oli ajanut tekemään äärimmäisiä tekoja.

Keskustelumme johti tätä kautta pohdintaan siitä, kuinka vaikeaa on käyttää empaattista lähestymistapaa nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa moraalisesti tuomittuihin tapauksiin, henkilöihin ja ilmiöihin. Riskinä on aina ylitulkitseminen ja mahdollisen vääryydentekijän näkeminen liiankin helposti uhrina. Myös lukijakunnan tai kollegojen mahdollinen kritiikki liian ymmärtäväistä asennetta kohtaan saattaa rajoittaa tutkijan intoa empaattiseen näkökulmaan. Kannibalismi toimii tässäkin suhteessa esimerkkinä. Luultavasti kannibalismia äärioloissa puolustava tulisi leimatuksi sen kannattajaksi.

Pohdimme tapaamisessa myös sitä, kuinka vaikeaa on arvioida esimerkiksi oikeiden nimien esittämisen relevanttiutta. Tulimme siihen tulokseen, että on hyvin tulkinnanvaraista, onko nimien esittäminen tutkimuksen kannalta tarpeellista, vai kenties vain ylimääräinen yksityiskohta. Siksi tutkijan päätöksen voi nähdä olevan oikea lähes tapauksesta riippumatta, jos hän perustelee sen tarpeeksi hyvin.

Keskustelussamme nousi esiin myös huomio, että yksi historiantutkimuksen tärkeistä tehtävistä nykyään on tuoda esille historian vaiettuja teemoja ja ristiriitoja. Vaikeita aiheita tulee pystyä tarkastelemaan liioittelematta niitä, mutta samalla myöskään vähättelemättä. Parhaimmillaan tutkija voi purkaa aiheeseen liittyviä vääriä uskomuksia ja puhdistaa sellaisten ihmisten mainetta, jotka eivät ole koskaan huonoa mainetta ansainneet. Esimerkkinä keskustelussamme nousi vieraan, vihollisena pidetyn, maan sotilaiden kanssa seurustelleet naiset, joita kutsuttiin pilkkaavasti ”huoriksi” ja jotka saivat usein koko elämänsä kärsiä perusteettomasti teoistaan. Myös heidän lapsensa saattoivat kärsiä äitinsä teoista pystymättä käsittämään miksi. Vilkunan olisi tällaisessa tapauksessa tullut kiinnittää hyvin tarkkaa huomiota sanavalintoihin, koska niillä on mahdollista purkaa, mutta myös vahvistaa aikaisempia mielikuvia.

Keskustelussamme sanavalinnoista nousi esiin myös sana ”harhaoppinen”, jota edelleen moni keskiajan historiasta kirjoittava käyttää pohtimatta sen kummemmin sanan arvottavuutta. Sana ”harha” antaa vaikutelman, että keskiajan uskonnolliset toisinajattelijat olisivat olleet jotenkin väärässä, kenties jopa harhoissaan. Kyseessä lienee vain kielenkäyttöömme vakiintunut sana, jolla ei nykyään ole samanlaista merkitystä, mutta historiantutkijoiden tulisi nimenomaan purkaa, ei ylläpitää, perinteistä vallanpitäjien kirjoittamaa historiaa, jossa toisinajattelijat on leimattu valtakulttuuria huonommiksi.

Kuten Vainio-Korhonen toteaakin, tulisi päästä irti viranomaiskatseesta, lukea lähteitä toisesta näkökulmasta, kuin millä ne on alun perin kirjoitettu. Käsitteet ja niiden merkitykset eri aikoina ovatkin erittäin tärkeitä, mutta myös haastavia tutkijalle. Tärkeintä on kuitenkin, että tiedostaa niiden käytön ongelmallisuuden ja perustelee valintansa käsitteestä kuin käsitteestä.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Mainokset
Kategoria(t): Opetus | Kommentoi

Ennen modernia: Teksteistä rakennettu kaupunki

Keskustelimme tällä kertaa lukupiirissä Panu Savolaisen väitöskirjasta Teksteistä rakennettu kaupunki: julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810 (Sigillum, Turku 2017). Kirja käsittelee Turun kaupungin tiloja ja tilallisuutta 1700-luvulta 1800-luvun alkuun.

Totesimme keskustelumme aluksi, että väitöskirjassa lähestytään tilan käsitettä ja tilallisuutta monesta eri näkökulmasta sekä käsitellään julkisen ja yksityisen tilan käsitteiden haastavuutta. Keskustelua herätti myös se, kenelle kirja on tarkalleen ottaen suunnattu, sillä siitä löytyy aineksia monen eri tieteenalan suuntaan. Lukupiiriläiset olivat myös kiinnittäneet väitöskirjassa huomiota siihen, että Savolaisen arkkitehtitausta näkyi kirjassa hauskalla tavalla. Kirjassa havaittavat lukuisat eri arkielämän tarinat ja näkökulmat turkulaisten elämään saivat myös kehuja lukupiiriläisiltä.

Keskustelu siirtyi tämän jälkeen erilaisten arkistomateriaalien tutkimukseen: miten niitä käsitellään nykyaikana sekä mahdollisesti tulevaisuudessa. Arkistojen käsittelystä keskustelussa siirryttiin krouvien pariin. On mielenkiintoista huomata historiaa tutkittaessa, kuinka jotkin asiat eivät muutu sadoissa vuosissakaan. 1700- ja 1800-luvun runsaslukuisten krouvien tilalla on nykyajan Turussa suuri määrä baareja ja anniskeluravintoloita ja väitöskirjassa mainitut humalaiset häiriökäyttäytymiset ovat tuttu näky nykyajan Turun viikonloppuiltoina. Lukupiiriläiset myös pitivät pubien historiantutkimusta mielenkiintoisena näkökulmana kaupunkihistorian tarkasteluun. Krouvien tarkastelun yhteydessä tarkastelimme myös väitöskirjan aistihistoriallista näkökulmaa Turun yölliseen äänimaailmaan, jota lukupiiriläiset pitivät kiinnostavana seikkana.

Turun Luostarinmäen käsityöläismuseon rakennuksia. Wikimedia Commons.

Väitöskirjan visuaalisuus keräsi kehuja kirjassa käytettyjen kuvien ja karttojen muodossa. Lukupiirin session loppuosassa keskustelunaiheet poukkoilivat aiheesta toiseen. Aiheita olivat muun muassa väitöskirjan inspiroimat mahdolliset opinnäyteaiheet, naisten asema 1700- ja 1800-luvuilla, turkulaisten asumismuodot, sekä erilaiset historialliset Turun kohteet. Lopuksi lukupiirissä todettiin, että nykyajan turkulainen saattaa viihtyä hyvin Savolaisen väitöskirjan parissa. Kirja kuvailee hyvin vuosisatojen takaista Turkua lähteinä toimivien tekstien pohjalta, mihin väitöskirjan nimikin pohjautuu.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Kategoria(t): Opetus | Kommentoi

Markku Into – luokkatoveri yli 60 vuoden takaa

Keijo Virtanen muisteli Markku Intoa (20.10.1945–7.1.2018) tämän muistomatineassa 18.2.2018 Turun kaupunginkirjastossa:

Aloitimme oppikoulun Naantalin Yhteiskoulussa syyslukukauden 1956 alusta Maijamäen upouudessa koulurakennuksessa, jossa Naantalin lukio toimii edelleen. Näkökulmani tässä ja yhteyteni Markkuun on siis sekä ajallisesti erittäin pitkä että toisenlainen kuin häneen yleensä kohdistuva tarkastelu runoilijana ja kirjailijana. Olen tosin matkan varrella lukenut hiukan sekä hänen runouttaan että hänen toimintaansa sivuavia kirjoituksia. Esimerkiksi tätä tilaisuutta varten kertasin Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjaa U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia (2009).

Selvitimme molemmat oppikoulun ylioppilaaksi tuloon asti (1964) vuosi ja luokka -periaatteella. Siihen aikaan luokalle jääminen ja ylioppilaskirjoituksissa reputtaminen oli aivan yleistä. Vaikka Raisiossa aloitettiin yhteiskoulu jo vuonna 1957, Markku ja muistaakseni useimmat muutkin raisiolaiset ainakin meidän luokallamme jatkoivat koulun käyntiä Naantalissa.

Jo nuorena poikana minulle ja meille muodostui pysyväksi osoittautunut näkemys Markusta. Hän oli avoin ja vilkas, mutta samalla tarkka, säntillinen ja koulun käymisestään sekä muista käytännön asioistaan huolehtiva. Tämä oli varmaan paljolti perua kotikasvatuksesta, josta siitäkin hän varsin avoimesti puhui. Huolimatta avoimuudestaan häntä ei koskaan kiusattu – pikemminkin päinvastoin. Hänessä näkyivät jo silloin luokkamme sankaruuden ainekset, jotka vain vahvistuivat, kun hänestä kouluvuosien jälkeen tuli tunnettu kirjallinen hahmo.

Nykyisinä brändäyksen aikoina voisi todeta, että Markulla oli jo lähtökohtaisesti hyvä nimi: Into, Markku Vesa Milton. Hänen isänsä Milton Into oli syntynyt Floridassa. Kun esimerkiksi vuonna 1958 ilmestyi Mauri Sariolan dekkari Leivätön pöytä on katettu, päähenkilö Olavi Susikoski poltti Miltonia.

Keitä keitä kahvinkeitin ja muita levyjä

Markun kotona oli levysoitin jo ennen kuin itse sain omani 1950–1960 -lukujen taitteessa. Siinä vaiheessa lainasimme muutaman kerran toistemme single-levyjä. Yksi Markun levyistä – ja tämän muistan hyvin – oli Randy Randolph -nimisen laulajan kappale Percolator (1958). Kuuntelin sen useamman kerran, koska sen täytyi olla hyvä levy – olihan se julkaistu samalla RCA-levymerkillä kuin Elvis Presleyn kappaleet. Vuonna 1974 Markku sitten levytti sanoittamansa suomenkielisen version Keitä keitä kahvinkeitin (Love Records). Tästä historiasta Markku kertoi meille luokkakokouksessamme lokakuun lopulla 2015 Naantalin Yhteiskoulun 100-vuotisjuhlien yhteydessä.

Keitä keitä

On hyvä todeta, että Markunkin kohdalla kaikki alkaa aina jostakin. Kyllä hänenkin levyjensä joukossa oli siinä vaiheessa ajan nuorisoidolien kuten Fabianin levyjä. Detaljina muistan, miten sain itsellenikin hiukan nostetta Markun ja muutamien muiden silmissä. Tanskalainen kitaristi Jörgen Ingmann onnistui saamaan varsin miedolla versiolla Apache-kappaleesta huippuhitin Yhdysvalloissa keväällä 1961 (Billboardin listalla kakkosena kahden viikon ajan). Se menestyi myös Suomessa osin varmaan myös siksi, että singlen toisella puolella oli toinen hitti, Pepe. Levyn ostaja sai vähillä rahoillaan siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Markulle lainaamieni levyjen joukossa olivat The Shadows -yhtyeen Apache ja kitaristi Duane Eddyn Pepe – kummassakin kunnon rock-poljento. Markku levitti hiukan sanaa hienoista valinnoistani. Ainakin toisen näistä singleistä olin ehkä puolivahingossa ostanut naantalilaisesta Heikelän sähköliikkeestä, joka oli paikkakunnan ainoa ”levykauppa”, tosin valikoimiltaan suppea.

Oma muistikuvani Markun runoilijaminän alkamisesta on noin syksyltä 1962, siis toiselta lukioluokalta. Naantalin Urheilutalo oli noihin aikoihin suosittu tanssipaikka lauantai-iltaisin. Siellä hän veti taskustaan ainakin minulle ensimmäisen kerran paperille kirjoittamansa runon ja varmaan pyysi kommenttiakin. Tilanne siinä ympäristössä ei ollut kaikkein otollisin analyysin tekemiseen, joten en muista tekstin sisältöä. Mutta siitä se lähti.

Turun yliopistossa ja kulttuurihistoriassa

Markku aloitti historian opiskelun Turun yliopistossa heti 1964. Itse menin ensin suorittamaan asevelvollisuutta. Hetken aikaa ehdimme kuitenkin olla samanaikaisesti historian opiskelijoina Turun yliopistossa. Sittemmin Markku vaihtoi Åbo Akademiin ja alkoi opiskella kirjastonhoitajaksi. Siitä tulikin hänen pysyvä työuransa Turun kaupunginkirjaston musiikkikirjastossa.

1970-luku oli hiljaiseloa yhteydenpidossa. Markun taiteilijuus lähti lentoon, ja itse olin Yhdysvalloissa ja Kanadassa tutkimassa suomalaisten siirtolaisten vaiheita pitkin koko vuosikymmentä. Mutta kun aloin hoitaa Turun yliopistossa kulttuurihistorian professorin virkaa vuoden 1983 alusta, otin yhteyttä Markkuun, ja kysyin, olisiko hän kiinnostunut pitämään luentosarjan vastakulttuuri-ilmiöistä. Ehdotus kiinnosti häntä, vaikka hän oli varsin empiväinen.  Kannustin häntä tähän uuteen aluevaltaukseen mm. kertomalla, että luennoista maksetaan normaalit palkkiot.

Luentosarja Vastakulttuurit ja niiden kirjallisuustieteelliset ilmentymät toteutui heti syyslukukaudella 1983 sekä uudestaan hieman myöhemmin. Markku laati luentosarjaansa varten luentorungonkin, jonka sain käyttööni silloiselta opiskelijalta, nykyiseltä kulttuurihistorian tutkijalta ja opettajalta Paavo Oinoselta. Luentosarja oli luentorungon mukaan laaja-alainen ja monipuolinen, esimerkkinä vaikkapa osio taiteen semiotiikasta, jossa hän kirjoitti käsittelevänsä erityisesti seuraavia ajattelijoita: Roland Barthes, Umberto Eco, Kari Aronpuro, Minä.

Screen Shot 2018-03-31 at 16.03.21

Markku Innon luennon synopsis vuodelta 1983.

Paljon myöhemmin Markku laati juhlarunon Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan uudisrakennuksen Publicumin vihkiäisiin (4.10.2002).

En ole mitenkään syvällisesti perehtynyt runouteen, mutta Markun laajan tuotannon runoja olen jonkin verran lukenut mm. siksi, että olen joitakin hänen teoksiaan saanut heti tuoreeltaan. Omistuskirjoitukset ovat hyvin markkumaisia, esimerkkinä 50-vuotispäivänäni vuonna 1995 häneltä saamani uutuuskirja Mies ja painovoima. Prunoja: Fifty mikä Fifty!?

Luokkakokoukset yhteydenpidon ydintä

Koululuokkamme tapaamiset (luokkakokoukset) 1970-luvun lopulta lähtien ovat olleet hyvin olennainen osa Markun yhteydenpitoa luokkatovereihin. Niitä on pidetty säännöllisin väliajoin sitä kiihtyvämmällä tahdilla, mitä enemmän meille on ikää karttunut. Näihin tapaamisiin ovat osallistuneet sekä keskikoulusta että ylioppilaiksi valmistuneet. Markku osallistui näihin hyvin aktiivisesti, ellei hän sattunut olemaan kirjamessuilla ulkomailla, kirjailijakurssilla Yhdysvaltojen Iowassa tai etenkin viime vuosina Suomen Rooman Instituutissa Villa Lantessa.

Markku_Into_IMG_0797_C

Markku Into Turun kirjamessuilla. Kuva: Wikimedia Commons.

Viimeiset yhteiset luokkakokoukset koimme riemuylioppilaina (siis 50 vuotta ylioppilaaksi tulon jälkeen) keväällä 2014 sekä vuoden 2015 lokakuussa, jolloin Naantalin Yhteiskoulu täytti 100 vuotta. Hänellä ja minulla oli Turussa asuvina tapana usein tulla tai mennä luokkakokoukseen yhteisellä kyydillä. Syyskuun 2017 luokkakokoukseen, joka järjestettiin Rymättylässä, valmistauduin heinäkuussa siten, että soitin taas Markulle ja ehdotin yhteistä kyytiä. Silloin hän kertoi sairastumisestaan, mutta sovimme, että otan yhteyttä vielä elokuun lopulla, jos hänen kuntonsa sallii luokkakokoukseen osallistumisen. Hän joutui kuitenkin kertomaan minulle, ettei hän pysty lähtemään tapaamiseen.

Syyskuun 2017 luokkakokouksessa sovimme, että tästä lähtien tapaamme luokkakokouksessa vuosittain ilman erillistä kutsua aina alkukesästä tiettynä päivänä Naantalin Merisalissa. Markku tulee olemaan ensi kesän tapaamisessa keskeisesti muistoissamme. Minulle ja monille muillekin meistä hän oli aina Markku, ei Untsu tai jotain muuta sellaista. Taiteilijuus edesauttoi sitä, että hänestä tuli luokkamme sankari, mutta olisi hän sitä ollut valoisan persoonansa ansiosta muutenkin.

 

Kategoria(t): Opetus, Yleiset | Avainsanat: , | Kommentoi

Mistä kulttuurihistorian opiskelijat kirjoittavat tänä keväänä?

Keväisin jo tutuksi tullut Kulttuurihistorian kirjoittaminen –kurssi on hyvässä vauhdissa. Opiskelijat ovat jakautuneet ryhmiin tekemään kurssin pääasiaa eli kirjoittamaan kulttuurihistoriasta tai kulttuurihistoriaa. Kirjoittaminen ei ole aina helppoa ja me kaikki olemme erilaisia kirjoittajia, joilla on oman vahvuutensa. Toiset ovat loistavia ideoijia ja toisten erityiset lahjat ovat ytimekkäässä ilmaisussa. Kurssilla voi hyödyntää osaamistaan monipuolisesti ja kokeilla rajojaan turvallisesti.

Kurssin alussa järjestetään aina muutama luento, joiden rooli on auttaa ja kannustaa osallistujia ylittämään rimoja: esimerkiksi kirjoittamaan ja ilmaisemaan itseään ilman valmiiksi saneltua tehtävänantoa. Toisaalta luennot tarjoavat käytännönvinkkejä siihen, miten kirjoittaa tai ilmaista itseään erilaisilla foorumeilla. Lääkkeitä erilaisiin kirjoittamisen tuskiin tarjosivat kurssin vierailevat luennoitsijat.

Ensimmäinen vieras löytyi kulttuurihistorian omista riveistä: yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki puhui tutkijan monista kirjoittajan rooleista, erilaisista teksteistä ja kirjoittamisen iloista & kiroista. Toinen vieras Heikki Kettunen yliopiston viestinnästä (myös kulttuurihistorian alumni) puhui tiedeviestinnästä osana yliopiston kolmatta tehtävää. Kettunen tarjoili myös hyviä vinkkejä haastattelujen tekemiseen ja jutun lopulliseen kirjoittamiseen. Viimeisen luennon vieraat olivat Olli Seuri (joka sai pian luennon jälkeen Vuoden journalisti palkinnon – koko kurssi onnittelee Ollia lämpimästi!) ja Jaakko Tahkokallio. Seuri havainnoi journalistien ja historioitsijoiden suhdetta, journalismin ja historiantutkimuksen kytköksiä oivalluksia herättävällä tavalla. Tahkokallio toi useilla feature-esimerkeillään esille mahdollisuudet popularisoida historiaa äänen, eikä yleensä tutumman kanavan, kirjoituksen kautta.

Mutta mistä siis opiskelijat tämän vuoden kurssilla kirjoittavat ja puhuvat? Kurssilla tehdään töitä kolmessa eri ryhmässä kolmesta eri teemasta ja ne ovat: Tulevaisuuden museo, Toivon ja raivon vuosi 1968 ja Vihan pitkät jäljet. Kaikilla teemoilla ja ryhmillä on kontakti kurssin ulkopuolisiin toimijoihin tai projekteihin, joiden kautta tai avulla ryhmissä tehtäviä tekstejä tullaan kevään aikana julkaisemaan. Kannattaa siis seurata ainakin seuraavia sivustoja ja niiden kytköksiä kurssiimme:

http://historianmuseo.turku.fi/

https://1968seminaari.wordpress.com/

https://vihanpitkatjaljet.net/

Kurssin vastuuopettajana kiitän lämpimästi kaikkia kurssilla vierailleita asiantuntijoita: Heikki Kettunen, Maarit Leskelä-Kärki, Olli Seuri, Sunniva Solstrand, Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki, sekä apuopettajiani Marika Ahonen, Liisa Lalu ja Ritva Larva – on ollut ilo tehdä yhteistyötä kanssanne!

Kurssin loppuseminaari on avoin, ja sinne voi tulla kuulemaan ja katselemaan esityksiä kurssilla toteutetuista töistä: 24.4. klo 12-14 Janus-Sali, Sirkkalan kasarmi. Tervetuloa!

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Pala palalta – Fosse Ardeatine ja Alessandro Portellin tapaaminen

Teksti Ida Ijäs

Opintomatkallamme Roomassa paneuduimme pääasiassa antiikkiin ja keskiaikaan. Mielenkiintoisena sivujuonteena läpi koko kaksiviikkoisemme kulki kuitenkin toisen maailmansodan aikainen Rooma, ja erityisesti traagiset Fosse Ardeatinen tapahtumat.

Lienee parasta aluksi palauttaa mieliin, mistä on kyse. Maaliskuun 23. päivä vuonna 1944 saksalaisten miehittämässä Roomassa suoritettiin attentaatti. Vastarintaliikkeen ryhmittymä Gruppi di Azione Patriottica (GAP) räjäytti Via Rasellalla lakaisukoneeksi naamioidun pommin, joka surmasi 33 saksalaisen poliisiyksikön miestä. Saksalaisten reagointi oli nopeaa: jokaista surmattua saksalaismiestä kohti otettiin kiinni kymmenen roomalaista. Loppuen lopuksi 335 miestä vietiin seuraavana päivänä Via Ardeatinen varrella oleviin louhoksiin ja ammuttiin.

Kosketuksemme tapahtumiin eteni ikään kuin nurinkurisessa järjestyksessä, sillä vierailimme heti ensimmäiseksi Fosse Ardeatinen muistomerkillä. Voin rehellisesti myöntää, etten tuntenut paikkaa ja sen historiaa kovinkaan hyvin. Muistomerkin 335 rivissä makaavaa hauta-arkkua tekivät lähtemättömän vaikutuksen, mutta koko tapahtuman merkitys ja laajuus eivät vielä tuolloin täysin valjenneet minulle.

Palapeli alkoi rakentua, kun pääsimme samana iltana tapaamaan muistitietoon erikoistunutta tutkijaa Alessandro Portellia hänen työhuoneellaan Trasteveressa. Portelli on tutkinut roomalaisten kollektiivista muistia ja yksilöllisiä muistoja Fosse Ardeatinen tapahtumista kirjassaan Käsky on täytetty – Historia, muisti ja verilöyly Roomassa 1944 ( L`ordine è già stato eseguito, 1999)

Käsky on täytetty

Portellin pitämä puheenvuoro yhdisti vaikuttavasti akateemisen tutkimustiedon ja tunteellisen tarinallisuuden. Hän puhui maaliskuun 1944 tapahtumista koko Rooman yhteisenä tragediana. Miesten joukossa oli nuoria, vanhoja, juutalaisia, ateisteja, kauppiaita ja lakimiehiä. He olivat kotoisin ympäri Roomaa, osa jopa kauempaa. Surmattujen miesten taustojen moninaisuus on osaltaan luonut tapahtumista kollektiivisen muiston koko kaupungille.

Yhteisen muiston lisäksi Portelli halusi tuoda esiin myös yksilölliset, keskenään erilaiset näkökulmat. Hän kertoi haastatelleensa niin surmattujen miesten lähiomaisia ja sukulaisia, partisaaneja kuin 90-luvun yliopisto-opiskelijoitakin. Mielenkiintoista oli kuulla, miten monille nuorille roomalaisille Fosse Ardeatine oli käsitteenä aivan tuntematon, kun taasen monille vanhemmille se merkitsi erottamatonta ja kipeää osaa omassa menneisyydessä.

Omien sanojensa mukaan Portelli halusi kirjansa avulla myös osoittaa, miten yhteisön yhteinen muisti voi joskus erehtyä. Hänen mukaansa Roomassa on elänyt pitkään yleinen harhakuvitelma siitä, kuinka Via Ardeatinen louhosten tapahtumat olisi voitu estää, jos partisaanit olisivat ilmoittautuneet saksalaisille. Moni uskoo kiven kovaan muistavansa, kuinka saksalaiset jopa viikkojen ajan vaativat Via Rasellan iskun tekijöitä ilmoittautumaan, tai muuten he toimeenpanisivat koston. Syy Fosse Ardeatinesta on Portellin mukaan monien roomalaisten mielissä siirretty saksalaisilta partisaaneille, jotka eivät tunnustaneet tekoaan.

Todellisuudessa mitään vaatimusta ei esitetty. Via Ardeatinen laukaukset ammuttiin alle vuorokausi partisaanien attentaatin jälkeen. Jälkikäteen Rooman saksalaishallinto antoi tiedotteen teloituksista, jossa he ilmoittivat kuinka ”käsky on jo täytetty”.

Tapaamisemme lopuksi Portelli kehotti meitä vierailemaan Via Tassolla museossa nimeltään Museo storico della Liberazione – Roma, mikäli haluaisimme tutustua aiheeseen vielä syvemmin. Ja mehän halusimme.

Via rasella

Via Rasellalla yhä näkyvät attentaatin jäljet (kuva Sanni Lumikko)

Vapaasti suomennettuna Rooman vapautumisen historiallinen museo (paremmin italiaa taitavat voivat korjata) on perustettu tiloihin, joissa SS-joukot pitivät ja kiduttivat Italian vastarintaliikkeen partisaaneja. Museo koostui useassa kerroksessa olevista huoneista, joissa kerrottiin toisen maailmansodan aikaisen Rooman vaiheista etenkin Rooman juutalaisten, vastarintaliikkeen ja Fosse Ardeatinelle päätyneiden näkökulmasta. Traagisin osa museota olivat sellit, joissa kidutettavia miehiä pidettiin. Sellien seinät olivat täynnä vankien kirjoittamia runoja, avunhuutoja ja piirroksia. Samoista selleistä oli maaliskuun 24. päivä haettu noin 70 miestä Via Ardeatinelle vietäväksi.

Vähitellen muodostunut palapelimme täydentyi viimein, kun astelimme viimeisenä opintopäivänämme Via Rasellalle. Toisen maailmansodan jälkiä on Roomassa kuulemma paljon korjailtu ja peitetty, mutta Via Rasellalla ne näkyivät yhä. Rakennusten seinissä mustina ammottaneet luodinjäljet viestivät, kuinka kadun tapahtumia ja niiden seurauksia ei haluta unohtaa.

Kirjoittaja jatkoi aiheeseen tutustumista koto-Suomessa lukemalla Portellin kirjan, jota voi suositella lämpimästi kaikille muillekin kiinnostuneille!

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Ennen modernia lukupiiri: Suuri kissamurha

Ennen modernia- lukupiiri kokoontui toisen kerran käsittelemään Robert Darntonin teosta, The Great Cat Massacre (1984), joka oli lukupiiriläisille jo entuudestaan tuttu, sillä opiskelujen aikana teos on mainittu useaan otteeseen kulttuurihistorian klassikkona. Kirja koostuu viidestä erillisestä osasta, jotka esittelevät 1700-luvun Ranskan ilmiöitä mentaliteettihistorian ja antropologian näkökulmista.

Lukupiirissä käsittelimme Darntonin kirjaa kappale kerrallaan, koska hänen valitsemansa tutkimuskohteet olivat toisistaan hyvin erilaisia, mikä toki rikastutti keskustelua, mutta sai sen myös välillä poikkeamaan sivuraiteille. Toisin kuin lukupiirin edellisen käsittelyssä olleen kirjan kohdalla (Vincent Croningin Ludvig XIV- Kuningas ja ihminen), osa lukupiiriläisistä oli paremmin valmistautunut siihen, että Darntonin kirja on populaari teos. Tällöin meillä oli jo niin sanotusti ”oikeanlaiset lukulasit” silmillä, jonka kautta teoksen pohtiminen oli hedelmällisempää.

Hanhiemon lastenlorut

Darnton esittelee ensimmäisessä luvussa lastensatujen merkitystä ja muuttunutta olemusta, ottaen huomioon esimerkiksi suullisen perinteen muuttuvuuden ja paikalliset vaihtelut tarinan kerronnassa. Lastensatujen kautta tulevat kuvaukset elämän lohduttomuudesta ja köyhyydestä herättivät lukupiirissä keskustelua. Pohdittiin muun muassa sitä, olisiko tämä elämän surullisuuden kuvaus tehty kuitenkin meidän oman aikamme materiaalisista lähtökohdista käsin. 1700-luvun Ranskassa eläneillä ihmisillä on pakostikin ollut erilaiset odotukset elämästä, kuin mitä meillä itsellämme nykyään on. Myös vertauilukohtia Suomen 1700-luvun historiaan tehtiin, jolloin esille nousi ajatus Ranskan tilanteen yksilöllisyydestä, eli mitkä saattoivat olla ne ekonomispoliittiset tilanteet, jotka tosiaan tekivät Darntonin valitsemasta aikakaudesta niin köyhän ja elämänkuvasta surullisen.  Selitykseksi tarjottiin myös Darntonin itse esittämää syytöstä aiemmille historioitsijoille, jotka olivat ehkä tahattomastikin romantisoineet aikakauden elämää, jolloin Darnton on etsinyt omaan teokseensa toisen ääripään.

Suuri kissojen joukkomurha

Kappale painotyöläisten suorittamasta kissojen joukkomurhasta, joka toimii myös Darntonin koko teoksen otsikkona, oli oikein rikas huomioissaan ja herätti monenlaisia mielipiteitä ja ajatuksia, etenkin siitä, kuinka aika-, paikka- ja kulttuurisidonnaista huumori todellisuudessa voi olla. Otsikko itsessään oli kaikkien mielestä erittäin onnistunut, vähintäänkin lukijan mielenkiinnon herättämisessä. Toisaalta päädyimme myös ohimennen pohtimaan kenen idea oli käyttää tätä koko kirjan otsikkona? Vastausta ei varsinaisesti saatu aikaan, pujottelimme Darntonin itsensä ja esimerkiksi hänen kirjansa toimittajan välillä, mutta ainakin olimme yhtä mieltä siitä, että se oli äärimmäisen nerokas valinta kirjan markkinoin kannalta.

Kuvan kissa ei liity tapaukseen. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Tämä kappale sai muutenkin aikaan kiitosta esimerkiksi siitä, ettei siinä mässäilty sivutolkulla kissojen kärsimyksellä ja kidutuksella. Se toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, miten historiantutkijalla tulee olla taitoa käsitellä ikäviä asioita. Tämän tiimoilta nähtiin myös ansiona se, että kissojen historialle annettiin konteksti, jonka kautta lukijalle tehtiin selväksi, että väkivalta kissoja kohtaan oli Darntonin kuvaamana aikana normaalia. Keskustelu siirtyi myös siihen, miten kissat eivät varsinaisesti olisikaan kidutuksen kohde, vaan sijaiskärsijä työläisten isäntäperheen tilalla, jotka olivat muuten koskemattomissa. Karnevaaliperinne nousi myös esille ja puhuimme niin kutsutusta ”paineiden purkamisesta” sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.

Keskustelu päättyi yleiseen pohdintaan siitä, millainen välimatka meillä on tähän humoristisena tallennettuun tarinaan, eli onko liian korostettua, että emme ymmärrä tarinan huvittavuutta edes sen omassa kontekstissa. Toki lukijankin tulee huomata, että Darntonin käyttämä kertomus, jonka Nicolas Contat kirjoitti tapahtuneesta, oli tallennettu lähes 20 vuotta tapahtuneen jälkeen, jolloin pohdimme myös sitä, olisiko tässä kyse ”vain” hyvän tarinan tallentamisesta.

Porvarillinen maailmanjärjestys ja Erään poliisin kansiot kielletystä kirjallisuudesta

Kolmas ja neljäs kappale ohitettiin keskusteluissa hyvin nopeasti. Kolmatta kappeltta pidettiin luettelomaisuudessa kirjan tylsimpänä kappaleena. Toisaalta saimme aikaan keskustelua niin sanotusta kiipijyydestä, ajatuksesta siitä, miten oma asemaansa yhteiskunnassa voisi muuttaa. Ylhäältä alaspäin katsottuna jonkun toisen, kuten vaikka naapurin, aseman parantuminen on varmasti ollut negatiivista, koska siinä tilanteessa on itsellään ollut jotain menetettävää, mutta oliko tämä tosiaan niin kamala ajatus niille, jotka olisivat voineet parantaa sosioekonomista asemaansa alhaalta ylöspäin? Vastauksen muodossa esitettiin seuraavaa: ajatus siitä, että elämässä pitäisi edetä ylöspäin, on hyvin moderni. Se, että oma naapuri saisi vaikka aatelisarvon, olisi maailmanjärjestyksen järkkymistä.

Neljännen kappaleen kielletyn kirjan problemaattisuudesta herätti jos jonkinlaisia ajatuksia. Pohdimme miten kirjailijan asema on ollut niin erilainen kuin nykyään, että omien totuttujen ajatusten sovittaminen Darntonin teoksen kontekstiin oli jopa haastavaa. Toisaalta kappale herätti myös jotain tuttuuden tunteita arkisista ongelmista, ”hyvällä tavalla arkinen fiilis”, kuten eräs lukupiiriläinen ilmaisi. Oli myös kiinnostavaa pohtia kenelle luvun poliisitarkastaja oli tekstinsä loppujen lopuksi tarkoittanut, sillä ne olivat paljon yksityiskohtaisempia, kuin mitä ajan protokolla todellisuudessa olisi vaatinut.

Diderotin Ensyklopedia ja Rousseaun lukijat

Uuden maailmanjärjestyksen luomista käsittelevä kappale jäi lukupiirille ehkä vähän ontoksi. Lukukokemuksena se oli vähän raskas. Tämä ei ole syytös, mutta voidaan todeta, että jos Darntonin kirja on tarkoitettu populaarinhistoriankirjoittamisen piiriin, tämä luku voi olla todella haastava lukijalle, jolla ei ole hyvää peruskäsitystä filosofiasta ja filosofeista. Poiketen aiemmista luvuista, tämä kirjan viides kappale ei maalaa niin tarinallista kertomusta kuin esimerkiksi ensimmäiset kaksi lukua.

Kirjan viimeinen luku esitteli kirjankeräilijä Jean Ransonin keräämää kirjallisuutta ja hänen suhtautumistaan Rousseauhun. Lukupiiriläiset pohtivat, että tämä kappale antoi hyvinkin lämpimän kuvan Ransonista, jonka kautta esiteltiin ”fanikulttuuria”, tai ainakin tällä sanalla voisi kuvailla Rousseaun lukijakuntaa omana aikanaan. Pohdimme myös lukemisen prosessia, sitä miten vierasta se voikin olla. Meidän näkemyksemme lukemisestakin on täysin kontekstisidonnainen ja tämä kappale haastoi ajatuksen siitä, ettei sekään ole niin universaali toimi, kuin helposti olettaisi. Menneisyys on vieras maa, vieras kulttuuri ja mikään ei ole universaalia, oli hieno päätelmä, ja jos Darntonin kirja kiinnostaa, lukijan olisi hyvä pitää tätä ohjenuorana sitä lukiessa.

Lukupiirin risut ja ruusut Robert Darntonille

Lukupiiriin osallistujat antoivat paljon positiivista palautetta tästä kirjasta ja lukukokemuksesta yleensä. Toisin kuin provosoivasta otsikosta olettaisi, teos ei kuitenkaan sisällä liian häiritseviä kuvauksia sen esittelemistä aiheista, jotka voisivat vieraannuttaa lukijan tutuiksi koetuista asioista (esimerkiksi tarinat pahoista äitipuolista ensimmäisessä kappaleessa ovat osaltaan raakoja, mutta ei liiaksi). Darntonin otetta hänen teoksensa teemoihin arvostettiin, hänellä oli sopivaa itsekriittisyyttä kaikkia eri aiheita lähestyessään. Kuten eräs lukupiiristä tämän tiivisti: Darnton tekee selväksi, ettei ole absoluuttista tietoa ja tämä kirja on siltä kannalta katsaus siihen, miten eri aiheita voidaan lähestyä.

Kun keskustelumme eksyi aikamatkustamisen alueelle, syntyi myös lyhyt ajatus siitä, että me emme tosiaan voi käydä keskustelua kuolleiden kanssa samalla tavoin  kuin elävien, jolloin ymmärtäisimme huumorintajun subjektiivisen luonteen. Voimme kuitenkin nähdä Darntonin esittämät tarinat konstruktioina siitä, mikä on voinut olla ja miten sitä on voitu lukea.

Lukukokemuksen kannalta alaviitteiden poissaolo koettiin mukavana tekijänä, vaikka tiettyihin kohtiin selittäviäkin viitteitä toivottiin. Kirjassa olleet sulkujen sisälle laitetut pitkät selitykset koettiin ajatuksia keskeyttävinä tekijöinä. Kaikki olivat yhtä mieltä, että Darntonin analyyseista sai nopeasti kiinni hänen ajatusprosessinsa tulokset, jonka kautta tekstin seuraaminen oli suurimmaksi osaksi vaivatonta. Toisaalta pohdimme myös, olisiko kappaleiden loppuun sijoitetut lähdeaineistoa selittävät osat voitu sijoittaa keskemmälle tekstiä kappaleiden lopun sijaan.

Kaiken kaikkiaan, lukupiirimme nautti kirjan lukemisesta. Se herätti mielenkiintoista keskustelua ja helposti pystyimme myöntämään, miksi teos on kulttuurihistorian klassikoksi tituleerattu. Mitä tulee populaarinhistoriantutkimuksen kirjoittamiseen, teos on onnistunut helppolukuisuudessaan, vaikka se välillä syyllistyykin luettelomaisuuteen ja historiantutkijoiden name-droppailuun, joka saattaa mennä ohi lukijalta, jolla ei ole edes jonkin verran alustavaa tietoa historiantutkimuksesta tai sen tunnetuimmista tutkijoista. Toisaalta, jos lukija ohittaa nämä kohdat vain sanahelinänä ja jatkaa tarinamuotoisesti kirjoitettua Darntonin tekstiä, The Great Cat Massacre on hyvä lukukokemus niin tavalliselle lukijalle, kuin historianopiskelijallekin.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Kategoria(t): Opetus | Kommentoi

Lumoavat rauniot

Teksti ja kuvat Pauliina Peippo

Teattro marittimo

Tammikuussa 2018 järjestetyn kulttuurihistorian Rooman opintomatkamme teemana oli Keräily, kierrätys ja museointi. Italia, etenkin Rooma, osoittautui täydelliseksi kohteeksi eri aikakausien kerrostumien tutkimiseen, sillä opimme, että erityisesti rakennusmateriaalien, kuten esimerkiksi marmorin, uusiokäyttö on ollut tavallista antiikista lähtien. Myös monia rakennuksia on antiikista saakka entisöity ja muutettu uuteen käyttöön, joista hyvinä esimerkkejä ovat varhaiskristilliset basilikat. Tammikuun sääkään ei ollut hullumpi – ainoastaan parina ensimmäisenä päivänä sinnikäs sade koetteli kurssilaisia. Sää ei kuitenkaan pilannut yhtä matkamme upeimmista kohteista, retkeä Tivoliin ja siellä sijaitseviin Villa Adrianaan ja Villa d’Esteen.

porta san paolo

Aamu sarastaa Roomassa – Porta San Paolo, taustalla metroasema

 

Lähdimme jo aikaisin Villa Lantesta metron ja bussin kanssa kohti Tivolia (n. 28 km Roomasta). Oppaanamme toimi tutkijalehtori Eeva-Maria Viitanen. Saavuttuamme Tivolin (muinainen Tibur) kaupungin tuntumaan kävelimme ensimmäiseen kohteeseemme Villa Adriaanaan. Palanmatkaa saimme ihastella jopa italialaista maaseutua. Kuten joku voi nimestä päätellä, Villa Adriana oli keisari Hadrianuksen massiivinen luksushuvila-alue ja se rakennettiin kahdessa vaiheessa vuosina 118–134. Paikalla oli luultavasti ollut huvila jo 100 eaa. Rakennuskivet huvilalle saatiin paikallisista travertiini-louhimoista. Ajoimmekin bussimatkalla yhden louhoksen ohi, ja se konkretisoi meille Rooman kaupungin rakentamista suhteessa lähiympäristöönsä. Huvilaan, kuten itse muinaiseen Roomaan, tuli vesi suoraan akvedukteja pitkin.Villa Adriana

Yhden ensimmäisistä pysähdyksistä arkeologisen alueen sisällä teimme rakennukseen, jossa oli koko kartanon tiluksien pienoismalli. Alueen pienoismallin mukaan huvilaan kuului kymmeniä erillisiä rakennuksia, mutta silti oli vaikea käsittää, että koko aluetta mitataan hehtaareissa. Rakennukset oli nimetty kreikkalaisten esikuvien mukaisesti, ja yleisesti on ajateltu villan edustaneen teemallisesti ja arkkitehtuurisesti Kreikan, Egyptin ja Rooman parhaimmistoa ja eräänlaista synkretismiä. Koko kompleksin huoneet oli alun perin koristeltu marmori- ja pronssiveistoksilla, maalauksilla ja mosaiikeilla. Keisari Hadrianus itse osallistui villan suunnitteluun.

Villa Adriana_kylpylä

Pienoismallin luota matkamme jatkui laajalla aukealla, jonka toisella puolella huvilan sisäänkäynnin lähellä on spekuloitu sijainneen Hadrianuksen kuolleen rakastajan Antinooksen hauta. Antinoos kuoli nuorena, ja Hadrianus nosti pojan tämän kuoleman jälkeen jumalalliseen asemaan. Seuraavaksi näimme palvelusväen kylpylärakennuksen, jossa paikoitellen osa holvikaaresta oli vielä säilynyt. Päädyimme sieltä hetken käveltyämme suurelle vesialtaalle, joka oli nimetty Kanopukseksi Egypti-teeman mukaan. Vesiallasta reunustivat pylväsjäljitelmät. Näky oli upea, mutta ei enää yllättänyt meitä, sillä olimme jo oppineet ensimmäisenä päivänä Forum Romanumilla, että vesikoristeet ja suihkulähteet olivat tärkeitä muinaisen Rooman arkkitehtuurissa. Altaan päässä oli puolittainen kupolirakennus, joka oli ollut keisarin ruokailuhuone. Sieltä hän pystyi avoimesti näkemään vesialtaan ja sitä reunustavat koristeveistokset ja pylväiköt. Itse ruokailutilassa oli seinässä aukot, joita luultavasti olivat koristaneet mosaiikit, marmorilaatat tai veistokset sekä pienet seinän viertä laskeutuvat vesiportaikot. Myöhemmin näimme myös niin sanotuiksi kala-altaiksi kutsutut vesielementit, joiden oikea käyttötarkoitus on jäänyt epäselväksi.

Canopus

Kanopus

 

Villan kierroksen viimeisin, mutta muistettavin etappi, oli Teatro Marittimo eli keisarin yksityinen huvilasaareke vallihaudan ympäröimänä.

Teattro marittimo1

Teatro marittimo

 

Mielestäni tämä kokonaisuus oli kompleksin kaunein pelkästään pehmeän muotonsa ja yksityiskohtiensa tähden. Huomasinkin pitäväni pyöreästä arkkitehtuurista, vaikkakin opin sen olevan suhteellisen epätavallinen rakennusmuoto. Panthenonissa sekä Vestan temppelissä hyödynnettiin toki myös pyöreätä muotoa. Teatro Marittimosta löytyi myös matkan hilpeyden aihe, sillä keisarillinen yksityiskäymälä oli paikannettu sieltä. Vaikka ikä ja uusiokäyttö olivat verottaneet huvilan rakennuksen osia, oli niissä silti yhä näkyvissä hyvin kokoluokka ja mahtipontisuus sekä ennen kaikkea erilaiset muuraus- ja koristetekniikat kuten esimerkiksi opus mixtum.

 

Villa Adrianassa tarpomisen jälkeen olimme lounaamme ansainneet. Tauon jälkeen siirryimme Villa d’Esteen.

Päivän kohteillamme, Villa Adrianalla sekä Villa d’Estellä oli parikin yhdistävää tekijää. Osa Villa Adrianan löydöksistä ja materiaaleista kardinaali Ippolito d’Este uusiokäytti omaan huvilaansa Villa d’Esteen aiheuttaen entisestään tuhoa Villa Adrianan raunioilla. Rakennus itsessään oli monikerroksinen ja sisältä hyvin kauniisti koristeltu mytologisin sekä kristillisin aihein. Rakennus on valmistunut 1500-luvun loppupuolella, ja edustaa renessanssihuvilaa parhaimmillaan. Kuitenkin tajusimme, että kohteen tärkein nähtävä ei löytynyt sisältä vaan ulkoa rankkasateesta.

Villa d'Este

Villa d’Este

 

Pihalle avautui puistoalue, jota koristi erilaiset vesielementit, joiden käytössä ei oltu kursailtu. Vaikka ulkona satoi kaatamalla, se ei pyyhkinyt erilaisten suihkulähteiden ja vesiputousten vaikuttavuutta. Tajusimme, että Italian kuumana kesäpäivänä tämä takapiha olisi paratiisi, ja arvuuttelimme myös paikan vesilaskun suuruutta.

Artemis

Tämän kohteen hauskin kuriositeetti oli Artemis-jumalatarta esittäväveistos, jonka monista rinnoista suihkusi vettä. Minusta on ironista, että kardinaalin huvilasta löytyi näinkin paljon pakanallisia aiheita, mutta antiikin uudelleen löytäminen ja ihailu ovat toki ominaista renessanssille. Näimme myöhemmin saman Artemis-aiheen Vatikaanin museoissa, joka jälleen konkretisoi aiheen olleen suosittu. Efesoksen Artemis symboloi hedelmällisyyttä, ja oli hauskaa huomata, että muitakin jumalattaria kuin Venusta käytettiin kuvaamaan hedelmällisyyttä, kauneutta ja naiseutta.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi