Sudenmorsian 90 vuotta

Onnellinen olo, ihana ilta, kuulas kirkkaus, niin että voisi laskea joka ruohonkorren. – Kävin niemen kärjessä, jossa ennen on ollut ihmisten asumus – kolme syreenipensasta on kaikki, mitä heistä on jäljelle jäänyt. Olen luonut. Luojalle kiitos siitä ja Kassarista. Ensimmäinen lämmin yö tulossa. (26.6.1928)

Kesäkuussa 1928 Lontoossa lähettilään puolisona asunut virolaistunut suomalaiskirjailija Aino Kallas matkusti kiihkeän Lontoossa vietetyn diplomaattivuoden jälkeen kesäparatiisiinsa Kassarin saarelle, Hiidenmaalle Viroon. Takana oli kaksikymmentäviisi esitelmää sisältänyt esitelmäkiertue Englannissa, jonka kuluessa kirjailija tunsi yhä voimakkaammin tarpeen vetäytyä luomaan jotain uutta. Merimatkalla Englannista kohti Viroa hän kävi ”aivojen suursiivousta luovaa työtä varten”, ja yhdeksäntenä kesäkuuta Tallinnaan saavuttuaan hän kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Tahtoisin kuvata kaksoisolennon, joka pakenee päivää ja arkea, yöhön ja metsiin – ihmissudeksi. Tunteita, vaistoja, vielä alkuvoimaisempia kuin rakkaus!” Edessä oli kuusi viikkoa ”yksinäisyyttä, askeetin oloa”, täydellisiä olosuhteita luomistyötä varten.

Kallasten perhe oli ostanut vanhan talon silloin vielä erillisellä saarella olevalta alueelta vuonna 1924 ja seuraavana vuonna he ostivat siellä sijainneen Tammen talon omakseen. Vuosien 1924–1938 välillä oli vain kaksi kesää, jolloin kirjailija ei saarelleen päässyt. Kassari edusti vapautta, lepoa, vaatimatonta arkea ja rikkumatonta rauhaa sekä kesäistä hellettä, joka tuntuu usein olleen työnteon edellytys. Vanhuuden teksteissään, maanpakolaisena Ruotsissa Aino Kallas kirjoitti riipaisevasti elämästään, menetyksistään ja kaipuustaan Vaeltavassa vieraskirjassa. Kesäinen elämä Kassarissa oli edelleen käsinkosketeltavaa:

Joka kesä näen aina kuin kangastuksena Kassarin – paikan, jossa luomisiloni ja luonnoniloni kaikkein täydellisimmin ja saumattomimmin yhtyivät. Herätä Kassarin aamuun, jonka kirkkaus säteili pilvettömältä taivaalta ja heijastui kimmeltävästä merestä, tietää, että häiritsemättä omistin jokaisen hetken ja että luomisvoima pursui ehtymättömänä, esteitä vailla – se oli olemassaolon autuutta.

Vielä nytkin voin yhä manata henkiin katajapehkojen ja auringon kuloksi polttaman maan tuoksun, töiden lomassa kedolle heittäytyessäni.

9B5BB931-06A9-462B-9781-2873896B7C92

Kassarin talo 2000-luvun alussa. Paikka on ollut Viron kirjailijaliiton hallussa, ja siellä vaalitaan edelleen Kallaksen muistoa. Tänä kesänä Viron 100-vuotisjuhlinnan yhteydessä siellä vietetään Kallaksen 140-vuotisjuhlia 2.8.

Kassari oli idylli, sillä elämä siellä kiinnittyi paikalliseen luontoon ja yhteisöön. Se oli paikallinen, rajattu ja omavarainen pienoismaailma, jolle muu maailma on kaukana.  Siellä olivat lokit ja lampaat sekä ruumiin ja sielun täydellinen vapaus.  Siitä tuli työkammio, erakoitumispaikka, missä keskipisteenä oli vain oma työ.

Saapuessaan kesäkuussa 1928 Hiidenmaalle Kallaksen päiväkirja alkoi täyttyä merkinnöistä, jotka kertoivat työn jo vallanneen hänen mielensä täysin. Kesäkuun kolmantenatoista hän kirjoittaa aloittaneensa ”Ihmissuden”.  Vuonna 1928 juhannusaattoiltaa vietettiin 22. päivä kesäkuuta. Tuona päivänä Kallas kirjoittaa: ”Olen tänään vain lukenut. Tuuliviiri kääntyi pohjoisesta luoteeseen. Sää, ilma, tuulet – ikuiset kuin itse elämä.”

 

8611E139-7A02-4CB8-85DC-469EB5757B18

Päivät täyttyvät kirjoittamisesta, lukemisesta, toisinaan taas päässä on ”kuin neuloja, hermot ärtyneet” eikä työnteosta tule mitään. Heinäkuun alussa Sudenmorsian on jo saanut nimensä ja työ on kulkenut jo monta päivää. Kesä ei ole helteinen, sellainen, joka oli Kallakselle ominaisin työskentely-ympäristö. Usein on koleaa ja sateista, vaikka alkukesä oli ollut kaunis. Vasta elokuussa tulee kuumaa, ”surinaa ja veden välkettä”.

 

kallased-kassaris-1929

Oskar, Aino ja Virve Kallas elokuussa 1929 Kassarin rappusilla, vuosi Sudenmorsiamen kirjoittamisen jälkeen. Kuva Sada Aastat Eesti Vabariiki -sivustolta

Elokuun 22. päivä kirjailija on jo vanhassa kotikaupungissaan Helsingissä, tutussa Hospizissa Vuorikadulla työskentelemässä. Kirjoittaminen sujuu, vaikka tuottaa myös raskautta elämään. Syyskuussa Kallas on vielä Helsingissä ja matkustaa lokakuussa Tallinnan ja Tarton kautta takaisin kohti Englantia. Sudenmorsian elää ajoittain päiväkirjan sivuilla. Joulukuun alussa teos ilmestyy ja kirjailija lukee kiittäviä arvioita suomalaisista lehdistä. Sudenmorsian tuo kirjailijalle sellaisen menestyksen tunteen, jota hän ei ole aiemmin urallaan tuntenut – suomalaiset kriitikot ovat ylistäviä arvioissaan. Myöhemmin tulee valtionpalkinto, monet painokset ja käännökset, erilaiset versiot teatteriin ja oopperaan.

Mikä Sudenmorsiamessa, tarinassa Aalosta – Priidik-metsävahdin vaimosta, pienen Piretin äidistä ja tämän pakottavasta matkasta metsiin ja siirtymisestä osaksi sutten laumaa – on kiehtonut lukijoita läpi vuosikymmenten?

 

Tähän ovat sekä tutkimus että lukijat antaneet monia vastauksia vuosien varrella. Vuonna 2007 teetimme vasta perustetussa Aino Kallas Seurassa lukijuuskyselyn Aino Kallakseen liittyen, ja silloin Sudenmorsian nousi eittämättömänä suosikkina toisen 1920-luvun pienoisromaanin Reigin papin (1926) ohella esiin. Sudenmorsian nousi esiin ennen muuta erityisestä naisnäkökulmasta, feministisiä tulkintamahdollisuuksia tarjoavana teoksena, naisen elämän mutta myös naisen taiteilijuuden kuvauksena. Toisaalta se puhuttelee lukijoita yli sukupuoli- ja ikärajojen, koska se on tarinana niin vahva ja tunteisiin vetoava. Se kertoo erilaisuudesta, sen sietämisestä ja sietämättömyydestä, yhteisön paineista, tradition ja modernin murtumakohdasta, yksilön vapauden kaipuusta, äidin rakkaudesta, ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, rakkaudesta ja sen ruumiillisesta polttavuudesta, ihmisiä hyvin eri historiallisina aikoina yhdistävästä tunteen palosta, joka saa toisinaan heittämään kaikki velvollisuudet nurkkaan ja sulkemaan oven perässään. Lukijalleen Sudenmorsian tarjoaa joka kerta jotain uutta, se tuntuu elävän ja muotoutuvan lukijansa elämänvaiheiden mukaan.

sudenmorsian

Sudenmorsiamesta on otettu useita erilaisia painoksia ja se on ilmestynyt useammissa yhteisniteissä. Uusia käännöksiä ilmestyy jatkuvasti, 2010-luvulla on ilmestynyt sekä norjan- että espanjankieliset käännökset.

Mutta, mikä ehkä kaikkein tärkeintä, siinä kuuluu asiansa tuntevan, historiaan ja kansantaruihin vahvasti perehtyneen kirjailijan vankkumaton ammattitaito ja äärimmilleen hiottu kirjallinen tyyli. Kallas oli jo useamman vuoden ajan etsinyt aineistoa virolaiseen kansanperinteeseen liittyen, ja keväällä 1928 hän oli pyytänyt veljeltään, kansanrunoudentutkimuksen professori Kaarle Krohnilta apua sopivien ihmissusitarinoiden löytämiseen. Teokset syntyivät siis pitkällisen aineistotyöskentelyn ja perehtyneisyyden kautta.

 

Kallas täytti elokuussa 1928 Sudenmorsianta kirjoittaessaan viisikymmentä vuotta. Hän oli elänyt vaiheikkaan elämän, josta ei puuttunut vahvoja tunteita, rakkautta, menetyksiä, kunnianhimoa, intohimoa, päämäärätietoisuutta, seikkailunhalua. Tätä kirjaa ei olisi voinut vielä nuori Aino Krohn kirjoittaa, vaikka jo hyvin varhaisissa kirjallisissa teoksissaan hän tutki luvattoman rakkauden teemaa ja historiallisten aiheiden käyttöä. Teoksessa kuuluu kirjailijan vahvasti eletty elämä, ja itsekin hän liitti teoksensa sittemmin vahvasti omaan elämäänsä. Tulkinnoille teos on kuitenkin jatkuvasti avoin, se kommentoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmisenä olemista yhtä osuvasti kuin 90 vuotta sitten.

***

Sudenmorsiamesta on tehty lukuisia näyttämötulkintoja. Se oli mukana myös YLEn Kirjojen Suomi -hankkeen kirjana vuodelta 1928. Tänä vuonna sen on voinut nähdä Teatteri Avoimissa Ovissa Heini Tolan ohjaamana ja heinä-elokuussa Sudenmorsian esitetään Liedon Vanhalinnan maisemissa Turun ylioppilasteatterin toimesta.

Aino Kallas Seuran kotisivut

Suorat lainaukset: Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1927-1931. Otava 1956.

Muut lähteet:

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS, Helsinki 2006.

Leskelä-Kärki, Maarit; Melkas, Kukku; Hapuli, Ritva: Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta. BTJ, Helsinki 2009.

Melkas, Kukku: Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen proosatuotannossa. SKS, Helsinki 2006.

Vuorikuru, Silja: Aino Kallas. Maailman sydämessä. SKS, Helsinki 2017.

Muut kuvat kirjoittajan.

 

Mainokset
Kategoria(t): Tutkimus, Yhteiskunnallinen vaikuttaminen | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Pakanoita ja rautakauden aarteita Laukossa

Laukon suuri historiakesä on kulttuurihistoriaa parhaimmillaan. Laukkoon on palautettu sieltä vuosikymmenten aikana rautakautisista kalmistoista löytyneitä miekkoja, keihään- ja kirveenpäitä sekä koruja. Nämä Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat aarteet ovat nyt esillä kartanon päärakennuksen yläkerrassa. Suuntaan tarkastamaan legendaariset miekat, jotka ovat tutut teksteinä vuosikymmenten takaisilta Suomen historian peruskursseilta, Pikkujättiläisestä ja 9000 vuotta Suomen esihistoriaa–teoksista, joita tuohon aikaan tavattiin kurssisuoritusten osana. Miekat lepäävät ylväinä siinä maisemassa, missä ne ovat kauan sitten olleet totisessa käytössä, aseina miesten käsissä ja omistajiensa mahdin symboleina.

kotka copy

Laukon kotka

 

Laukon maisemassa on helppo tarttua menneeseen. Ikiaikaisten tammien välistä pilkottaa Pyhäjärvi ja Laukon rannasta voi tarkastella saaria, joista yhdestä, Pohdonsaaresta, löytyi muutama vuosi sitten jo ikoniseksi Laukon symboliksi kohonnut kolmipäinen pronssikotkariipus. Laukon edustan saaret ja rannat ovat olleet pyhiä alueita, vainajien viimeisiä lepopaikkoja.

pakanakirkko copy

Tapani Kokko, Pakanakirkko

Tänä kesänä pakanankansan pyhyyden läsnäolo Laukossa on erityisen voimakasta. Tapani Kokon Pakanakirkko-teos kohoaa kumpareella, jonka tienoolta on paikannettu rautakautinen kalmisto. Kirkko tuoksuu tervalta, verinoroja muistuttavat koristukset valuvat räystäistä ja äänimaisema vaihtelee ukkosmaisesta uhosta tanssahtelevaan kirkkauteen. Sisällä kirkossa on kuvitteellisen pakanakansan palvoma jumala. Viereisessä kanalassa on pakanakansan iloinen, värikkään yltäkylläinen kulkue. Sen on helppoa kuvitella olevan matkalla kirkkoon pyhiin toimituksiin.

 

ritarinvarusteet copy

Turnajaispölyn laskeuduttua

Laukon kesän avajaisviikonloppu (8.–10.6.) elävöitti vielä yhden kartanon historian runsaudensarvesta tulvivan virran: Laukon keskiajalla omistaneen legendaarisen Kurck-suvun mittelön toista mahtisukua, Flemingejä vastaan. Episodi kertoi ajasta, jolloin Kustaa Vaasan pojat väänsivät kättä perintö- ja uskontunnustuskysymyksissä 1500-luvun puolivälissä. Tarina oli sananmukaisesti valjastettu: sen esittivät Rohan tallit dramaattisena turnajaisspektaakkelina.

 

juhlavakulkue copy

Tapani Kokko, Riemukas kulkue

Kulttuurihistorioitsija kulkee Laukon aikakausien kudelmassa kevein askelin. Tapa esittää, yhdistää ja ymmärtää erilaisia kerroksia on tuttua ja taattua kulttuurihistoriaa. Syvä viehtyminen Laukon suuren historiakesän antiin ei ole yllätys: nykyinen Laukon emäntä Liisa Lagerstam on oppiaineesta väitellyt filosofian tohtori, ystävä ja opiskelijatoveri, jonka kanssa yhdessä pänttäsimme Pikkujättiläistä ja jonka maisterijuhlia tanssimme Laukon kartanon juhlasalissa – jo jokunen vuosi sitten – omaa kulttuurihistoriaansa sekin.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Näkökulmia tulevaisuuden museoiden teemoihin

Kirjoittaja: Paula Pättikangas

Tekstissä pohditaan kysymyksiä ja tuntemuksia, joita Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssi nosti kuluneen kevään aikana esiin. Kirjoittaja toimi Tulevaisuuden museo -teemaryhmän vetäjänä.

Nykymuseot ovat enemmän kuin vain esineitä, ne pyrkivät uudistumaan; vuorovaikutteisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Museot pyrkivät viihdyttämään. Museon tehtävä taiteen ja kulttuurin edistäjänä sekä sen merkitys linkkinä menneisyyteen edellyttää kuitenkin usein tapauskohtaisesti harkittuja menettelytapoja. Voidaanko esimerkiksi populaarikulttuuria ja kansalaissotaa tarkastella samasta näkökulmasta? Entä kuinka taustoiltaan erilaisille ihmisille voidaan tarjota yhdenvertainen vierailukokemus museoissa? Nykykulttuurin vaatiman viihdyttävyyden yhdistäminen museon perinteiseen tehtävään kulttuuriperinnön vaalijana on suuri haaste. Kuinka tämän voisi toteuttaa Tulevaisuuden museossa?

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin tavoitteena oli tutustuttaa kulttuurihistorian ensimmäisen vuoden opiskelijat tietokirjoittamiseen sekä erilaisten tekstityyppien piirteisiin. Ryhmissä työskentely vahvisti työelämässä tarvittavia käytännön taitoja, varsinkin kun jokaiselle ryhmälle jaettu teema liitettiin todellisiin projekteihin. Tulevaisuuden museo -ryhmä pohti asioita, joita Turkuun rakennettavan Historian museon tulisi ottaa huomioon jo hankkeen suunnitteluvaiheessa. Museohankkeen esiselvityksestä ryhmä poimi viisi teemaa, joiden ympärille ryhmän työskentely ja tekstit pyrittiin muodostamaan. Nämä teemat; kokemuksellinen, vuorovaikutteinen, moniääninen, yhteisöllinen ja uudistuva; painottuivat lopullisissa töissä eri tavoin ja ohjasivat ryhmän sisäistä keskustelua läpi kurssin.

Museoilla on nykypäivänä paine näkyä ja menestyä. Ne eivät enää kilpaile vain toisiaan vastaan, vaan kilpailijoita ovat kaikki tahot, jotka tavoittelevat näkyvyyttä sekä kuluttajien aikaa ja huomiota. Museot ovatkin alkaneet vähitellen muuttua laaja-alaisiksi viihdekeskuksiksi, joko huomaamattaan tai uudistumisen pakosta. Onko tämä muutos kuitenkaan tarkoituksenmukaista, kun otetaan huomioon museoiden tehtävä menneisyyden vaalijana? Ryhmän teemat sivusivat aihetta molemmista näkökulmista, minkä seurauksena keskustelu museoiden tulevaisuuden näkymistä pysyi mielenkiintoisena.

Kuinka teemat sitten näkyivät ryhmän omassa työskentelyssä? Kurssin tuomat uudet haasteet opettivat jo itsessään jokaiselle hyvin paljon uudenlaisia taitoja, joiden lisäksi yhteisen aiheen ympärillä työskentely edisti avoimen keskustelun kehittymistä. Palautteen anto ja vastaanottaminen muuttuivat kurssin aikana väkinäisistä kommenteista moniääniseksi ja yhteisölliseksi keskusteluksi.

Myös haasteet kuuluivat jokaisen ryhmäläisen kirjoitusprosessiin. Mielenkiintoisen aiheen rajaaminen ja suunnan löytäminen omalle kirjoitukselle olivat merkittävimpiä yksittäisiä haasteita. Kurssi mahdollisti uusien asioiden kokeilun, mistä seurasi usein ajautuminen oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tämä saattoi aiheuttaa epävarmuutta ja toivottomuutta suuren urakan edessä, mihin sitten haettiin maanantaiaamuisin vertaistukea ryhmältä.

Teknisten taitojen ja prosessityöskentelyn lisäksi kurssin suurin anti oli kuitenkin ehdottomasti rohkeuden kasvaminen. Kommentoinnin kynnys laski ja palautteen vastaanottaminen helpottui. Vapautuneempi suhtautuminen oman työn keskeneräisyyteen ja kyky muokata sitä muiden neuvojen avulla tulevat varmasti olemaan hyödyllisiä työelämässä vaadittavia taitoja. Kurssi siis onnistui siinä, mitä tavoitteli.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Ennen modernia: rakkautta uuden ajan alussa

Ennen modernia-lukupiirin käsittelyyn pääsi Hanna Kietäväinen-Sirenin väitöskirjan Erityinen ystävyys: miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (1650–1700) luku nimeltään Rakkauden herättäjät ja lopettajat. Aiheena olivat siten  ne syyt, joilla aikakauden ihmiset selittävät romanttisten heterosuhteiden syntyä ja loppua. Kietäväinen-Siren käy kohta kohdalta läpi erilaisia aikalaisten tunne-elämään vaikuttaneita tekijöitä, kuten iän vaikutusta parinvalintaan, millainen oli ulkonäön merkitys, tai vaikkapa parisuhdeväkivallan vaikutusta romanttisiin tunteisiin ja parisuhteen tulevaisuuteen. Erityisen tärkeäksi hänen käsittelyssään nousi kunnia-käsitteen merkitys parinmuodostukselle sekä avioliiton taloudelliset ja emotionaaliset ulottuvuudet. Kietäväinen-Sirenin mukaan varhaismodernia avioliittoa on perinteisesti käsitelty lähinnä taloudellis- poliittisena järjestelynä, jonka on nähty poissulkevan romanttisten tunteiden mahdollisuuden. Tämän kyseenalaistaminen on Kietäväinen-Sirenin keskeinen teesi. Hänen mukaansa varhaismoderneissa avioliitoissa romanttiset tunteet olivat tärkeitä, mutta eri tavalla kuin moderneissa liitoissa. Tärkeää oli, että mahdollisuus noiden tunteiden syntymiseen tulevaisuudessa oli olemassa, eikä se, että niitä olisi ollut jo avioon mentäessä.

Jean-Honoré_Fragonard_-_The_Stolen_Kiss

Jean-Honoré Fragonard: Varastettu suudelma 1786. Wikimedia Commons.

Lukupiirimme kiinnitti huomiota useisiin mielenkiintoisiin kohtiin, joskin itse teksti ei usein vastannut esille nouseviin kysymyksiin. Huomiota herätti esimerkiksi aikalaisten mahdollisuus elää avopareina tai olla pitkäänkin ystäviä ennen avioitumista. Millaista oli tuo ystävyys tai avoparin elämä? Kuinka yhteisö suhtautui naimattomien yhteiselämään maailmassa, jossa salavuoteus oli rikos ja avioliitto elämän perusmalli? Entä missä ystävykset tapasivat toisiaan? Oliko olemassa julkisia tiloja, joissa tavata ihmisiä? Kenties juhlapyhinä tai vaikkapa kirkossakäynnin yhteydessä? Tällaisiin kysymyksiin Kietäväinen-Sirenin luku ottaa huomattavan vähän kantaa, ja käsittely jää monien aiheiden suhteen varsin pikaiseksi.

Myös kauneuden merkitys varhaisen uuden ajan ihmisille kiehtoi lukupiirimme jäseniä. Mielenkiintoisiksi koettiin paitsi tuon ajan nykyajasta poikkeavat, ja kenties käytännöllisemmät kauneuskäsitykset, mutta myös pohdinnat kauniiden asioiden koetusta moraalisesta paremmuudesta.  Kietäväinen-Siren kertoo, että uuden ajan alun kulttuurissa kauneus yhdistettiin hyvyyteen ja rumuus taas pahuuteen tai viallisuuteen. Tekstissä kerrotaan esimerkkejä tilanteista, joissa suku tai yhteisö puoltaa potentiaalista avioliittoa puolisoiden ulkonäköön liittyvien syiden vuoksitai kummastelee liittoa, jos toistaosapuolta pidetään rumana. Tekstistä nousee myös esille ajatuksia, että kauniiden henkilöiden naiminen tuo mukanaan mustasukkaisuutta ja ohjaa mahdollisesti ylenkatsomaan käytännöllisempiä seikkoja potentiaalisen puolison kyvyssä työskennellä ja tuottaa elantoa. Teksti siteeraa sananlaskua ”Kaunis katsoo karvansa, ruma työn tekee” ja ”Ei muotoa panna murkinaksi, eikä kaunista karvaa kattilaan”. Tällaisista sananlaskuista nousee esille ajatus, ettei kauneuden ja hyvyyden suhde tuona aikana ollutkaan niin yksiselitteinen. Lukupiirimme näkemys kuitenkin on, ettei kauneuden ja hyvyyden samaistaminen ole nykyäänkään mitenkään kadonnut ajatus. Populaarikulttuurimme tuotteissa, kuten elokuvissa, lastenohjelmissa ja aivan erityisesti Disney-elokuvissa on havaittavissa toistuva teema, jossa sankarit ovat visuaalisesti viehättäviä ja heidän vastustajansa luotaantyöntävämmän näköisiä. Katsojalle kerrotaan jo ulkonäön avulla, kuka on tarinassa hyvä ja kuka paha. Keino vaikuttaa yhä nykyään toimivalta.

Eniten lukupiiriläistemme huomiota kiinnitti tekstin rakenne. Tekstin tapa käsitellä asioita on varsin luettelomainen. Lopputulos on hyvin selkeä, helppolukuinen ja asia tulee selväksi, mutta käsittelytapa on monissa kohdin pintapuolista ja kuivahkoa. Teksti etenee määrätietoisesti pysähtymättä juurikaan kontekstualisoimaan käsittelemiään asioita ja esimerkit ovat anonyymeja anekdootteja lähdeviitteen kera. Kysymyksiä herätti tekstin tapa käyttää alaviitteitä muun tutkimuksenleipätekstiin nostamisen sijaan.Tyyli koettiin erikoiseksi, mutta lukupiirissämme uskottiin sen osin selittyvän koulukuntaerolla. Lukupiiriläisemme ovat tottuneempia lukemaan tekstejä, jotka on kirjoitettu kulttuurihistoriallisella otteella. Jyväskylän yliopistossa kirjoitettu väitöskirja asettuu erilaiseen akateemisen kirjoittamisen perinteeseen ja on siksi tyyliltään osittain erilainen.

Kietäväinen-Sirenin teksti käsitteli hyvin mielenkiintoisia aiheita ja nosti esille kiehtovia ajatuksia. Esimodernin ajan suomalainen tunnehistoria on kulttuurihistorialle ja erityisesti lukupiirillemme varsin keskeinen teema. Tekstin tyyli ja tapa käsitellä asioita koettiin vieraaksi ja herätti kritiikkiäkin. Uskomme Kietäväinen-Sirenin onnistuneen väitöskirjansa perimmäisessä tavoitteessa osoittaa teoria esimodernin ajan tunnekylmistä parisuhteista Suomen osalta virheelliseksi. Esimodernin ajan parisuhteet ovat siis nykytietämyksen valossa moniulotteisia.Sekä käytännölliset että emotionaaliset tekijät vaikuttivat ihmisten elämään ja parinmuodostukseen.

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Kategoria(t): Opetus | Kommentoi

Kustos kertoo: Valkoisen Suomen Munck

Filosofian maisteri Elina Virtasen kulttuurihistorian alan väitöstilaisuus pidettiin lauantaina 5.5.2018 Turun yliopiston Educariumin salissa 2 klo 12.15 alkaen. Väitöstilaisuudessa oli 75 kuulijaa. Tilaisuus päättyi klo 14.30.

IMG_20180505_123529_resized_20180505_124040179

Virtasen tutkimus tarkastelee vapaaherratar Ruth Munckin (1866-1976), jääkäreiden schwesterin, lotan ja tuomitun maanpetturin, omia muistoja ja hänen tulkintojaan elämästään, ei sitä, mitä hänen elämässään tosiasiassa tapahtui tai sitä, mitä hän lopulta oli. Virtasen maltillinen ja hienovarainen tulkinta jättää tilaa myös jatkotulkinnoille. Tutkimus pohjautuu hyvin monipuoliseen ja suureen lähdemateriaaliin, vaikka kaikkea mahdollista tutkija ei käyttöönsä olekaan saanut.

Vastaväittäjänä toimi Oulun yliopiston Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen, joka tunnetaan muun muassa syvällisestä Lotta Svärdin, uuden sotahistorian ja naishistorian tuntemuksestaan. Kuulijoilla olikin reilu kaksi tuntia nautittavanaan perinpohjaista asiantuntijakeskustelua, sillä professori Kinnusen innostunut ja perehtynyt haastaminen sai hienosti vastakaikua tutkimustaan ansiokkaasti puolustaneelta väittelijältä.

IMG_20180505_121750_resized_20180505_124039240

Elina Virtanen pitää lektiota. Kuvat: Hannu Salmi.

Tilaisuuden seuraaminen oli helppoa, sillä Kinnunen eteni tutkimuksen läpi selkeässä järjestyksessä ja kokonaan; keskustelussa käytiin läpi poikkeuksellisenkin paljon tutkimuksen sisältöjä eikä vain siinä tehtyjä tutkimuksellisia ratkaisuja, mikä oli mukavaa, vaikka toki johdantokin sai sopivan osansa keskustelusta.

Kinnunen lähti liikkeelle haastavalla lämmittelykysymyksellä ja kysyi Virtaselta, mitkä kolme kysymystä tämä esittäisi Munckille, jos pääsisi tätä tapaamaan. Hetken mietittyään Virtanen vastasi ensin tiedustelevansa Munckilta, mitä tämä ajattelee väitöskirjasta. Tämän jälkeen hän kysyisi työstä jääkärien henkisen hyvinvoinnin parissa ja lopuksi vielä, miten Munck koki jatkosodan jälkeen seuranneen yhteiskunnallisen muutoksen. Kahta jälkimmäistä teemaa Virtanen tutkimuksessaan pohtii lähteidensä varassa. Keskusteluissa mietittiin myös muistin ja muistamisen monimutkaisuutta, Saksa-uskollisuuden tematiikkaa, lottana olon ja esimerkiksi talvisodan vähempää merkitystä suhteessa jääkäreihin.

Monilla tavoin Munckille hänen elämänsä kohokohta oli olla jääkärien mukana rintamalla heidän sairaanhoitajanaan. Virtanen avaa tutkimuksensa Munckin muistelolla vuodelta 1958: ”Kun nyt ajattelen elämääni taaksepäin, niin ihanimpia aikoja siinä on juuri tuo aika, ensin jääkärien mukana rintamalla ja sitten vapaussodassa kotimaassa. Se oli maalle raskasta aikaa, ja vaati suuret uhrit, mutta samalla se oli suurenmoista, sytyttävää aikaa.” (s. 9). Tämä elämänvaihe määritti koko hänen loppuelämäänsä ja todennäköisesti myös hänen tulevia ratkaisujaan.

Kategoria(t): Tutkimus, Yleiset | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Aikamatkalla vuoteen 1968

Teksti: Katja Hippeläinen

Vuosi 1968 oli vauhdikas iloineen ja suruineen. Vuoteen sisältyi avaruusmatkailua, opiskelijamellakoita, legendaarinen Hair-musikaali sekä Big Mac hampurilainen. Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla ryhmämme teki yhteistyössä Toivon ja raivon vuosi 1968– seminaarin kanssa aikamatkan viidenkymmenen vuoden taakse. Julkaisimme teemasta artikkeleita, blogikirjoituksia, haastatteluja ja pidimme Instagram-tiliä. Selvitimme, oliko vuosi 1968 todella niin hullu kuin sanotaan.

Henkilökuvia

Vuonna 1968 pinnalla oli monia mielenkiintoisia, radikaalejakin hahmoja ja ryhmämme tutustui heistä kolmeen. Kaikki henkilökuvat julkaistiin Toivon ja raivon vuosi 1968 blogissa. Mary Daly oli aikansa tunnetuimpia feministifilosofeja, joka aloitti sukupuolten tasa-arvoa ajavana aktivistina, mutta myöhemmin kääntyi ajamaan vain valkoisten naisten asiaa. Hän julkaisi vuonna 1968 yhden tunnetuimmistaan teoksistaan: The Church and the Second Sex, samaan aikaan, kun kristinuskon käsityksiä sukupuolista ja seksuaalisuuksista alettiin yleisesti kyseenalaistaa.

Daniel Cohn-Bendit ja Rudi Dutschke olivat molemmat oman aikansa tunnetuimpia opiskelijaradikaaleja. Cohn-Bendit toimi Ranskassa ja Dutschke Länsi-Saksassa. Kumpikin masinoi laajoja opiskelijamellakoita. Cohn-Benditin toimia seurasivat väkivaltaisuudet, yleislakko ja lopulta Ranska kävi sisällissodan partaalla. Myöhemmin Cohn-Bendit käänsi kelkkansa ja on tätä nykyä vihreän puolueen edustaja ja europarlamentaarikko. Dutschke sen sijaan joutui itse lopulta mielenosoitusten kohteeksi ja hän menehtyikin murhayrityksestä seuranneisiin komplikaatioihin.

Musiikin, teatterin ja vaikuttavien kuvien vuosi

Hair-musikaali edusti uutta ja omanlaistaan tapaa kapinoida ja osoittaa mieltä musiikin, tanssin ja teatterin kautta. Musikaali keskittyy pasifismiin, rotuongelmiin, huumeisiin ja vapaaseen rakkauteen. Hair esitettiin Broadwaylla 29. huhtikuuta 1968 ja oli ensimmäinen Broadway-musikaali, jossa tummaihoiset ja valkoiset esiintyivät lavalla yhdessä. Musikaali kuohutti aikanaan niin hyvässä kuin pahassa. Suomeen, Tampereen Popteatteriin, Hair rantautui heti seuraavana vuonna.

Vuonna 1968 myös musiikki oli murrosvaiheessa ja dosentti Kari Kallioniemen mietteitä aikansa populaarimusiikista voi kuunnella 1968: toivekappaleiden hippimittari –tapahtumassa nauhoitetusta Podcastista. Myös kuvat kertovat omaa tarinaansa ja vuodelle 1968 omistetun Instagram-tilin kautta pääsee kurkistamaan aikansa ikonisimpiin kuviin ja tapahtumiin.

Avaruusmatkailua

Kulttuurihistorian Kulttuurihistoria nyt! –blogissa julkaistiin kirjoitus Apollo 8 -avaruuslennosta. Lentoon oli ladattu paljon odotuksia ja sitä seurattiin suorana TV-lähetyksenä myös Suomessa. NASA uskoi virheellisesti Neuvostoliiton kiirehtivän kuuhun ja Yhdysvallat koki tarpeelliseksi vauhdittaa myös omia pyrkimyksiään. Apollo 8:n joulukuun loppuun ajoittunutta lentoa pidettiin yhtenä vuoden 1968 positiivisimmista tapahtumista. Näin vuosi 1968 saatiin päätökseen toivorikkaissa tunnelmissa.

Hullu vuosi?

Vuoden 1968 voisi sanoa olleen hullu monellakin tavalla eikä pelkästään negatiivisessa valossa. Sodista, opiskelijamellakoista ja yleisestä levottomuudesta huolimatta vuoteen liittyi myös paljon positiivista. Apollo 8 koettiin ei vain Yhdysvaltojen vaan ennemminkin kaikkien onnistumiseksi, ja Hair-musikaali levitti positiivista tunnelmaa energisyydellään ja iskevällä musiikilla.

Vaikka alkuun teeman rajaaminen yhteen vuoteen tuntui haasteelliselta ja liian rajatulta, huomasimme kuitenkin pian, että vaihtoehtoja on lähes rajattomasti. Ryhmämme koostui monipuolisesti eri alojen opiskelijoista, joten aiheetkin löytyivät laidasta laitaan. Lopulta vuosi 1968 osoittautui mielenkiintoiseksi, monipuoliseksi ja hulluksikin, niin hyvässä kuin pahassa.

 

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Ennen modernia: Äidinrakkautta uuden ajan alun Englannissa

Tällä kertaa lukupiirimme käsittelyvuorossa oli Riina Tammen artikkeli Äidinrakkaus uuden ajan alun Englannissa, teoksessa Hetkiä historiassa (toim. Henri Terho, k&h 2002). Artikkeli  perustuu hänen pro gradu -tutkielmaansa vuodelta 2001. Artikkelin otsikko oli varsin mielenkiintoa herättävä. Toisaalta sitä pidettiinturhankin ympäripyöreänä, sillä missään artikkelissa tuskin pystyy käsittelemään koko äidinrakkauden teemaa uuden ajan alun Englannissa. Artikkeli herätti runsaasti ajatuksia ja keskustelua., Päällimmäiseksi nousi toive, että siltä olisi ehkä toivonut laajempaa analyysia ja enemmän pohdintaa siitä, kuinka äidin on ollut lähes pakko rakastaa lastaan, sillä yhteiskunta on tuominnut lapsiaan rakastamattomat naiset ”epänaisina” ja huonoina äiteinä.

Tammi pohjustaa artikkeliaan aikaisempien äidinrakkautta käsitelleiden tutkimusten näkemyksillä. Hän tuo esille muun muassa Philippe Ariésin väitteen siitä, että lapsuutta olisi alettu ajattelemaan erillisenä elämänvaiheenaan vasta 1600-luvulla. Ylipäänsä historiantutkimuksessa on pitkään ollut käsitys äidinrakkaudesta historiallisen kehityksen tuloksena, uuden ajan alun uutena ilmiönä. Tammen artikkeli on ikään kuin vastaus tähän väitteeseen: hän  esittää, että ”kaikkina aikoina on ollut sekä lapsilleen omistautuneita äitejä että lapsistaan piittaamattomia äitejä.” Lukupiirimme oli tästä samaa mieltä, ja keskustelimme siitä, kuinka evoluutiobiologia tukee tätä ajatusta. Äidinrakkaus on biologinen, ei kulttuurinen ilmiö. Ihmislapsella kestää monien muiden eläinlajien jälkeläisiin verrattuna pitkä aika kasvaa täysikasvuiseksi sekä fyysisesti että henkisesti. Olisi erittäin epätodennäköistä, että lapsistaan piittaamattomat vanhemmat olisivat saaneet lisääntymisikään selviäviä lapsia.

George_Villiers_Duke_of_Buckingham_and_Family_1628

Buckinghamin herttua perheineen. 1628. Wikimedia Commons.

Tammen artikkelissa erityisen keskustelua herättävän tekee se, että sen aihe kytkeytyy hyvin vahvasti nyky-yhteiskunnan julkiseen keskusteluun. Vasta aivan viime vuosina on alkanut hieman purkautua lapsiaan rakastamattoman tai lapsia haluamattoman naisen tabu. Äidinrakkautta pidettiin 1600-luvun Englannissa niin luonnollisena asiana, että äitiä pidettiin hulluna, jos tämä ei rakastanut lastaan. Koska äidinrakkautta jossain muodossa ilman muuta esiintyi, Tammi olisi voinut hieman enemmän käsitellä sitä, mitkä olivat juuri uuden ajan alun Englannin äidinrakkauden ja sen osoittamisen erityispiirteitä. Aiheesta olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmänkin. Aikaan ja paikkaan liittyvien erojen lisäksi aihetta olisi voinut tarkastella muun muassa luokkaerojen kautta tai normien ja todellisen arjen välisen eron kautta. Keskustelimme siitä, kuinka arjen todellista tilannetta voi olla haastavaa tutkia, sillä säilyneet lähteet eivät ole täysin objektiivisia arjen kuvauksia, vaan normien värittämiä. Äidin ja tyttären suhteesta kertovat päiväkirjat, kirjeet ja äitien tyttärilleen kirjoittamat äidin neuvot -kirjat ovat huomattavasti luotettavampia arjen kuvauksia, kuin normatiivisemmat tekstit. Nekään eivät silti ole täysin luotettavia arjen kuvauksia, sillä päiväkirjoja ja kirjeitä saattoivat lukea useat ihmiset, eikä sinne sen vuoksi kirjoitettu normeista huomattavasti poikkeavia mielipiteitä. Esimerkiksi avoin vihan ilmaiseminen omia lapsia tai omaa äitiä kohtaan ei olisi varmaan tullut kuuloonkaan. Sen sijaan tutkija pystyy päättelemään todellisia asenteita ”rivien välistä”. Tammi esittää, että oppineiden miesten, kuten John Locken, ehdottamat kurinalaiset kasvatusmenetelmät olivat todennäköisesti kaukana arkielämästä. Tästä kaikesta olisimme halunneet tietää lisää, mutta toisaalta on täysin ymmärrettävää, ettei lyhyessä artikkelissa voi käsitellä kovin laajoja teemoja. Lisäksi täytyy ottaa huomioon, että artikkeli perustuu Tammen pro gradu -tutkielmaan, sillä pro gradu -tutkielmat ovat sisällöltään ja pituudeltaan melko rajattuja. Kaiken kaikkiaan artikkeli onnistui erityisen hyvin herättämään mielenkiintoa aihetta kohtaan.

George_Romney_-_Portrait_of_Mrs_Henrietta_Morris_and_Her_Son_John_-_WGA20033

George Romney: Henrietta Morris poikansa Johnin kanssa. 1777. Wikimedia Commons.

Pohdimme lukupiirin kesken myös äidinrakkauden tutkimisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tammi ottaa tämän itsekin puheeksi kysymällä, ”onko se [äidinrakkaus] lopulta edes historiantutkijan määriteltävissä?”(s.136) Äidinrakkautta voi kuitenkin tutkia, mutta tutkittavan ajan ja paikan omista lähtökohdista käsin. Kontekstin merkitys, kuten aina historiantutkimuksessa, on ehdottoman tärkeä pitää mielessä.

Mielenkiintoinen yhtäläisyys aikaisemmin lukemaamme Robert Darntonin teokseen The Great Cat Massacre and Other Episodes in French Cultural History oli se, kuinka äitipuolet kohtelivat miehensä lapsia. Tammi antaa ymmärtää, että vaikka biologinen side äidin ja tyttären välillä oli erittäin vahva, myös sijaisäidit ja äitipuolet saattoivat rakastaa hoitamiaan lapsia ja lapset puolestaan kiintyivät heihin. Tästä huolimatta uuden ajan alussa kerrottiin paljon tarinoita, joissa äitipuolet olivat ilkeitä kasvattejaan kohtaan. Darnton selittää tätä sillä, että uuden ajan alussa uusperheet olivat erittäin tavallisia, ja koska miehet usein kuolivat nuorempina kuin naiset, oli Euroopassa huomattava määrä äitipuolia. On luonnollista, etteivät äitipuolet kiintyneet kasvatteihinsa aina yhtä paljon kuin omiin lapsiinsa. Ilkeä äitipuoli -tarinoissa on voinut olla myös perää siinä mielessä, että varmasti ainakin jotkut äitipuolet ovat ensi sijassa ajaneet omien biologisten lastensa etua, ihan jo sen vuoksi, että ovat tunteneet nämä pidemmän aikaa. Kyse lienee kuitenkin ensisijaisesti kulttuurisesta ilmiöstä.

 

Ennen modernia-lukupiiriläiset

Kategoria(t): Opetus | Kommentoi