Kustos kertoo – Muodikkaan Puolan jäljillä

Oiva 2Lauantaina 27. toukokuuta 2017 tarkastettiin Turun yliopiston Janus-salissa Mila Oivan väitöskirja Creation of a Market Place: The Polish Clothing Industry, Soviet Union, and the Rise of Marketing, 1949–1961. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Małgorzata Fidelis University of Illinoisista, Chicagosta. Mila Oivan tutkimus yhdistää kulutuskulttuurin, moderniteetin ja transnationaalin vuorovaikutuksen tutkimusta: lähtökohtana on analysoida, miten ja millaisten käytäntöjen kautta puolalaisia valmisvaatteita kaupattiin Neuvostoliittoon vuosina 1949–1961. Asetelman taustana ovat poliittiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen, niin itäblokin sisällä kuin laajemmin. Tutkimus purkaa dikotomista näkemystä kylmän sodan maailmasta ja tuo tarkasteluun paljon uusia sävyjä. Ruohonjuuritasolta tarkasteltuna puolalaisen vaateteollisuuden toimijoilla oli neuvoteltavanaan enemmän liikkumatilaa kuin näkemys sosialistisista yhteiskunnista ensi katsomalta antaisi olettaa.

Moda polskaNeuvostoliiton näkökulmasta puolalaisessa kulttuurissa oli länsimainen häivähdys, modernin elämän tuntu, ja tätä puolalaiset myös käyttivät myyntivalttinaan. Jazzmusiikki soi neuvostoyleisölle suunnatuissa muotinäytöksissä. Väitöstilaisuudessa keskusteltiin myös Jadwiga Grabowskasta (1898–1988), jota on usein kutsuttu puolalaisen muodin Coco Chaneliksi. Hän oli vuosina 1958–1968 valtiojohtoisen Moda Polskan vetäjä. Grabowskalla oli ollut muotihuone jo ennen sosialismin aikaa. Toisen maailmansodan jälkeen tätä jatkuvuutta olennaisempaa oli kuitenkin muutos. Moderni maailma edellytti uusia kulutustuotteita ja myös uusia mielikuvia Puolasta ja puolalaisuudesta.

Malgorzata

Vastaväittäjä Małgorzata Fidelis.

Mila1

Väittelijä Mila Oiva

Väitöstilaisuutta oli seuraamassa 64 henkeä. Keskustelu oli erittäin vilkasta ja avasi kuulijakunnalle erinomaisesti niitä haasteita, joiden edessä puolalainen valmisvaateteollisuus kamppaili. Samalla avautui näkökulma siihen, mitä kulutus ja kuluttaminen vuosien 1949–1961 Neuvostoliitossa merkitsi ja miten sitä voi tutkimuksellisesti lähestyä.

Kategoria(t): Tutkimus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Lehmänkieli

Blogin ovat kirjoittaneet kulttuurihistorian opiskelijat Karoliina Paulomäki ja Juho Laulajainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia.

Päivät pitenevät ja luonto hiljaa herää. Lakaisukoneet jylisevät jättäen etananjälkeä peräänsä. Katupöly kirvelee silmiä. On kevät, ja kohta kielot kukkivat. Suomella on lukuisia kansallisia tunnuksia ja symboleita. Siniristilipun ja heraldisen leijonan lisäksi kansalliseläimemme on karhu ja kansalliseepoksemme Kalevala. Rauduskoivu on nimetty kansallispuuksi ja graniitti kansalliskiveksi. Mutta on Suomella myös kansalliskukkansa. Se on kielo, silposuoninen lehmänkieli.

Kielon tilalla voisi yhtä hyvin olla Suomen vaakunassa 1500-luvulta alkaen esiintyvä hopeinen heraldinen ruusu. Tai kesämökkirannassa autereisena kesäaamuna kelluva sydämen muotoinen ulpukka. Miksi kansalliskukkamme on syvällä lehtometsissä kasvava kauniin myrkyllinen Convallaria majalis?

Suomi ei ole outolintu kansalliskukkansa kanssa. Useimmilla mailla on omansa. Esimerkiksi Ranskassa kansalliskukkana on keihäänkärkeä muistuttava fleur de lys eli vaakunalilja. Englannissa vastaava on ruusu ja Japanissa kirsikankukka. Vanhoja sivistysmaita kaikki.

Nuoren mutta intoa täynnä olevan itsenäisen Suomen oli myös saatava kansalliskukkansa. Viimein vuonna 1934 Kansan Kuvalehti järjesti lukijaäänestyksen, jonka voittajiksi valikoituivat ruiskaunokki ja päivänkakkara. Taivaansininen ruiskaunokki lienee tuttu Kokoomuspuolueen vaalimainoksista, ja päivänkakkaroiden valkoisia terälehtiä nyppimällä rakastetaan ja ei rakasteta.

Mutta eivät suomalaiset äänestämällä kukkaansa saaneet. Palkintolautakunta hylkäsi molemmat arkisista ja yleisistä ja mitäänsanomattomiksi rikkaruohoiksi mielletyistä vaihtoehdoista. Sitä paitsi ruiskaunokki oli ollut käytössä Suomenlahden etelärannalla Virossa – itsenäisen Viron kansallislipun sinistä kutsutaan ruiskukan siniseksi. Myöhemmin Neuvostoviranomaiset tulkitsivat ruiskaunokin vaarallisen separatismin tunnukseksi, eikä Suomella olisi ollut varaa tulla tulkituksi uhmakkaaksi, ei ainakaan sotien jälkeen.

Suomen itsenäisyyttä tultaisiin juhlimaan jo viidettäkymmenettä kertaa uuden kansalliskukkaäänestyksen käynnistyessä vuonna 1967. Ehdokkaita oli tällä kertaa yhteensä kuusi: kanerva, kielo, kissankello, lumme, pihlaja ja suopursu. Kielo voitti äänestyksen selvästi.

Juhlavuoden järjestelytoimikunta olisi mieluummin nimennyt happaman oranssin pihlajan, koska kielo peittyy talvisin lumeen eikä sen kasvualue kata koko maata. Mutta koska kansa puhui 8 657 annetulla äänellä, toimikunta taipui lopulta kielon kannalle. Suomi oli lahjoittanut itselleen kansalliskukan.

Touko-kesäkuussa kukkivaa, viettelevän tuoksuista kieloa on käytetty hajuvesissä jo vuosikymmeniä. Christian Dior piti kieloa lempikukkanaan. Moni suomalainen on rakastunut kauniina kesäiltana kieloa sisältävän hajuveden tuoksussa vain kokeakseen olemisen sietämättömyyden kaivatessaan viherkukkaistuoksuista lemmittyään palaavaksi.

Afrodisiakkinen kielo on myös vaikuttanut Suomen talouteen. Vuosien 1991 ja 2001 välisenä aikana kymmenpennisten kruunapuolen metalliseoskielot vaihtoivat omistajaansa, kunnes eurokolikoiden hillankukat vaihtuivat kielojen tilalle.

Suomi nimeää pian itselleen uuden kansallisen symbolin, kansallisperhosen. Äänestys alkoi maaliskuussa ja päättyy kesäkuun alussa. Ehkä värikäs, maanisesti poukkoileva mutta ehdottoman kaunis perhonen sopii suomalaiseen kieloja kukkivaan koivulehtojen sielunmaisemaan muiden kansallissymbolien rinnalle. Valinta julkistetaan kesäkuun aikana. Sitä ennen on kevät, ja kielot kukkivat kohta sata vuotta täyttävää itsenäisyyttä.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kirjoittamisen ilo ja vaikeus

Kulttuurihistorian kevääseen kuuluu jo perinteisesti laaja aineopintojen Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssi, jolla perehdymme erilaisiin kirjoittamisen lajeihin sekä ylipäätään kirjoittamisen ja luovuuden merkityksiin kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa. Kurssilla on myös vahva työelämäulottuvuus, kun tekstejä työstetään työpajoissa ja pyritään julkaisemaan niitä eri julkaisufoorumeilla.

Kurssi alkaa kaikille yhteisillä luennoilla, joissa avaamme kirjoittamiseen erilaisia näkökulmia sekä kuulemme vierailijoita. Tänä vuonna vierailijat olivat molemmat kulttuurihistoriasta valmistuneita. Turun yliopiston viestinnän tiedottaja Jussi Matikainen kertoi ylipiston viestintätavoista sekä avasi erilaisia tiedeviestinnän muotoja haastatteluista reportaaseihin. Kulttuurihistoriasta väitellyt ja tutkijana pitkään työskennellyt Ilana Aalto kertoi uravaihdoksestaan, ensin blogistiksi, sitten ammattijärjestäjäksi ja vähitellen tietokirjailijaksi. Paikka kaikelle -blogin ylläpitäjä ja samannimisen teoksen helmikuussa julkaissut Aalto avasi uudenlaisen urapolkumahdollisuuden myös opiskelijoille ja hänen luentoaan sekä konkreettisia ajatuksia hyvästä bloggaamisesta ja tietokirjoittamisesta kuunneltiin inspiroituneina.

Monen kulttuurihistoriaa opiskelevan harrastuksiin ja vähintään haaveisiin näyttääkin kuuluvan kirjoittaminen, erityisesti luova kirjoittaminen ja myös omasta blogista haaveilu. Luentojen päätteeksi opiskelijat kirjoittivat pohtivan päiväkirjan, jossa miettivät omaa rooliaan kirjoittajana ja suhdettaan kirjoittamiseen. Näistä päiväkirjoista kävi hyvin ilmi, miten vahvasti opiskelijamme näkevät kirjoittamisen osana opintojaan ja myös tulevaisuudenhaaveitaan.  Kuten eräs opiskelija kirjoitti ”historianopiskelijana minun ei todellakaan tarvitse haudata haavetta urasta, jossa saisin kirjoittaa.” Kirjoittamisen vaikeus, siihen liittyvä epävarmuus, vaikeus vastaanottaa palautetta ja kynnys julkaista omia tekstejä tuntui yhdistävän monia – ja monet haasteista ovat tuttuja myös historiantutkijoille (näistä on kirjoittanut kurssin kuluessa myös yksi sen kanssaopettajista Henna Karppinen-Kummunmäki TUCEMEMS-keskuksen blogissa). Pohdimme kirjoittamiseen liitettyjä harhaluuloja ja katsoimme elokuvaohjaaja Akira Kurosawan pohdintoja kirjoittamisen käsityöläisyydestä, pitkäjänteisyydestä sekä lukemisen merkityksestä kirjoittajana kehittymisessä.

Kurssi tuntui monen kohdalla inspiroineen ja ehkä kannustaneenkin kirjoittamiseen. Päiväkirjoissaan opiskelijat havahtuivat pohtimaan metaforia kirjoittamisen prosessille. Joku saattoi verrata sitä ”kokonaisen ja pitkän pianoteoksen opiskeluun”, toinen taas sokerileipurin työhön, jossa kirjoittaminen puristetaan ”sokeri- tai kermapursottimella, jota käyttää valkonuttuinen kondiittori: massa puristetaan pienen reiän läpi, jolloin voidaan muodostaa mitä hienoimpia koherentteja koristeita. Ajatusten sekava massa puristuu selkeälinjaiseksi ja elegantiksi kokonaisuudeksi”

Kurssin on tarkoitus myös madaltaa eri kirjoittamisen lajien välisiä raja-aitoja sekä ylipäätään osoittaa, miten monin tavoin historiaa ja historiasta kirjoitetaan. Tätä kaikkea opiskelijat harjoittelevat luentojen jälkeen temaattisissa työpajoissa, joiden aihealueet pyritään rakentamaan ajankohtaisiksi ja oppiaineen muuta opetusta ja tutkimuksen vahvuuksia syventäviksi. Tänä vuonna on perehdytty pakolaisuuden historiaan, itsenäisen Suomen satavuotiaaseen kulttuurihistoriaan, reformaatioon ja sairauden kulttuurihistoriaan.

Kurssi tarjoaa tekemisen lisäksi tilan kirjoittamisen pohtimiselle, reflektiolle, jolle ei välttämättä erilaisten tenttivastausten, esseiden, harjoitustöiden ja opinnäytetöiden puitteissa ole aina aikaa. Kurssin opettajasta tuntuu, että jotain on saavutettu, jos opiskelijasta tuntuu vaikkapa tältä: ”Tuntuu että pitäisi vain rohkaistua, päästää irti ja antaa mennä. Miettiä vähemmän ja kirjoittaa enemmän.”

Kurssilla toimivat tänä vuonna opettajina myös kulttuurihistorian tohtorikoulutettavat Niina Lehmusjärvi ja Henna Karppinen-Kummunmäki. Kurssitöitä julkaistaan pitkin kevättä tässä blogissa sekä historia-aiheisissa medioissa. Seuraamalla oppiaineen facebook-sivustoa voit nähdä, millaisia tekstejä tänä vuonna on kirjoitettu.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kustos kertoo – hurjat ja hurskaat merovingikuningattaret ranskalaisessa historiallisessa mielikuvituksessa

Sädehtivän aurinkoisena lauantaina 11.3.2017 tarkastettiin FM Heta Aalin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja Merovingian Queenship in Early Nineteenth-Century French Historiography. Väitöstilaisuus pidettiin Janus-salissa 49 kuulijan läsnäollessa. Vastaväittäjänä toimi varhaiskeskiajan historian professori Ian Wood Leedsin yliopistosta. Kustoksena toimi prof. Marjo Kaartinen. Tiedekunnan edustajana arvostelutoimikunnassa oli prof. Anna Sivula.

Väitöstilaisuus on alkamassa

Heta Aalin väitöskirja tarkastelee ensisijaisesti kolmea merovingikuningatarta, Brunhildea (k. 613), Fredegundaa (k. 597) ja Klotildea (k. 544), ranskalaisessa historiankirjoituksessa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Aali fokusoituu tutkimuksessaan kolmeen teemaan. Näistä ensimmäinen on ihanteellinen kuningattaruus, joka oli kaikkea muuta kuin aktiivinen ja voimakas. Vallankumouksen jälkeinen ranskalainen historiankirjoitus toteutti aikansa ideaaleja porvarillisesta kuninkuudesta. Näin ei olekaan yllätys, että Klotide, pyhimykseksi  kanonisoitu, nousi esikuvalliseksi ja hänen hurskauttaan ihailtiin: hän oli ideaalivaimo ja sopiva roolimalli. Etenkin Fredegunda mutta myös Brunhilde olivat sen sijaan luonnottomia naisia, sellaisia, jotka kahmivat valtaa tai Brunehilden tavoin agitoivat miehiä toisiaan vastaan. Toiseksi Aali tarkastelee nationalistisia kertomuksia ja analysoi kiinnostavasti kuningattarien ”etnisten” alkuperien merkityksiä historiankirjoituksessa. Kolmanneksi näkökulma on kuningattarien vallankäytössä ja etenkin vallan väärinkäytössä; varsinkin Fredgundan turmeltuneisuuden osoittaminen sai suuren painon historiankirjoituksessa.

Profesori Wood on väitellyt Oxfordin yliopistossa ja perehtynyt syvällisesti paitsi varhaiskeskiaikaan, myös ranskalaiseen historiankirjoitukseen.

Väitöstilaisuus oli intensiivinen, ja keskustelu oli paitsi vauhdikasta, myös yleisöä viihdyttävän tiukkaa. Sekä professori Wood että väittelijä pääsivät loistamaan oppineisuudellaan; Heta Aali puolusti ratkaisujaan ansiokkaasti. Wood haastoi väittelijää muun muassa kysymyksellä genrestä ja asetti kysymyksen, voiko Aalin aineistoa ylipäätään kutsua historiografiaksi. Hän olisi toivonut Aalin myös tekstissään osoittavan vielä voimakkaammin syvällisen 1800-luvun kontekstin osaamisensa. Erityistä kiitosta Aali sai sukupuolinäkökulman käsittelystä, ainutkertaisesta työstään ”pienten kirjoittajien” esiin nostamisessa ja mittavasta alkuperäislähdeaineistostaan.

Heta Aali puolusti väitöskirjaansa asiantuntevasti ja jämäkästi.

Väitöstilaisuus päättyi väitöskahveihin Januksen aulassa, johon väittelijän tohtoriopiskelijatoverit olivat loihtineet herkkuja.

Väitöskirja on julkaistu sähköisenä. Sen voi lukea täältä.

Kaikki kuvat: Hannu Salmi.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Digitaalinen historiantutkimus

Käynnissä oleva digitaalinen murros luo menneisyyden tarkastelulle valtavasti uudenlaisia mahdollisuuksia. Digitalisaatio tuo jatkuvasti uusia aineistoja tutkijan saataville sekä uusia menetelmiä, näkökulmia ja yhteistyötahoja, jotka uudistavat historiantutkimuksen rajoja. Perjantaina 13.1.2017 järjestetyn kulttuurihistorian Joulukoulun aiheena oli digitaalinen historiantutkimus. Päivän aikana kuultiin muun muassa miten tietokonepohjaiset menetelmät voivat auttaa keskiaikaisten tekstien tekijäntunnistuksessa, 1800-luvun sanomalehdistöaineiston louhimisessa ja kylmän sodan aikaisen tiedustelun verkostoanalyysissä.

Kulttuurihistorian oppiaine on mukana kahdessa Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) -ohjelman hankkeessa vuosina 2016–2019. Professori Marjo Kaartisen johtama PROPREAU-Profiling Premodern Authors -hanke toimii yhteistyössä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa, ja akatemiaprofessori Hannu Salmen johtama COMHIS – Computational History and the Transformation of Public Discourse in Finland, 1640–1910 on laaja konsortio, jossa ovat kulttuurihistorian lisäksi mukana Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta, Suomen Kansalliskirjasto sekä Turun yliopiston IT-laitos.

reima

Tietokoneperusteisen tekijäntunnistuksen avulla voidaan jäljittää esimerkiksi Ciceron tuotantoa.

Tohtori Reima Välimäki esitteli keskiajan tekstien tekijäntunnistukseen keskittyvää PROPREU-hanketta. Antiikin ja keskiajan käsikirjoitusten ajoittaminen ja tekijöiden identifioiminen on yksi keskeinen tutkimuksellinen haaste, johon digitaaliset menetelmät tuovat uudenlaisia ratkaisumahdollisuuksia. Välimäen mukaan vuosisatoja vanhoihin latinankielisiin käsikirjoituksiin sovellettu digitaalinen analyysimenetelmä on sama, jota käytetään nykyaikaisessa rikosteknisessä tutkinnassa. Tietokoneperusteisen tekijätunnistuksen avulla on mahdollista profiloida entistä tarkemmin tekstin kirjoittaja vertaamalla sitä laajaan verrokkiaineistoon niin että koneellisesti analysoidaan käytettyjä sanoja ja tyylillisiä keinoja. Näin saadaan myös lisää tietoa siitä, missä ajassa ja paikassa tekstit ovat syntyneet ja miten ne verkostoituvat ja keskustelevat toistensa kanssa.

comhis

COMHIS-hankkeessa luetaan koneellisesti vanhaa fraktuuraa.

Tutkijat Heli Rantala ja Asko Nivala esittelivät COMHIS-hanketta, joka tarkastelee suomalaisen kirjallisen julkisuuden rakentumista 1640-luvulta 1910-luvulle. Turun kulttuurihistoriassa suoritettavan osahankkeen aineistona on Suomen Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto ja se tutkii tekstilouhinnan keinoin tekstien leviämistä ja uudelleenkäyttöä yli kielirajojen suurten poliittisten ja kulttuuristen murrosten aikana aina Ruotsin vallan ajasta autonomian aikakauteen. Kulttuurihistorian tutkijat kehittävät yhdessä Turun yliopiston IT-laitoksen kanssa uusia työkaluja tekstintunnistuksen, tekstilouhinnan ja tekstien uudelleenkäytön tutkimukseen. Koska Suomessa lehdistö on ollut kaksikielistä ja uutiset levisivät yli kielirajojen suomeksi ja ruotsiksi, tekee COMHIS uraauurtavaa kehitystyötä monikielisen aineiston tutkimiseksi digitaalisten työkalujen avulla.

joulukoulu_asko

Asko Nivala esitteli myös 3-vuotista TIAS-hankettaan Romantic Cartographies.

Viime vuosina digitoitujen historiallisten dokumenttien ja lähdeaineistojen määrä on kasvanut valtavasti.  Väitöskirjatutkijat Otto Latva ja Noora Kallioniemi esittelivät jo olemassa olevia tietokantoja, joita historiantutkija voi hyödyntää tutkimuksessa. Suuret digitoidut aineistot tuottavat metodisia ja teoreettisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Siinä missä yksittäisen tutkijan on mahdotonta käydä läpi valtavaa aineistomassaa, digitaaliset työkalut soveltuvat suurten aineistojen hallintaan ja analyysiin. Lähiluvun (close reading) sijaan tietokonepohjaiset menetelmät perustuvat suurten aineistojen määrälliseen eli kvantitatiiviseen analyysiin ja etälukuun (distant reading). Joulukoulussa käsiteltyjä menetelmiä ovat esimerkiksi tekstilouhinta (Text Mining) ja tekstien uudelleenkäytön tutkimus (Text Reuse Detection), nimentunnistus (Named Entity Recognition, NER) ja verkostoanalyysi (Network Analysis).

Päivän aikana keskusteltiin laajasti digitaalisen historiantutkimuksen haasteista. Suuret aineistomassat ja tekniset puutteet kuten tekstintunnistuksen eli OCR:n (Optical Character Recognition) vaihteleva taso asettavat tutkijoille omat ongelmansa käytännön työssä. Lisäksi uudenlaiset työskentelytavat luovat teoreettisia ja metodologisia haasteita perinteiselle historiantutkimukselle. Tutkija Harri Kiiskinen korosti sitä, miten historiantutkijan on paitsi tunnettava käyttämänsä informaatiotieteen menetelmät ja työkalut, myös kyettävä tekemään tutkimusprosessinsa läpinäkyväksi. Kiiskisen oma väitöskirja on hyvä esimerkki siitä, miten voidaan hyödyntää olemassa olevia tietokantoja kulttuurihistoriallisten tutkimusongelmien ratkaisemiseen, miten datasta, algoritmeista ja klustereista päästään käsiksi menneisyyden käytänteisiin, käsitteisiin ja merkityksiin.

Turun yliopiston Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella sekä Åbo Akademin saksan laitoksella toimiva dosentti Kimmo Elo esitteli kiinnostavan ja havainnollisen esimerkin siitä, miten tietokonepohjainen verkostoanalyysi paljastaa eri toimijoiden välisiä piileviä suhteita ja merkityksiä DDR:n tiedusteluraporteissa 1970-ja 80-luvuilla. Elo on myös toimittanut Turun Historiallisen Yhdistyksen julkaiseman kirjan Digitaalinen humanismi ja historiatieteet (2016), joka on tuore katsaus digitaalisiin ilmiöihin, työskentelytapoihin ja tutkimusmenetelmiin historiantutkimuksen saralla.

Digitaalisen historiantutkimuksen nykytilaa, historiaa ja tulevaisuutta pohdittiin päivän viimeisissä puheenvuoroissa. Dosentti Petri Pajun puheenvuorossa nousivat esiin digitaalisen historiantutkimuksen pitkäaikaiset verkostot ja yhteistyö eri yliopistojen välillä. Tätä digitaalisen historiantutkimuksen verkostoa kartoittaa Koneen Säätiön rahoittama hanke Towards Roadmap for Digital History in Finland: Mapping the Past, Present & Future Developments of Digital Historical Scholarship, joka jatkuu edelleen vuoden 2017 aikana.

joulukoulu_hannu

Hannu Salmi esittelee miten uutinen Paganinin kuolemasta levisi viraalisesti yli maapallon vuonna 1835.

Digitalisaatio on globaali ilmiö, mutta sitä on toteutettu pääosin kansallisella tasolla eri instituutioissa ja muistiorganisaatioissa.  Seuraavana tavoitteena on yhdistää olemassa olevia aineistoja yhä useamman tutkijan saataville. Akatemiaprofessori Hannu Salmi esitteli alkamassa olevaa hanketta, joka tuo yhteen eri mantereilla olevia kokoelmia, tutkijoita ja asiantuntemusta Yhdysvalloista ja Australiasta saakka. Oceanic Exchanges -hanke tutkii tekstuaalisia ja visuaalisia samuuksia globaalilla tasolla tarkastelemalla tekstien vaellusta valtamerten taakse yli kieli- ja kansallisuusrajojen. Globaalit aineistot ja tutkimusmenetelmät mahdollistavat myös uuden mittakaavan tutkimusongelmat kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava kulttuurihistorian oppiaineessa.

Kategoria(t): Puheenvuoroja kulttuurihistoriasta, Tutkimus, Yleiset

Elämäkerran ja historian väliset kiinnostavat suhteet

Historioitsijoiden kiinnostus elämäkerralliseen tutkimukseen on selkeästi lisääntynyt viime vuosina. Erityistä kiinnostusta ovat herättäneet ne mahdollisuudet ja keinot, joilla menneisyyden henkilöistä voidaan kertoa sekä kysymykset siitä, keiden tarinat voivat ja ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Tärkeää on ollut myös pohtia sitä, minkälaista tietoa elämäkerrallinen tutkimus tuottaa, mikä on tutkijan ja tutkittavan suhde sekä minkälaisia eettisiä haasteita ja velvoitteita toisesta kertominen asettaa.

Juuri ilmestynyt, Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen k&h-kustantamon vertaisarvioidussa Kulttuurihistoria – Cultural History -sarjassa julkaistu teos Biography, gender and history: Nordic perspectives kertoo tästä elämäkerrallisen tutkimuksen uudesta noususta eli niin sanotusta elämäkerrallisesta käänteestä historiantutkimuksen kentällä ja sen merkityksestä etenkin pohjoismaisessa historiantutkimuksessa. Teos on syntynyt monen pohjoismaisen tutkijan yhteistyönä, ja siinä lähestytään historian ja elämäkerran suhdetta muun muassa sukupuolen, kontekstin ja relationaalisuuden näkökulmista käsin.

kirjanjulkistus_leskela-karkiKulttuurihistorian oppiaine ja SELMA-tutkimuskeskus järjestivät perjantaina 9.12. seminaarin, jossa juhlittiin kyseisen teoksen ilmestymistä. Seminaarissa kuultiin puheenvuoroja teoksen toimittajilta ja kirjoittajilta, ja lisäksi seminaariin oli kutsuttu vieraaksi puhumaan historian professori Maria Sjöberg Göteborgin yliopistosta. Seminaarin avasivat kirjan toimittajat Maarit Leskelä-Kärki ja Tiina Kinnunen, jotka kertoivat aluksi jo vuosia sitten käynnistyneestä kirjahankkeesta sekä sen tarpeellisuudesta ja ajankohtaisuudesta historiantutkimuksen kentällä.

Kuten seminaarin puheenvuoroista kävi ilmi, käsitellään teoksessa kattavasti kysymyksiä elämäkerrasta ja elämäkerrallisesta tutkimuksesta historiantutkimuksen metodina sekä kehitetään elämäkerrallisen tutkimuksen teoreettisia ja metodologisia lähestymistapoja eteenpäin. Mielenkiintoiset ja monipuoliset aineistot, kuten kirjeet, päiväkirjat, muotokuvat, erilaiset asiakirjat ja näytelmät avaavat käsityksiä menneisyyden henkilöistä sekä laajentavat näkymiä menneestä. Aineistojen kautta pohditaan muun muassa pohjoismaisten varhaisten feministien kaksoisbiografian kirjoittamista, varhaisten suomalaisten naislääkärien ryhmäbiografian mahdollisuuksia avata näkymiä naisten varhaisen koulutuksen historiaan ja naispoliitikkojen tapaa rakentaa julkista kuvaansa suhteessa yksityisen elämän traagisiinkin tapahtumiin. Lisäksi lähestytään 1800-luvun lopun suomalaisten mieskirjailijoiden, kuten J. H. Erkon ja hänen veljiensä suhdetta erilaisiin aikansa uusiin uskonnollisiin virtauksiin, mistä historioitsija Antti Harmainen seminaarissakin esitelmöi. Tärkeässä osassa ovat myös niin sanotut tavalliset ihmiset ja heidän elämänsä, ja teoksessa pohditaankin esimerkiksi tavallisen islantilaisen 1800-luvun alussa eläneen naisen elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuutta.

kirjanjulkistus2

Seminaarin vieraileva puhuja Maria Sjöberg kertoi puolestaan meneillään olevasta digitaalisesta projektista Swedish Women On-line (SWO). Projektin tarkoituksena on luoda verkossa toimiva elämäkerrallinen hakuteos ruotsalaisista naisista keskiajalta nykypäivään, ja se julkaistaan sekä ruotsiksi että englanniksi. Hakuteoksen on määrä olla osana muita internetarkistoja ja verkossa toimivia lähdeteoksia, jotka koskevat ruotsalaisia naisia. Sen on myös tarkoitus sekä käynnistää että edistää tutkimusta ja tieteellistä työtä aiheen parissa sekä toimia avoimena tietokantana, jota voidaan jatkuvasti täydentää ja kehittää eteenpäin.

kirjanjulkistus3_sjobergMaria Sjöberg kertoi seminaarissa meneillään olevasta digitaalisesta projektista Swedish Women On-line (SWO). 

Hakuteoksen tarkoitus on tehdä naisista näkyviä Ruotsin historiassa, sillä esimerkiksi taiteen, kirjallisuuden, filosofian ja lääketieteen historiassa naiset ja heidän tarinansa ovat hyvin usein jääneet huomiotta ja kirjoittamattomiksi. Yksi merkittävä tekijä tälle on Sjöbergin mukaan se, että kirjoitettu historia perustuu usein olemassa oleville elämäkerrallisille hakuteoksille, joissa on yleensä hyvin yksipuolinen sukupuolijakauma. Esimerkiksi ruotsalaiset suuret hakuteokset sisältävät tällä hetkellä vain noin 5–10 prosenttisesti naisten elämäkertoja. Jotta kirjoitetusta historiasta saataisiin moniäänisempää ja näin ollen totuudenmukaisempaa, on Sjöbergin mukaan lähdemateriaaleja syytä tarkistaa ja täydentää. Juuri tähän Swedish Women On-line –projekti tähtää. Suomessa hieman vastaava projekti on tällä hetkellä toimiva Naisten Ääni -hanke, joka on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaa vuonna 2017.

kirjanjulkistus4_sjoberg2

Seminaarissa esitelty ja juhlittu teos sekä seminaarien puheenvuorojen ympärille syntynyt keskustelu osoittavat, kuinka elämäkerralliselle tutkimukselle, joka nostaa esiin erilaisia ääniä sekä ylittää kansallisia rajoja, on historiantutkimuksen kentällä tarvetta ja kiinnostusta. Kirja on myös tärkeä puheenvuoro siitä, miten elämäkerta lajina ja elämäkerrallinen tutkimus osana historiantutkimusta voivat avata uudenlaisia näkökulmia siihen, mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa ja mikä on paikkamme ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa sekä osana laajempaa historiaa.

Teoksen ovat toimittaneet Reykjavikin yliopiston naishistorian lehtori, tohtori Erla Hulda Halldórsdóttir, Oulun yliopiston historian professori Tiina Kinnunen, Turun yliopiston kulttuurihistorian yliopistonlehtori, dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja Tanskan Kansallisarkiston tutkija, professori Birgitte Possing.

Kirjan arvostelukappaleita voi tilata Sirpa Kelostolta sähköpostitse sirkel[at]utu.fi. Kirjoja voi ostaa Turun yliopiston verkkokaupasta osoitteesta https://utushop.utu.fi/p/1900-biography-gender-and-history-nordic-perspectives/

Kirjasta sanottua:

’This is an excellent volume covering a significant gap in the interdisciplinary field of historical and biographical writing not only in the Nordic milieu but more widely; it does so from a rich range of perspectives, theoretical and methodological approaches, as well as biographical case studies. It is indeed a rare contribution in the life-writing literature.’
– Professor Maria Tamboukou (University of East London)

 

Kirjoittaja on kulttuurihistorian jatko-opiskelija ja SELMA-tutkimuskeskuksen tämänhetkinen tutkimusavustaja.

Kategoria(t): Yleiset | 2 kommenttia

Reformaatio 499 vuotta nyt!

Vuonna 2017 tulee lokakuun lopussa kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martin Luther julkisti 95 teesiään anekauppaa vastaan. Tästä syystä vuosi 2017 on nimetty reformaation merkkivuodeksi. 31.10.2016 moni todennäköisesti huomasi aamun lehdestä, kuuli radiosta tai näki tv-uutisista, että paavi Franciscus oli osallistumassa Lundissa Ruotsissa reformaation merkkivuoden avajaisiin. Suomessa merkkivuosi avattiin jo sunnuntaina 30.10.2016 Turun tuomiokirkossa pidetyllä merkkivuoden avajaismessulla.

Paavin vierailu Lundiin ja osallistuminen reformaation merkkivuoden avajaisiin on herättänyt mielenkiintoa ympäri maailmaa. Kuva : Svenska kyrkan.

Paavin vierailu Lundiin ja osallistuminen reformaation merkkivuoden avajaisiin on herättänyt mielenkiintoa ympäri maailmaa. Kuva : Svenska kyrkan.

Mutta onko 500 vuotta täyttävällä reformaatiolla enää merkitystä nykypäivälle ja onko sitä syytä muistella? Reformaatio hajotti katolisen kirkon ja synnytti sen rinnalle uusia kirkkokuntia. Se muutti ratkaisevasti monen eurooppalaisen elämää ja arkea ainakin vuosikymmenien kuluessa. Välillisesti reformaatiolla oli kuitenkin osuutta myös koko Euroopan valtiollisen kartan ja valtiojärjestysten muokkaamiseen, kansankielten merkityksen nousuun ja laajemmin ajatukseen eri kansanosien sivistämisen tarpeesta. Reformaatio muutti myös yhteiskunnan rakenteita, naisten asemaa ja vaikutti oikeus- ja hallintokäytäntöihin. Eurooppalaiset ovat monessa asiassa keskiajan perillisiä, mutta myös reformaation muokkaamia. Evankeliseen oppiin sitoutuneessa Pohjolassa luterilaisesta kulttuurista on tullut vuosisatojen kuluessa niin olennainen osa kansallista itseymmärrystä, että luterilaisuuden ja esimerkiksi suomalaisuuden erottaminen toisistaan vaatii välillä ponnisteluja. Tästä syystä reformaation jälkien näkyväksi tekeminen on tärkeää myös itseymmärryksemme kannalta.

Olen ollut mukana toimittamassa tietokirjaa reformaatiosta Suomen alueella ja tämän prosessin aikana kohdannut itselleni uusia asioita, mutta myös havainnut, että tietyt ilmiöt toistuvat yleisessä keskustelussa jonkinlaisina faktoina reformaatioon liittyen. Siksipä olen tehnyt alle pienen listauksen reformaatioon usein liitetyistä yleisistä totuuksista ja liittänyt mukaan nykytutkimuksen käsityksen aihepiiristä. Hieman hienojakoisempaa pohdintaa reformaation synnystä, leviämisestä, vaikutuksesta ja merkityksestä Suomessa voi lukea Pohjoinen reformaatio -tietokirjasta.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

Lutherin teesit julkaistiin alunperin latinaksi ja niiden tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa ja muuttaa sen käytäntöjä.

  1. Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen ja reformaatio alkoi.

Tutkimus ei ole pystynyt todistamaan, että Luther olisi naulannut teesinsä kirkon oveen, mutta ei toisaalta sitäkään, että ei olisi naulannut. Luther julkaisi teesinsä ja lähetti niitä muun muassa kirkollisille vaikuttajille. Teeseissä oli kyse katolisen kirkon sisäisestä reformista ja anekaupan kritiikistä. Niissä ei vielä julistettu evankelisen opin kannalta keskeisiä ajatuksia. Tämä sanoma muotoutui seuraavien vuosien kuluessa ja julkaistiin ensi kertaa syksyllä 1520 kolmessa kirjasessa.

 

  1. Keskiajalla kaikki kirkolliset toimitukset olivat latinaksi ja reformaation myötä siirryttiin kansankieliin.

Keskiajalla kirkoissa saarnattiin kansankielellä ja muut osat liturgiasta olivat latinaksi. Kansankieltä käytettiin myös esimerkiksi kaste- ja vihkitoimituksissa, joissa ihmisten tuli ymmärtää heille esitetyt kysymykset. Reformaation myötä kaikki kirkolliset toimitukset alettiin (ainakin periaatteessa) toimittaa kansankielillä ja tämä teki mahdolliseksi esimerkiksi suomen kirjakielen synnyn ja painotuotteiden myötä yhtenäisen kielen leviämisen koko maahan.

 

  1. Mikael Agricola loi suomen kirjakielen.

On totta, että Agricolalla oli merkittävä rooli suomen kirjakielen synnyssä. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen suomea kirjoittanut tai ainoa käännöstyötä tehnyt.  Suomenkielisiä käännöksiä keskeisistä rukouksista kuten Isä meidän ja Ave Maria oli tehty jo keskiajan lopulla ja niitä oli luettu jumalanpalveluksissa, jotta seurakuntalaiset oppisivat ne ulkoa – näitä varhaisia käännöksiä ei kuitenkaan ole säilynyt. Kun reformaation jälkeen ensimmäinen suomenkielinen messu toimitettiin Turun tuomiokirkossa, todennäköisesti vuonna 1537, oli Agricola opiskelemassa Wittenbergissä. Messutekstin suomentaja oli siis joku toinen. Samoin ainakin suomenkielisen Uuden testamentin käännöstyöhön osallistui Agricolan rinnalla myös muita. Agricola oli merkittävä kuitenkin siksi, että juuri hänen kokoamansa, suomentamansa ja kirjoittamansa teokset painettiin ja ne saivat siksi huomattavasti laajemman yleisön kuin varhaiset suomenkieliset käsikirjoitukset.

 

  1. Reformaation myötä Suomen kirkoissa luovuttiin seinämaalauksista, pyhimysten veistoksista ja muutenkin runsaasta koristelusta.

    Pyhämaan uhrikirkon seinä- ja kattomaalaukset ovat 1600-luvulta ja harvinainen esimerkki reformaation jälkeisistä, meille säilyneistä, kirkkojen sisätiloista.

    Pyhämaan uhrikirkon seinä- ja kattomaalaukset ovat 1600-luvulta ja harvinainen esimerkki reformaation jälkeisistä, meille säilyneistä, kirkkojen sisätiloista.

Pitkällä tähtäimellä reformaatio karsi Pohjolassakin kirkkojen sisustusta ja koristeita, mutta prosessi oli hidas. 1600-luvun alussa koristeltiin Suomessa kirkkoja vielä kirkkain värein ja kaikki pinnat peittävin maalauksin. Näitä kirkkoja on säilynyt harmittavan vähän, mutta yksi kuuluisimmista on Pyhämaan uhrikirkko Uudessakaupungissa. Keskiaikaisissa kirkoissa vanhat maalaukset saivat jäädä seinille reformaation jälkeenkin. Maalausten peittäminen osuu useimmissa kirkoissa vasta 1700-luvun lopulle tai 1800-luvun alkuun. Myös osa keskiaikaisista veistoksista ja alttarimaalauksista jäi paikalleen ja toisinaan niitä muutettiin ja muokattiin vastaamaan paremmin uutta oppia. Alttarikaapeista poistettiin ovia tai hahmoja irrotettiin ja siirrettiin osaksi esimerkiksi saarnatuolien koristeluja. Kirkkojen sisustuksen köyhtymiseen vaikutti alkuvaiheessa teologisia kysymyksiä enemmän se, että kuningas vaati itselleen kirkkojen jalometallisia aarteita kuten kynttilänjalkoja ja ehtoollisastioita. Toisaalta kirkkojen varallisuuden väheneminen esti uuden taiteen hankkimisen ja edesauttoi vanhan kirkkotaiteen säilymistä.

Kategoria(t): Tutkimus, Yhteiskunnallinen vaikuttaminen, Yleiset | Yksi kommentti