Kustos kertoo: Filmihistoriaa ilman filmejä

Lauantaina 12. tammikuuta tarkastettiin Bolivia Erazon väitöskirja How Sound Cinema Arrived in Ecuador: Case Study of Quito in the Late 1920s and Early 1930s. Vastaväittäjänä toimi mediahistorian dosentti Kimmo Laine Oulun yliopistosta.

Bolivia Erazon väitöskirja käsittelee nimensä mukaisesti äänielokuvan saapumista Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon 1920–30-lukujen vaihteessa. Yllätys monille lienee kuitenkin se, että kyse on elokuvahistoriasta ilman elokuvia. Tutkimuksen keskiössä on nimittäin äänielokuvasta Quiton sanomalehdissä käyty keskustelu ja sen tärkeimpänä lähdeaineistona on siten runsas sanomalehtimateriaali. Tutkimus osoittaa, että keskustelu aiheesta alkoi Quitossa useita vuosia ennen kuin kaupungissa oli nähty yhtäkään varsinaista äänielokuvanäytöstä.

Ajoittain kiivaana lainehtineessa sanomalehtikeskustelussa äänielokuvasta ja äänestä itsessään tuli sekä hyvässä että pahassa yksi Ecuadorin modernisoitumisen symboleista. Kuten Erazo väitöskirjassaan kiinnostavalla tavalla osoittaa, äänielokuvan ystäville äänifilmien saapuminen Quitoon oli osoitus Ecuadorin astumisesta Latinalaisen Amerikan modernien, teknologisesti kehittyneiden maiden joukkoon. Toisaalta modernisoituva Quito oli monien aikalaisten mielestä jo liiankin äänekäs. Heille hiljaisuus – muun muassa kaduille kaikuvan gramofonimusiikin ja elokuvanäytöksissä meluavan rahvaan vaientaminen – olivat merkkejä Quiton osallisuudesta läntisen maailman suureen sivilisoitumisprosessiin.

Vastaväittäjä Kimmo Laine piti väitöskirjan erityisenä ansiona tarttumista aiheeseen, josta toistaiseksi on tehty hyvin vähän aiempaa tutkimusta. Siten Erazon tutkimus on monin osin pioneerityö, joka sekä kartoittaa tutkimatonta maastoa että korjaa aiemman tutkimuksen epätarkkuuksia ja virheitä. Kuten Laine totesi, lähestymistavaltaan Erazon tutkimus edustaa uutta elokuvahistoriaa (New Cinema History). Se tarkastelee liikkuvan kuvan asemesta varsin laaja-alaisesti elokuvakulttuurin historiaa.

Väitöstilaisuus järjestettiin Turun yliopiston Janus-salissa, jonne oli saapunut 40 kuulijaa. Keskustelu väitöstilaisuudessa oli vilkasta. Tilaisuuden loppupuolella koettiin myös uusi yllätys, kun vastaväittäjä näytti katkelmia muutamista Erazon väitöskirjassa mainituista varhaisista äänielokuvista. Täysin ilman filmejä ei siis filmihistoriasta tässäkään väitöstilaisuudessa keskusteltu.

Vastaväittäjä yllätti näyttämällä tilaisuudessa katkelmia elokuvista. Kuva: Kimi Kärki.
Mainokset
Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Digihistoriantutkijat tapasivat Turussa. Tiivis kavalkadi uusimmista tuloksista ja käynnistyneistä projekteista

kirjoittanut Heidi Kurvinen

Digihumanismi ja digihistoria sen yhtenä erityisenä alana kasvattaa koko ajan suosiotaan. Suomessakin siihen keskittyviä tutkijoita on jo varsin runsaasti, ja osa heistä kokoontui perjantaina 30. marraskuuta 2018 Turun yliopistossa Digital History in Finland: What is happening in the field? -seminaarin merkeissä. Järjestyksessään kolmas digitaalisen historiantutkimuksen kotimainen seminaari koostui 10 minuutin mittaisista esitelmistä, joissa tutkijat ja tutkijaryhmät esittelivät viime aikaisia tutkimustuloksiaan sekä alussa olevia projekteja. Seminaarin järjestäjinä olivat Suomen Historiallisen Seuran digitaalisen historian työryhmä, syksyllä perustettu Turku Group for Digital History (https://digitalhistory.fi/) sekä Koneen Säätiön rahoittama From Roadmap to Roadshow -hanke.

Risto Turunen kertoo käsikirjoitettujen sanomalehtien digitaalisesta analyysista.

Esitysten aiheet liikkuivat nykypäivän verkkokeskusteluissa viljeltävästä keskiajan pseudohistoriasta Karjalan evakkojen sijoittumiseen ja saamelaisten kulttuuriperinnön digitaaliseen saatavuuteen. Kirjakulttuuria selvitettiin muutamassa esityksessä kirjastojen metatietokantojen kautta. Useampia esityksiä yhdisti myös historiallisten sanomalehtiaineistojen käyttö. Näkökulmina nousivat esiin muun muassa sanomalehtien materiaalinen muutos, sanomalehtitekstien pitkän aikavälin uudelleenkäyttö sekä lehtitekstien ja niissä käytettyjen käsitteiden ylirajainen kierto.

Sanomalehdet ovatkin varmasti yksi käytetyimmistä digitaalisen historian aineistokokonaisuuksista. Tekijänoikeudellisten kysymysten vuoksi sanomalehtiaineistojen saatavuus kuitenkin vaihtelee maakohtaisesti ja myös digitoinnin laadussa on eroja. Suomessa Kansalliskirjasto tarjoaa avoimesti käyttöön digitaalisia sanoma- ja aikakauslehtiä sekä pienpainatteita vuoteen 1929 asti. Lisäksi tällä hetkellä on vuoden 2019 loppuun kestävä pilottivaihe, jossa kotimaisten yliopistojen tutkijoilla on mahdollisuus käyttää myös uudempia aineistoja kirjautumalla palveluun haka-tunnuksillaan.

Varsinaisten tutkimusprojektien lisäksi päivä sisälsi kahden digitaalisen verkkopalvelun esittelyn. Maria Niku kertoi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran avaamasta Elias Lönnrotin kirjeenvaihto -kokoelmasta (http://lonnrot.finlit.fi/omeka/), joka sisältää kaikki Lönnrotin kirjoittamat noin 2500 kirjettä. Kirjeistä on palvelussa julkaistu korkealaatuiset digitaaliset kuvat sekä transkriptiot. Lisäksi niissä esiintyviä henkilöitä, sanoja ja käsitteitä sekä kirjeiden konteksteja selvennetään kommentaariteksteissä.

Tänä syksynä avattu Biografiasampo (http://www.biografiasampo.fi) tarjoaa puolestaan mahdollisuuden tehdä henkilö- ja ryhmähakuja keskeisistä suomalaisista henkilöistä sekä muodostaa näiden tulosten pohjalta esimerkiksi verkostokaavioita. Papisto on esimerkki historiallisesta ryhmästä, joka on palvelussa mukana pappismatrikkelien kautta. Muiden henkilöiden osalta palvelun tarjoamat tulokset kertovat kuitenkin ennen kaikkea siitä, mitä historiantutkijat ovat aineistoon kuuluvista henkilöistä Kansallisbiografia-teksteissään julkaisseet, Kirsi Keravuori Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta muistutti.

Keravuoren huomio ei koske ainoastaan Biografiasampoa vaan myös metatietoaineistojen kohdalla tietojen keruussa tehtävät valinnat vaikuttavat tuloksiin. Seminaarin esityksissä muistutettiin muutenkin siitä, että aineiston laatu on tietokoneavusteisen tutkimuksen keskeisiä kysymyksiä, mistä johtuen sen valmistelu tietokoneajoa varten on aikaa vievää.

Aloittelevalle digihistoriantutkijalle seminaaripäivä tarjosi hyvän kattauksen erilaisia tutkimusmenetelmiä ja lähestymistapoja. Osa teknisemmästä puheesta ei välttämättä sellaisenaan auennut vaan vaatii sulattelua, mutta se kertoo myös digitaalisiin menetelmiin liittyvästä yhteistyön tarpeesta. Humanistin ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen, jos yhteistyökumppaniksi löytyy teknisen puolen osaava henkilö. Projektiesittelyt myös osoittivat, että kehitettyjä menetelmiä ja lähestymistapoja lainataan projektista toiseen. Ilahduttavasti projekteissa tuotetut tietokannatkin ovat pääsääntöisesti avoimessa käytössä, mikä tarjoaa myös muille tutkijoille mahdollisuuden hyödyntää vaivalla koottuja aineistoja.

Professori Tim Hitchcock luennoi täydelle Janus-salille.

Päivän päätteeksi seminaarin osanottajat saattoivat jatkaa digitaalisen humanismin pohdintoja osallistumalla kulttuurihistorian oppiaineen vuotuiselle Litzen-luennolle. Tänä vuonna esitelmöitsijänä oli professori Tim Hitchcock Sussexin yliopistosta, joka puhui otsikolla ”Microscopes and Macroscopes: Computer Assisted Close Reading of Historical Texts”. Hitchcockin puhe lähti mielenkiintoisella tavalla liikkeelle siitä, miten kirjasto ja (myös arkisto) instituutiona on vaikuttanut tapoihimme tehdä tutkimusta. Nykyisellään puolestaan digitaaliset menetelmät ohjaavat osaltaan tutkimustyötä. Hitchcock kuitenkin kannusti tutkijoita pohtimaan, miten saamme tietokoneet vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joista me olemme itse kiinnostuneita. Jokaiseen tutkimukseen on löydettävissä digiavusteinen metodi, mutta ensimmäisenä tarvitaan kiinnostava tutkimuskysymys. Hitchcockin esitys palauttikin tietokoneavusteisen tutkimuksen historiantutkijoiden perimmäisten kysymysten äärelle.

Lisätietoja:

Symposiumin sivut ja esitelmien abstraktit: https://blogit.utu.fi/digihistfi/abstracts/

Tallenne digitaalisen historiantutkimuksen symposiumin ohjelmasta kello 13–15: https://echo360.org.uk/section/9679de31-70fe-4127-92bb-6eb2cbf524b2/public

Tallenne Tim Hitchcockin Litzen-luennosta: https://echo360.org.uk/section/77a3e2cc-c67f-4412-84a1-932803f6e8b1/public

Kategoria(t): Litzen-luennot, Tutkimus | Kommentoi

Kustos kertoo – kaupallisen television lähihistoriaa

MTVFM Maiju Kannisto väitteli lauantaina 8. joulukuuta 2018 tutkimuksella Ohjelmayhtiöstä ”merkintekijäksi”. MTV ja kaupallisen television tuotantokulttuurin muutos Suomessa 1980-luvulta 2000-luvulle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heikki Hellman Tampereen yliopiston Viestintätieteiden tiedekunnasta. Turun yliopiston Janus-saliin oli kerääntynyt 61 innokasta kuulijaa seuraamaan keskustelua suomalaisen kaupallisen television, ennen kaikkea MTV:n, vaiheista 1980-luvulta 2000-luvulle. Tutkimus keskittyy yhteen yhtiöön, mutta sen kautta avautuu näkökulma laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen muutokseen. Viimeisten vuosikymmenien aikana ohjelmatarjonta, kanavaprofiilit, tuotannon pelisäännöt ja johtamiskulttuuri ovat muuttuneet voimakkaasti. Kuten vastaväittäjä totesi, tutkimuksen keskeisiä tuloksia on artikkeliväitöskirjan johdanto-osiossa rakennettu kokonaiskuva, jossa hahmottuu kolme kautta, yhteistyön ja ohjelmatuotannon kausi, kilpailun ja oman kanavan tuotannon kausi ja brändin rakentamisen ja intermediaalisen tuotannon kausi. MTV oli aluksi, Tauno Äijälän sanoin, Yleisradion ”torppari”: se vuokrasi kanava-aikaa YLE:ltä, joka sai siten välillisesti mainosmarkkoja. Yksi Kanniston väitöskirjan artikkeleista käsittelee MTV:n uutisista käytyä laajaa keskustelua, jossa ”kaupalliseen televisioon” liittyvät arvostukset ja merkitykset tulivat paljastavasti esiin. Toinen väitöskirjan case study analysoi formaattiohjelmaa Tanssii tähtien kanssa (vuodesta 2006), jossa ei ollut enää kyse ohjelmasta vaan mediatapahtumasta. Se ei ollut yhtiön omaa tuotantoa vaan alihankinta, ja sitä markkinoitiin näkyvästi saman konsernin muissa medioissa. Kuten vastaväittäjä Heikki Hellman totesi, pitkä matka kuljettiin näiden vuosikymmenien aikana.

Väitöstilaisuus kesti noin kaksi tuntia, ja keskustelussa pohdittiin laajasti mediatutkimuksen ja kulttuurihistorian yhtäläisyyksiä ja eroja, aineistopohjaisen tutkimuksen lähtökohtia, artikkeliväitöskirjan rakennetta, keskeisiä tutkimustuloksia sekä televisiotutkimuksen haasteita tulevaisuudessa.

Maijun lektio

Klo 12.17. Maiju Kanniston lektio on juuri käynnistynyt. Kuva: Marjo Kaartinen.

Kategoria(t): Tutkimus, Yleiset | Avainsanat: | Kommentoi

Sukellus Iberian niemimaan keskiaikaan – opintomatkalla Andalusiassa

Teksti ja kuvat: Marika Ahonen

Portal Torre

Partal Torre de las Damas sijaitsee Alhambran puutarha-alueella.

Kollegan vinkatessa Andalusiaan suuntaavasta opintomatkasta syksyllä 2017, en olisi heti arvannut, että marraskuussa 2018 pääsisin todellakin monien vuosien jälkeen kuljeksimaan vanhan vaihtokaupunkini Granadan kaduilla, eksymään jälleen Sevillan labyrintinomaisessa keskustassa ja näkemään Córdoban moskeijan uudestaan. Matkan järjestäjänä toimi NNJCI (Nordic Network for the Study of Judaism, Christianity and Islam in the First Millenium) ja sen tarkoituksena oli keskittyä Andalusian monikulttuuriseen keskiaikaiseen menneisyyteen. Aihe kiinnosti, ja olin Espanjassa asuessani suorittanut joitain kursseja teemaan liittyen. Samalla kuitenkin pohdin, kuinka hyvin matkan teema asettuu oman tutkimukseni kehykseen, sillä väitöskirjassani tutkin keskiajan sijaan Espanjan lähihistoriaa ja populaarimusiikkia. Ajattelin kuitenkin, että laajempi perspektiivi Espanjan historiaan ja kulttuuriin toimisi varmasti hyvänä tukena myös omalle tutkimukselleni ja ensi sijassa mietin, että voisin keskittyä erityisesti sukupuolen ja musiikin teemoihin seminaarissa.

Matkalle osallistui 14 tutkijaa eri taustoista aina uskontotieteen, teologian, taidehistorian sekä kulttuurihistorian piiristä Norjasta ja Suomesta. Viikon aikana vierailimme useissa eri kohteissa Córdobassa, Sevillassa ja Granadassa. Retkelle valmistauduttiin järjestäjien kokoaman oheislukemiston avulla ja päälähdeteoksena toimi Olivia Remie Constablen toimittama kokoelma Medieval Iberia. Readings from Christian, Muslim, and Jewish sources. Myyttinen Andalusia, conviviencia ja menneisyyden muistaminen sekä sen käyttö olivat opintomatkan kantavia teemoja. Näihin aiheisiin kytkeytyen teimme viikon aikana ryhmätöitä, jotka huipentuvat kunkin ryhmän esityksiin ja yhteisiin keskusteluihin retken viimeisenä päivänä.

Tarina al-Andalusiasta

Iberian niemimaan keskiajan tutkimisen ja muistamisen yhteydessä ei voi olla törmäämättä conviviencia-käsitteeseen, joka viittaa muslimien, kristittyjen ja juutalaisten verrattain harmoniseen yhteiseloon al-Andalusiassa. Historioitsija Kenneth Baxter Wolf juontaa käsitteen ensiesiintymisen kulttuurihistorioitsija Américo Castron tutkielmaan Espanjan historiallisesta identiteetistä vuodelta 1948, mutta toki idea harmonisesta yhteiselosta on tätä vanhempi. Erityisesti 1800-luvulla romantiikan edustajat – ehkä tunnetuimpana amerikkalainen Washington Irving – löysivät Alhambran lomassa myyttisen al-Andalusian uudelleen ja piirsivät sen moniin taiteen, musiikin ja kirjallisuuden kuvastoihin.

Puerta

Puerta de San Esteban, La Mezquita.

Andalusian keskiajan historia ja sen käyttö nykypäivänä on yhä monella tapaa sidoksissa tähän myyttiseen kuvaan al-Andalusiasta paitsi alueen turismissa, myös monien historiallisten paikkojen käytön mahdollisuuksissa. Andalusian keskiaika on näin ollen myös tärkeä tutkimuskohde nykyajan globaalissa maailmassa identiteetin ja politiikan kysymyksiä pohtiessa. Minkälaisena tämä keskiaika siis näyttäytyi conviviencia-käsite mielessä ja mitä jäi käteen eri kohteissa vierailuista, teemojen parissa työskentelystä ja kokonaisuudessaan matkasta omaa tutkimusta tai ylipäätään historiantutkimusta ajatellen? Tietysti aivan liian paljon tähän blogitekstiin purettavaksi, joten moniulotteisemmat pohdinnat saavat muotonsa toivottavasti joskus tulevaisuudessa. Nostan tässä tekstissä esiin muutaman matkan varrella mukaan tarttuneen huomion al-Andalusian menneisyyden tutkimukseen liittyen, jotka kytkeytyvät ajallisuuden ja aistien näkökulmiin historiantutkimuksessa.

Sisällä

Sisällä moskeija-katedraali La Mezquitassa.

Matkamme kaari Córdobasta Sevillan kautta Granadaan oli hyvin osuva kronologisessa mielessä, sillä lähdimme liikkeelle kaupungista, jossa maurivalta alkoi ja päätimme sen tuon vallan viimeiseen linnakkeeseen Granadaan. Córdoban vierailun kohokohta oli vanhassakaupungissa sijaitseva moskeija-katedraali La Mezquita. Tämä monumentaalinen suorakulmainen rakennus kätkee sisäänsä monien eri kulttuurien kaikuja, sillä ennen maureja alueella sijaitsi roomalainen temppeli ja tämän jälkeen länsigootit rakensivat paikalle kristillisen basilikan. Kun Córdobasta tuli vuonna 711 arabien pääkaupunki, vähitellen uusi moskeija sai muotonsa. Reconquistan eli takaisinvaltauksen myötä moskeija taas muutetiin kristilliseksi kirkoksi ensin pienin muutoksin ja lopulta konkreettisemmin, kun valtava katedraali sijoitettiin keskelle moskeijan rukoussalia.

Sevillä sisältä

Sevillan katedraali sisältä. 

 

Vierailimme myös Sevillan katedraalissa, joka on maailman suurin goottilainen kirkko. Sen paikalla sijainnut almohadien rakentama moskeija purettiin lähes kokonaan 1400-luvulla, kun katedraalia alettiin rakentaa. Ainoastaan moskeijan minareetti La Giralda säästettiin, joka tosin toimii nykyisen katedraalin kellotornina. Granadassa vierailimme niin ikään keskustan katedraalissa, jonka paikalla aikaisemmin sijainneesta moskeijasta ei näy enää jälkeäkään. Katedraalia kuvastaa sen kiinnittyminen vahvaan katoliseen traditioon ja monella tapaa hierarkkiseen ja väkivaltaiseen kärsimyskuvastoon. Tämä kuvamaailma jatkui myös viimeisessä kohteessamme katolisten kuninkaiden haudalla Capilla Realin kappelissa, jossa lepäävät Ferdinandin ja Isabellan ruumiit.

Näkymä

Näkymä Sevillan kaupunkiin La Giraldasta.

Silmiinpistävää olikin, että Córdobassa moskeija oli vielä muutoksista huolimatta suurimmalta osin entisellään, Sevillan katedraalissa maurien ajasta oli jätetty jäljelle minareetti (tosin kirkonkelloon verhoutuneena), kun taas Granadan katedraalissa kaikki merkit moskeijasta oli hävitetty. Ferdinandille ja Isabellalle oli tärkeää alleviivata rooliaan reconquistan viimeistelijöinä, mikä näkyy katolilaisuuden ja kuningasvallan korostuksena esimerkiksi katedraalissa ja heidän hautapaikassaan Granadassa. Tätä viimeistä valloitusta seuranneena aikana niin muslimit kuin juutalaiset ensin pakkokäännytettiin kristinuskoon ja lopulta karkotettiin pois maasta, mitä voidaan pitää vastakohtana aikaisemmalle al-Andalusialle, jossa pääosin kukin uskontokunta sai yksityisesti harjoittaa omaa uskoaan, kunhan pysyi kuuliaisena hallitsijalle ja maksoi tälle myös veronsa. Mutta oliko yhteiselo eli conviviencia niin rauhanomaista ja sallivaa kuin tarina myyttisestä al-Andalusiasta antaa ymmärtää?

Medina

Muinaisen mauripalatsin Medina az-Zaharan raunioilla, joista on kaivettu esiin arviolta 10 %.

Tätä tarinaa on mahdollista tutkia tarkemmin esimerkiksi lukemalla Constablen kirjasta löytyvää Umarin sopimusta (eng. ”The Pact of Umar”), eli sääntökokoelmaa, joka määritteli toimijuuden muotoja ei-muslimeille keskiaikaisessa islamilaisessa maailmassa. Me luimme matkalla andalusialaisen juristin al-Turtūshīn (k.1126) laatimaa versiota sopimuksesta. Siinä määrätään muun muassa tarjoamaan istuinpaikka muslimille tämän vaatiessa sitä, kielletään muun uskonnon harjoittaminen julkisesti, sekä pyydetään pukeutumaan vyöhön erilaisuuden tunnistamiseksi. Nykylukijan silmissä tällaisista säännöistä saattaa tulla mieleen lähinnä Rosa Parksin bussitapaus Yhdysvaltain rotuerottelun kehyksissä tai esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheid, eikä siis harmoninen paratiisi, jossa kaikki elivät onnellisesti yhdessä. Niinpä pohdimme conviviencian tilalle termiä tolerance kuvaamaan vähemmän romantisoiden toisten sietämistä, jotta verrattain rauhallinen yhteiselo ihmisten välillä oli mahdollista. Toisaalta suhteuttaessa al-Andalusiaa sitä edeltävään länsigoottien hallinnoimaan aikaan ja varsinkin sen jälkeiseen reconquistaan ja inkvisitioon, tai vielä alueen myöhäisempiin väkivaltaisuuksiin Espanjan sisällissotineen ja Francon aikaan, voi tarina verrattain rauhanomaisesta yhteiselosta keskiajalla resonoida näitä väkivaltaisuuksia vasten ymmärrettävällä tavalla. Myös Américo Castron tutkielmassa convivenciasta ei voi olla huomioimatta sen kontekstia: hän kirjoitti sen ollessaan maanpaossa Francon Espanjasta.

Alhambra patio

Matkan lopuksi – lähteiden äärellä

Entäpä aluksi ajattelemani tutkimusteemat matkalle sukupuolesta ja musiikista? Kuten tutkimuksen teossa usein käy, alkuajatus voikin muotoutua joksikin ihan muuksi, kun lähteitä alkaa purkaa syvemmin. Vierailumme palatseissa ja kirkoissa jätti ”tavallisen kansanosan” elämän ymmärtämisen etäiseksi ja samalla sukupuolen teemaa oli hankala täysin tavoittaa. Varsinaisen musiikin kohdalla taas huomioni kohdistuikin rakennusten ja tilojen äänimaailmaan.

Alhambra leijonakaivo

Leijonakaivo Alhambrassa. Leijonat symboloivat eläinradan kahtatoista aurinkoa, kahtatoista kuukautta. Vesialtaan reunasta löytää runoilija Ibn Zamrakin ylistysäkeitä puutarhan kauneudelle.

Äänen historian tutkiminen, joka kytkeytyy aistien historiaan, on läsnä myös omassa tutkimuksessani. Monet vierailemamme paikat avautuivat meille ensi silmäyksellä visuaalisina tiloina taiteineen, mutta lähemmin tarkasteltuna ne kuulostivat hyvin erilaisilta riippuen rakennusten tavasta kutsua ihminen sisään. Maurilaisten palatsien sokkeloissa hiljaisuutta säestää veden ääni. Erityisen kiehtovia olivat puutarhat ja niiden lähteet, joiden äänimaailma merkitsi aikanaan eräänlaista lepo- ja mietiskelypaikkaa palatsien sisäpihojen uumenissa. Andalusialaisten puutarhojen historia ulottuu maurilaisaikaan, mutta alkuperäisessä muodossa niitä on jäljellä harvakseltaan. Sevillan kuninkaallisten palatsirakennuksien Alcázares Realesin puutarhoissa saikin ihmetellä monia historiallisia kerroksia aina renessanssipuutarhoista goottilaiseen portaaliin. Granadan Alhambrassa sen sijaan maurilaiset puutarhat on mahdollista löytää vielä kutakuinkin alkuperäisessä muodossaan, mikä kutsuu vierailijan pysähtymään ja kuuntelemaan lähteiden monia ääniä. Tästä aiheesta – veden äänimaailmasta puutarhoissa ja ylipäätään äänen tavasta kertoa historiallisesta maailmasta – olisi tämän(kin) aihealueen ja ajanjakson piirissä mielenkiintoista tehdätutkimusta enemmän.

Leijonaportti

Sisäänkäynti Alcázares Realesiin tapahtuu Puerta del Léonin portista, joka antaa tulijalle jo viitteitä palatsista vallan ja ylhäisön paikkana. 

*********************************

Kuninkaanpalatsi

Sisällä Alcázares Realesissa.

Andalusian historia avautui tutkimusmatkalla moniulotteisesti, ja hyvien järjestelyiden sekä mukavan porukan ansiosta matka oli kaikin tavoin onnistunut. Kaikkien mielestä oli hienoa, että tutkijoita oli mukana erilaisista lähtökohdista, mikä teki keskustelusta avartavaa ja kiinnostavaa. Näin ollen omakin taustani kulttuurihistorian ja lähihistorian piiristä ei ollut ongelma vaan päinvastoin; monista oli virkistävää kuulla esityksessäni esimerkiksi Federico García Lorcasta, tästä keskiaikaa romantisoineesta granadalaisesta runoilijasta, ja pohtia aistien moninaista historiaa pelkän näkemisen sijaan al-Andalusian kohdalla. Toisaalta itsestäni oli mielenkiintoista kuulla tulkintoja kohteista ja menneisyydestä tarkemmin uskontoon ja taiteeseen painottuen. Kannustankin osallistumaan opintomatkoille ja vastaaviin seminaareihin myös oman tutkimuskohteen (mukavuusalueen) ulkopuolelle, mikäli mahdollisuus tähän ilmaantuu. Itse lähdin opintomatkalle tarkoitukseni tavoittaa tiettyjä historiatutkimuksen teemoja, mutta löysinkin tieni aistien ja erityisesti äänen historiaan.

suihkulähde

Suihkulähde appelsiinipuiden ympäröimänä Alhambrassa.

Kirjoituksen lähteinä eri tutkijoiden luennot matkalla ja esimerkiksi seuraavat julkaisut:

Acedo, Aurelio Cid (engl. Jon Trout): The Alhambra and Granada in Focus. Edilux S.L., Granada 2007.

Baxter Wolf, K.: “Convivencia in Medieval Spain: A Brief History of an Idea”. Religion Compass, Volume 3, Issue 1. (2009). pp. 72-85.

Johnson, Bruce & Salmi, Hannu: Aistien historia: Kohteet ja menetelmät. Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala & Rami Mähkä.  k&h kulttuurihistoria, Turku 2013.

Coleman, David: The Percistence of the Past in the Albaicín: Granada’s New Mosque and the Question of Historical Relevance. In the light of medieval Spain: Islam, the west, and the relevance of the past. eds. Simon Doubleday & David Coleman. Palgrave Macmillan, New York 2008.

Constable, Olivia Remie (ed.): Medieval Iberia: Readings from Christian, Muslim and Jewish Sources. (Second edition, 2012) University of Pennsylvania Press, Philadelphia 2012.

Doubleday, Simon K.: Introduction: ‘Criminal Non-Intervention’: Hispanism, Medievalism, and the Pursuit of Neutrality. In the light of medieval Spain: Islam, the west, and the relevance of the past, eds. Simon Doubleday & David Coleman. Palgrave Macmillan, New York 2008.

Gibson, Ian: Federico García Lorca. A Life. Faber and Faber Limited, London 1989.

Gill, John: Andalucía. A Cultural History. Signal Books Limited, Oxford 2008.

Hintzen-Bohlen, Birgittte: Taide & Arkkitehtuuri Andalusia. Könemann Verlagsgesellschaft mbH, Köln 1999.

Irving, Washington: Alhambra. (Tales of the Alhambra) (1832). Suom. Annukka Aikio. WSOY, Juva 1990.

Pallasmaa, Juhani: Ihon silmät – arkkitehtuuri ja aistit. ntamo 2016.

Villa-real Ricardo: Historia de Granada acontamientos y personajes. Biblioteca de Escritores y Temas Granadinos, 9. Madrid 2003.

 

 

 

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Akateemista aikidoa

Välimäki_ja_Martikainen

​Aboagora 2018. Kuvassa vasemmalla FT Reima Välimäki ja siirtolaisuusinstituutin johtaja Tuomas Martikainen.

 

Aikido (合気道), ”harmonisen voiman tie”, on monipuolinen moderni japanilainen budolaji. Sen filosofiaan kuuluvat kilpailemattomuus ja toisten ihmisten kunnioittaminen, kirjoittavat kulttuurihistorioitsijat Kimi Kärki ja Reima Välimäki. Aboagora-symposiumi järjestettiin elokuussa 2018 Sibelius-museossa jo kahdeksatta kertaa. Jokakesäinen Turun yliopiston, Donner-instituutin ja Åbo Akademin yhteistyön hedelmä yhdistää ennakkoluulottomalla tavalla tiedettä ja taidetta.

 

Tänä vuonna sai päätöksensä Aboagoran vuosina 2016–2018 järjestetty Threads of Fate -trilogia teemalla ”Burden/Skuld” (taakka). Aihekattaus oli teeman mukaisesti varsin raskas, tapahtumassa tarkasteltiin muun muassa populismia, fasismia, Suomen sisällissotaa, muistin ja traumojen psykologiaa, sukupuolittunutta väkivaltaa ja etnisten konfliktien periytymistä sukupolvien yli. Tapahtuman päätteeksi tarvittiin jotain mikä kääntää taakan voimaksi, suuntaa sen edelleen ja pyrkii rauhanomaiseen ratkaisuun. Tähän tarkoitukseen sopi erinomaisesti akateeminen aikidonäytös.

Aikido (合気道), ”harmonisen voiman tie”, on monipuolinen moderni japanilainen budolaji. Sen filosofiaan kuuluvat kilpailemattomuus ja toisten ihmisten kunnioittaminen. Lajissa harjoitellaan heitto- ja sidontatekniikoita, ja sen periaatteisiin kuuluu hyökkääjän voiman ohjaaminen ja vastustajan taltuttaminen häntä pysyvästi vahingoittamatta. Lajissa edistyneet harjoittelevat myös asetekniikoita, puolustautumista aseistettua hyökkääjää vastaan sekä useita hyökkääjiä vastaan tehtäviä tekniikoita. Aikidon aseet ovat tärkeässä roolissa turkulaisessa aikidoharjoittelussa, ja näytöksessä nähtiin muun muassa jon (noin 150 cm pitkä sauva) ja bokkenin (puumiekka, jolla harjoitellaan kaarevan japanilaisen miekan tekniikoita) pariharjoitus sekä veitsen poisottoja. Aikido sopii kaikille kuntoilutaustasta riippumatta. Harjoittelu kehittää asteittain notkeutta, koordinaatiota ja lihaskuntoa. Alusta lähtien harjoiteltavat ukemit eli oikeanlainen tekniikasta poistuminen ja turvallinen kaatuminen on Suomen liukkailla talvikeleillä hyväksi havaittu taito.

Turkulaisissa korkeakouluissa toimii jonkin verran aikidoa harjoittelevia opiskelijoita, tutkijoita ja professoreita. Turun yliopistolta koottuun Aboagoran näytösryhmään kuuluivat Olli-Pekka Kangas (opettajankoulutuslaitos), Kimi Kärki (kulttuurihistoria), Tuomas Martikainen (siirtolaisuusinstituutti), Jaakko Suominen (digitaalinen kulttuuri) ja Reima Välimäki (kulttuurihistoria). Kaikki ryhmän jäsenet harjoittelevat Linnankadun Shaolin dojolla majaa pitävällä Turku Aikikailla.

Perjantaina 24.8.2018 Sibelius-museon kivikovan parketin peittikin tatami-mattojen kudelma ja tila muuttui tunnin ajaksi keskittyneen budo-harjoittelun tyyssijaksi. Aikido: the Burden Redirected -näytös sisälsi luennointia, aseettomia ja aseellisia tekniikoita ja jopa yleisölle suunnatun hengitysharjoituksen.

Aikidon historiaa

Lajin perusti japanilainen Morihei Ueshiba (1883–1969). Hän kehitti aikidon asteittain, 1920-luvulta toisen maailmansodan jälkeiselle ajalle, ennen muuta oppi-isänsä, ”viimeisen samurain” Takeda Sokakun (1859–1943) tappavasta daito-ryu aiki-jujutsusta sekä useista muista kamppailulajeista aseellisia ja aseettomia tekniikoita yhdistelemällä. Mutta tekniikoiden ohella tärkeää oli oman mielen lujittaminen ja maailman tekeminen paremmaksi paikaksi elää. Ueshiballe tärkeän filosofisen pohjan muodostivat uususkonnollinen omoto-kyo-shintolaisuus ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen ajatus myös vastustajan suojaamisesta loukkaantumiselta. Siten aikidolla on juurensa niin kamppailutaidon, henkisen kehittymisen kuin filosofisen elämänhallinnan alueilla.

Aikidossa on O-senseiksi eli suureksi opettajaksi kutsutun Ueshiban perheessä periytyvän Aikikai-tyylisuunnan lisäksi muitakin Ueshiban oppilaiden perustamia koulukuntia, joista suurimmat ovat Gozo Shiodan (1915–1994) Tokion mellakkapoliiseillekin koulutettava tuima Yoshinkan, Koichi Tohein (1920—2011) osin japanilaisesta joogasta vaikutteita ottanut ja elämänenergian voimistamista korostava ki-aikido sekä Kenji Tomikin (1900–1979) judostakin vaikutteita ottanut Shodokan, jossa ainoana aikidon tyylisuunnista järjestetään rajattua kilpailutoimintaa. Kaikille tyylisuunnille on yhteistä ohjattu mutta oman tekemisen kautta tapahtuva ymmärtäminen ja harjoittelukumppanin tason huomioiva yhdessä tekeminen.

Aikido Suomessa

Suomeen aikido tuli, kuinkas muutenkaan, Ruotsin kautta, jossa Toshikazu Ichimura oli opettanut aikidoa vuodesta 1966 alkaen. 1970 aikidoa esiteltiin näytöksissä Turussa ja Helsingissä, ja seuratoiminta käynnistyi 1971 Helsingissä ja Pietarsaaressa. Turku, Kotka, Kuopio, Kerava ja Hämeenlinna seurasivat pian perässä. Toiminta järjestyi heti myös lajiliitoksi, joka on vuodesta 1976 kuulunut kansainväliseen aikidon kattojärjestöön International Aikido Federationiin (I.A.F.). Ichimuran palattua Japaniin 1986 Suomen aikidon kehitystä ovat tukeneet erityisesti Yasuo Kobayashi (8. dan) ja Kazuo Igarashi (7. dan). Nykyisin aikidoseuroja on Suomessa noin 70. Valtaosa kuuluu Aikidoliittoon ja seuraa Aikikai-aikidoa eli lajin pääsuuntausta, jonka päämies (doshu) Moriteru Ueshiba on lajin perustajan pojanpoika.

Aikido on kukoistanut suurissa yliopistokaupungeissa, eikä ihme. Monella harrastajalla on aikidourallaan intensiivisen harjoittelun kausia, mikä sopii erinomaisesti yhteen opiskelijaelämän kanssa. Varsinaisia yliopiston aikidoseuroja Suomessa on Helsingin yliopiston aikidoseura Seitokai, joka on perustettu 1980, sekä vuodesta 2002 Otaniemessä toiminut ryhmä, nykyisin nimeltään Aalto Aikikai. Muiden yliopistokaupunkien seurojen tapaan Turku Aikikai on vuosien varrella saanut uutta verta ja vahvistuksia opiskelijoista, jotka joko aloittavat lajin tai jatkavat vanhaa harrastustaan. Vahvistamattoman huhun mukaan jotkut ovat jopa valinneet yliopistokaupunkinsa osittain paikallisen aikidoseuran tai -opettajan takia.

Yliopistot ja aikido ovat lyöneet kättä myös lajin kotimaassa Japanissa. Paikalliseen yliopisto-opiskeluun kuuluu hyvin järjestelmällinen ja aktiivinen urheilu- tai muu harrastustoiminta. Kirjoittajista Reima on päässyt vierailemaan Tokiossa Meijin yliopiston aikidoseuran harjoituksissa. Meno oli kurinalaista, jopa sotilaallisuuteen asti, ja ylemmät vuosikurssit pitivät nuoremmat kurissa ja nuhteessa. Ainakin tuolloin (2008) opiskelijat harjoittelivat täysillä muutaman vuoden, mutta valmistumisen jälkeen harjoittelu tyssäsi kuin seinään japanilaisen työuran vaatimusten puristuksessa.

Kärki_ja_SuominenAboagora 2018. Kuvassa dosentti Kimi Kärki ja humanistisen tiedekunnan dekaani Jaakko Suominen.

CampusSport ja turkulainen korkeakouluaikido

Turussa kampuksella on harjoiteltu aikidoa syksystä 2016 alkaen. Tuolloin CampusSportin ja Turku Aikikain yhteistyössä aloitettiin viikoittaiset harjoitukset Educariumilla. Ohjaajina ovat olleet Reima Välimäki ja Jani Tarvainen. CampusSportin aikidon meno ei ole japanilaisen yliopistoaikidon armeijakuria, vaan matalan kynnyksen mahdollisuus kokeilla uutta lajia. Läpi vuoden käydään läpi lajin perusteita, ja mukaan on voinut hypätä koska vaan. Opetus on painottunut aikidon perustekniikoiden lisäksi yleisiin liikkumisen ja voimankäytön periaatteisiin, joita voi soveltaa myös muissa kamppailulajeissa. Ryhmä on täysin kansainvälinen, opetuskielenä on englanti. Syksyltä 2018 viimeinen aikidotunti oli 15.11, toivottavasti toiminta jatkuu keväällä 2019.

Peruskurssi

Ylivoimaisesti yleisin tapa aloittaa aikido on tulla jonkin seuran järjestämälle peruskurssille, joita on yleensä kaksi kertaa vuodessa. Kurssi kestää kahdesta kolmeen kuukautta, ja sen aikana käydään läpi aikidolle tyypillinen liikkuminen, asennot sekä aloitetaan hyökkäyksien ja niihin tehtävien tekniikoiden harjoittelu. Paljon aikaa ja ähinää uhrataan ukemille eli hallitun kaatumisen harjoittelulle. Peruskurssin jälkeen on mahdollista suorittaa ensimmäinen vyöarvo, 6 kyu. Peruskurssi on eräänlainen ajokortti aikidoon: se opettaa välttämättömät taidot, joilla pärjää yleisissä treeneissä.

Tervetuloa niin CampusSportin pariin, siirtelemään taakkaa aikidon parissa kuin ihmettelemään seuraavan Aboagoran uusia ideoita. Se järjestetään 21.–23.8.2019.

Kimi Kärki (Turku Aikikai 2. kyu) ja Reima Välimäki (Turku Aikikai 2. dan)

Blogiteksti on julkaistu 21.11.2018 myös Turun yliopiston Intrassa.

Lisätietoja:

Aboagora: http://aboagora.fi/
CampusSport: http://www.campussport.fi/
Turku Aikikai: https://www.turkuaikikai.fi/

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Budapestista Shanghain kautta Prahaan – kulttuurihistorioitsija maantieteellisen mukavuusalueensa ulkopuolella

Minulla oli ilo tänä vuonna matkustaa kahteen konferenssiin ja kesäkouluun ehkä liiankin tutuksi tulleen anglosentrisen tiedemaailman ulkopuolelle.

Főtaxi Franz Liszt-lentokentältä Budapestin keskustaan vei kohti ComFasin(International Association for Comparative Fascist Studies) ensimmäistä virallista kokoontumista, jossa pidin esitelmän otsikolla ’Legacy of popular culture and its key aesthetic and political shifts in depicting Fascism’. Tämä ’konventti’ kokoontui Central European yliopistossa, unkarilaisen sijoittaja-miljardööri ja filantrooppi George Sorosin rahoittamassa korkeakoulussa, joka on viime vuosina ollut Unkarin yksinvaltaisen presidentin Victor Orbánin ja hänen Fidesz-puolueen hallinnon hampaissa. Jo taksin ikkunasta havaitsi Orbánin harjoittaman populismin tyylilajin: Unkarin huhtikuisten parlamenttivaalien mainokseen kuvattu Soros oli esitetty viekkaana Unkarin kansan ja sen perinteisen elämänmuodon vihollisena, joka liehitteli niin maahanmuuttajia kuin Orbánin liberaaleja poliittisia vastustajia.

Unkarin hallitus onkin nopeasti vaalien jälkeen ehtinyt jo kieltää sukupuolen- tutkimuksen valtion rahoittamissa yliopistoissa sekä säätää asetuksen, joka estää maahanmuuttajia osallistumasta korkeakoulujen kursseille, https://www.nytimes.com/aponline/2018/08/28/world/europe/ap-eu-hungary-migrants.html. Kaiken häirinnän ja boikotoinnin seurauksena CEO on jo saanut tarpeekseen ja on päättänyt muuttaa toimintansa Wieniin.

Soros

Mainontaa Unkarin huhtikuisissa parlamenttivaaleissa

Itse Comfas conventionoli silmät avaava kattaus fasismin ällistyttävän laajasta historiasta ja perinnöstä Euroopassa. Sessiot vaihtelivat otsikoilla ’Fascism in Nordic Countries’, ’Authoritarianism in Eastern Europe’, ’Fascism and Populism’ ja ’Women and Fascism’. Erityishuomion sai Keski- ja Itä-Eurooppa – josta oli myös luonnnollisesti kokoontumisessa suurin osanottajamäärä – ja esitykset niin Romanian, Slovakian kuin Ukrainan fasismin historiasta ja nykyisyydestä olivat pysäyttävää kuunneltavaa. Esimerkiksi Romaniassa katolisella kirkolla oli merkittävä ideologinen rooli maailmansotien välisen ajan kansallisen fasismin muotoutumisessa, ja kylmän sodan jälkeen tämä on näkynyt esimerkiksi muistomerkki-buumina tuonaikaisille fasistis-kristillisille patriooteille.

Habsburgien imperiumin hajoamisen seurauksena erityisesti Adrian meren alue toimi eräänlaisena laboratoriona erilaisille fasistisille liikkeille ja ideologioille. Maailmansotien välinen ja sitä seurannut kommunismin aika ei kuitenkaan näy Budapestin kaupunkikuvan ajallisissa kerrostumissa. Sen sijaan Habsburgien keisarivallan aika, ja Budapestin rooli Habsburgien imperiumin toisena pääkaupunkina, näyttäytyy rinnan kaupungissa vellovien turistilaumojen ja avoimen markkinakapitalismin kanssa. Monelle itäisen Euroopan kaupunkien ystävälle näky on varmasti karmaiseva ja turismi on selvästi muotoutumassa ongelmaksi Budapestin kaltaisissa halvoissa matkailukohteissa. Vaikka Euroopan unioni on yksi presidentti Orbánin vihollisista, nähtävästi sen rahat ovat kelvanneet puunattaessa Habsburgien ajan monumentteja ja 1800-luvun yltiökansallisia muistomerkkejä paraatikuntoon. Uudessa loistossaan ne viestivät unkarilaisille Orbánin ja hänen puolueensa neonationalistista sanomaa.

Statue of St Gellert

This monument was established on the spot where Bishop Gellert was supposedly murdered in the 11th century. It is said the bishop was thrown into the Danube in a barrel, by a mob opposed to the adoption of Christianity. St. Gellert holds a cross in his outstretched hand and a Hungarian convert to Christianity kneels at his feet.

Budapestin Gellert-vuori, joka on nimetty samannimisen piispan mukaan. Hänet työnnettiin kuolemaan tältä vuorelta 1046 piispan yrittäessä käännyttää paikallisia barbaareja kristinuskoon.

Historiallisen perinnön, autoritäärisyyden ja kaupallisuuden symbioosi on aivan toisella tavalla läsnä Shanghaissa. Vierailuni siellä heinäkuun alussa tapahtui Shanghai Jiaotong yliopistoon ja sen kesäkouluun (5th Cultural EconomyInternational Summer School, School of Media and Design, Department of Journalism and Communication), jossa pidin kaksi luentoa otsikolla ‘Branding of Finnish Popular Music History.’ Jiaotongin yliopisto on Kiinan kolmanneksi korkeimmalle rankattu korkeakoulu ja siellä toimii useita luovien kulttuurialojen tutkimuskeskuksia, kuten Shanghai Cultural and Creative Industries ja Tourism and Landscape Research Center.

Jo Shanghain lentokentällä tiukassa passintarkastuksessa, jossa otettiin myös sormenjäljet, palautui mieleen käynnit Neuvostoliitossa. Ylenpalttinen marmorin ja Kiinan kommunistisen puolueen symbolien käyttö koriste-elementteinä sai kuitenkin rinnalleen monitoreista tuijottavan näyttelijä Benedict Cumberbatchin kasvot. Hän ei ollut kuitenkaan paikalla mainostamassa uusinta elokuvaansa tai tv-sarjaa, vaan kiinalaista Hisense-merkkistä laser-televisiota.

Benedict Hisense Campaign

Benedict Cumberbatchin charmi puree myös Kiinassa

Vastakohtien kirjo näyttäytyi edelleen Shanghain kaduilla. Valtavia keräyskartonki-pinoja kuljettavat riksa-kuskit puikkelehtivat läpi pilvenpiirtäjien ja valtavien mainostaulujen reunustamia katuja. Mainokset toivat mieleen 1980-luvun estetiikan: androgyynit kiinalaiset miesmallit esittelivät niissä kivennäisvettä, mikroruokia tai uusinta kännykkä-mallia. Merkillepantavaa oli myös se, että hipster-partaisia miehiä ei näkynyt missään, kuten ei myöskään roskaruoalla itsensä lihottaneita kansalaisia. Kaupungin puistoissa kohtasikin vähän väliä kansalaisia muodostamassa massaornamentteja virallisia käskyjä jakelevan liikunnanohjaajan komennuksessa.

Xujiahui park 2

Ohjattua voimistelua Xujiahui puistossa

Itse kansalaisuuden ja (populaari)kulttuurin idea on erikoinen Kiinassa. Kommunistinen puolue ohjaa yksinvaltaisen tehokkaasti kaikkea, ja siksi myös kaikki kulttuuri on kansankulttuuria, oli kyse viihde-elokuvasta, Euroopan renessanssiajan taideaarteesta tai taidekeräilijöiden himoitsemasta kiinalaisen nykytaiteen teoksesta. Koska eliittiä ei kommunistisessa valtiossa virallisesti ole olemassa, ei ole myöskään eroa kansan- ja korkeakulttuurin välillä. Poliittinen kansalaisuus on samalla kulttuurista kansalaisuutta ja länsimaisista vaikutteista sekä kaupallisuudesta huolimatta poliittista.

Tämä tuli jatkuvasti esiin kesäkoulun kenttätyömatkoilla. Aamuluentojen jälkeen yliopiston tilausajo vei opiskelijat ja opettajat tutustumaan kiinalaisen luovan teollisuuden kohteisiin (yrityshautomo Elite Valley, taidemuseo-rypäs Bund-joen varrella ja maailman suurin Starbucks-kahvila, Starbucks Reservoir). Starbucks on päässyt Kiinan markkinoille keskittymällä kiinalaisiin teejuomiin ja jättämällä kahvin marginaaliin. Myös Disney-korporaatio on päässyt avaamaan Shanghai’hin viimeisimmän Disneylandinsä solmimalla erityisen yhteistyösopimuksen paikallisen hallinnon kanssa. Erikoisin tapaus on kiinalainen televisiokulttuuri, jota esiteltiin shanghailaisen Bez TV:n studioilla. Kuvaus prosessista, kuinka televisio-aseman omistama valtionyhtiö hankkii HBO:n viimeiset hittisarjat (Westworld, Games of Thrones) esitykseen, odottaa sen jälkeen viikkokausia kun viranomaiset käyvät sarjojen sisällön läpi, ja jännittää sitten hyväksytäänkö ne ja millaisella sensuurilla esitykseen, on varsin mielenkiintoinen.

Summer School

Massiivinen ilmoitustaulu luentopaikan edessä kertoi kesäkoulun ohjelmasta

Kiinalaista nykytaidetta

Kiinalaista nykytaidetta: sosialistinen realismi kohtaa pop-taiteen

Kaikki tämä kertoi käytännöllisestä ja ennakkoluulottomasta suhtautumisesta kulttuurin ja luovan teollisuuden ideaan suunnitelmatalouden puussa, josta törröttää räikeän kapitalistinen oksa.  Ostoskeskusten palatsimaiset interiöörit ja tositelevision mitä mielikuvituksellisemmat talentti-show’t lyövät täällä laudalta kaikki läntiset vastineensa. Baudrillardilainen todellisuuden simulaatio tuntuu samalla tavoittelevan niin kapitalistista kuin sosialistista utopiaa.

Shanghai cool

Shanghailainen silmälasikehyksiin erikoistunut design-studio

Heinäkuun lopulla EPCA (European Popular Culture Association) järjesti seitsemännen vuosittaisen EUPOP konferenssinsa Prahassa (Kaarlen yliopisto, 24–26.7.). Avaussanojen jälkeen kulttuurihistorian akatemiaprofessori Hannu Salmi piti konferenssin ensimmäisen keynoten otsikollaYves Montand’s Tour of the Eastern Bloc: Transnational Stardom in 1956/57’. Otsikkonsa mukaisesti se seurasi Yves Montandin laulu-kiertuetta itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa, kiertuetta, joka oli kylmän sodan aikana yritys kulttuurin avulla rakentaa siltaa idän ja lännen välille.

Konferenssin toinen keynote, kirjallisuustieteen professori Petr A Bilekin katsaus populaarikulttuurin tutkimukseen keskisessä Euroopassa, esitti kysymyksen siitä, mikä on alan tutkimuksen rooli tsekkiläisessä korkeakouluopetuksessa. Paikallisten konferenssiin osallistuvien opiskelijoiden kriittisen arvion mukaan tätä roolia vasta haetaan, ja Bilekin esityksessä tuli myös esiin Unkarin esimerkin mukainen jännitteisyys ja taistelu uudistajien ja säilyttäjien välillä. Mikä on oikeaa taidetta ja kulttuuria ja mitkä aiheet kelpaavat yliopisto-opetuksen kohteeksi.

Peter Bilek

Professori Bilekin henkilökohtainen, vauhdikas ja provokatiivinen esitys populaarikulttuurin tutkimuksen tilasta Tsekin tasavallassa

Helteinen Praha kuhisi myös Budapestin tapaan turisteja, joita virtasi konferenssipaikan edessä sijaitsevalla ahtaalla keskiaikaisella kujalla jatkuvana virtana. Vanhan kaupungin sydämessä sijaitseva katu näytti oman versionsa tämän päivän kansankulttuurista. Tämä versio oli neoliberaali painos viktoriaanisesta sirkuksesta erilaisine attraktioineen: kidutusmuseo, thai-hierontakohde, kaksi vahakabinettia ja kioskeissa myynnissä olevat hashis-tikkarit.

Kirjoittaja on populaarikultuurin historian dosentti Kari Kallioniemi

Popmuseum

Popmuseo – Tsekin populaarimusiikin historiaa esittelevä museo ja arkisto

Lisää lukemista

Abend, Lisa: ’The Tourism Trap’, Time, 6th–13th August, 2018, 26–33.

Briefing China’s Belt and Road Initiative’, The Economist, 28th July, 2018, 13–18.

DeMente, Boye Lafayette: The Chinese Mind, Tuttle Publishing, Singapore, 2009.

Fenby, Jonathan: ’The new emperor’, New Statesman,19–25 June, 2015, 24–29.

Fletcher, Martin: ’The long march from freedom’, New Statesman,28th July–10 August, 2017, 42–47.

Pajari, Katriina: ’Chollywood’, Helsingin Sanomat, 8.7.2018, B1–

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Sudenmorsian 90 vuotta

Onnellinen olo, ihana ilta, kuulas kirkkaus, niin että voisi laskea joka ruohonkorren. – Kävin niemen kärjessä, jossa ennen on ollut ihmisten asumus – kolme syreenipensasta on kaikki, mitä heistä on jäljelle jäänyt. Olen luonut. Luojalle kiitos siitä ja Kassarista. Ensimmäinen lämmin yö tulossa. (26.6.1928)

Kesäkuussa 1928 Lontoossa lähettilään puolisona asunut virolaistunut suomalaiskirjailija Aino Kallas matkusti kiihkeän Lontoossa vietetyn diplomaattivuoden jälkeen kesäparatiisiinsa Kassarin saarelle, Hiidenmaalle Viroon. Takana oli kaksikymmentäviisi esitelmää sisältänyt esitelmäkiertue Englannissa, jonka kuluessa kirjailija tunsi yhä voimakkaammin tarpeen vetäytyä luomaan jotain uutta. Merimatkalla Englannista kohti Viroa hän kävi ”aivojen suursiivousta luovaa työtä varten”, ja yhdeksäntenä kesäkuuta Tallinnaan saavuttuaan hän kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Tahtoisin kuvata kaksoisolennon, joka pakenee päivää ja arkea, yöhön ja metsiin – ihmissudeksi. Tunteita, vaistoja, vielä alkuvoimaisempia kuin rakkaus!” Edessä oli kuusi viikkoa ”yksinäisyyttä, askeetin oloa”, täydellisiä olosuhteita luomistyötä varten.

Kallasten perhe oli ostanut vanhan talon silloin vielä erillisellä saarella olevalta alueelta vuonna 1924 ja seuraavana vuonna he ostivat siellä sijainneen Tammen talon omakseen. Vuosien 1924–1938 välillä oli vain kaksi kesää, jolloin kirjailija ei saarelleen päässyt. Kassari edusti vapautta, lepoa, vaatimatonta arkea ja rikkumatonta rauhaa sekä kesäistä hellettä, joka tuntuu usein olleen työnteon edellytys. Vanhuuden teksteissään, maanpakolaisena Ruotsissa Aino Kallas kirjoitti riipaisevasti elämästään, menetyksistään ja kaipuustaan Vaeltavassa vieraskirjassa. Kesäinen elämä Kassarissa oli edelleen käsinkosketeltavaa:

Joka kesä näen aina kuin kangastuksena Kassarin – paikan, jossa luomisiloni ja luonnoniloni kaikkein täydellisimmin ja saumattomimmin yhtyivät. Herätä Kassarin aamuun, jonka kirkkaus säteili pilvettömältä taivaalta ja heijastui kimmeltävästä merestä, tietää, että häiritsemättä omistin jokaisen hetken ja että luomisvoima pursui ehtymättömänä, esteitä vailla – se oli olemassaolon autuutta.

Vielä nytkin voin yhä manata henkiin katajapehkojen ja auringon kuloksi polttaman maan tuoksun, töiden lomassa kedolle heittäytyessäni.

9B5BB931-06A9-462B-9781-2873896B7C92

Kassarin talo 2000-luvun alussa. Paikka on ollut Viron kirjailijaliiton hallussa, ja siellä vaalitaan edelleen Kallaksen muistoa. Tänä kesänä Viron 100-vuotisjuhlinnan yhteydessä siellä vietetään Kallaksen 140-vuotisjuhlia 2.8.

Kassari oli idylli, sillä elämä siellä kiinnittyi paikalliseen luontoon ja yhteisöön. Se oli paikallinen, rajattu ja omavarainen pienoismaailma, jolle muu maailma on kaukana.  Siellä olivat lokit ja lampaat sekä ruumiin ja sielun täydellinen vapaus.  Siitä tuli työkammio, erakoitumispaikka, missä keskipisteenä oli vain oma työ.

Saapuessaan kesäkuussa 1928 Hiidenmaalle Kallaksen päiväkirja alkoi täyttyä merkinnöistä, jotka kertoivat työn jo vallanneen hänen mielensä täysin. Kesäkuun kolmantenatoista hän kirjoittaa aloittaneensa ”Ihmissuden”.  Vuonna 1928 juhannusaattoiltaa vietettiin 22. päivä kesäkuuta. Tuona päivänä Kallas kirjoittaa: ”Olen tänään vain lukenut. Tuuliviiri kääntyi pohjoisesta luoteeseen. Sää, ilma, tuulet – ikuiset kuin itse elämä.”

 

8611E139-7A02-4CB8-85DC-469EB5757B18

Päivät täyttyvät kirjoittamisesta, lukemisesta, toisinaan taas päässä on ”kuin neuloja, hermot ärtyneet” eikä työnteosta tule mitään. Heinäkuun alussa Sudenmorsian on jo saanut nimensä ja työ on kulkenut jo monta päivää. Kesä ei ole helteinen, sellainen, joka oli Kallakselle ominaisin työskentely-ympäristö. Usein on koleaa ja sateista, vaikka alkukesä oli ollut kaunis. Vasta elokuussa tulee kuumaa, ”surinaa ja veden välkettä”.

 

kallased-kassaris-1929

Oskar, Aino ja Virve Kallas elokuussa 1929 Kassarin rappusilla, vuosi Sudenmorsiamen kirjoittamisen jälkeen. Kuva Sada Aastat Eesti Vabariiki -sivustolta

Elokuun 22. päivä kirjailija on jo vanhassa kotikaupungissaan Helsingissä, tutussa Hospizissa Vuorikadulla työskentelemässä. Kirjoittaminen sujuu, vaikka tuottaa myös raskautta elämään. Syyskuussa Kallas on vielä Helsingissä ja matkustaa lokakuussa Tallinnan ja Tarton kautta takaisin kohti Englantia. Sudenmorsian elää ajoittain päiväkirjan sivuilla. Joulukuun alussa teos ilmestyy ja kirjailija lukee kiittäviä arvioita suomalaisista lehdistä. Sudenmorsian tuo kirjailijalle sellaisen menestyksen tunteen, jota hän ei ole aiemmin urallaan tuntenut – suomalaiset kriitikot ovat ylistäviä arvioissaan. Myöhemmin tulee valtionpalkinto, monet painokset ja käännökset, erilaiset versiot teatteriin ja oopperaan.

Mikä Sudenmorsiamessa, tarinassa Aalosta – Priidik-metsävahdin vaimosta, pienen Piretin äidistä ja tämän pakottavasta matkasta metsiin ja siirtymisestä osaksi sutten laumaa – on kiehtonut lukijoita läpi vuosikymmenten?

 

Tähän ovat sekä tutkimus että lukijat antaneet monia vastauksia vuosien varrella. Vuonna 2007 teetimme vasta perustetussa Aino Kallas Seurassa lukijuuskyselyn Aino Kallakseen liittyen, ja silloin Sudenmorsian nousi eittämättömänä suosikkina toisen 1920-luvun pienoisromaanin Reigin papin (1926) ohella esiin. Sudenmorsian nousi esiin ennen muuta erityisestä naisnäkökulmasta, feministisiä tulkintamahdollisuuksia tarjoavana teoksena, naisen elämän mutta myös naisen taiteilijuuden kuvauksena. Toisaalta se puhuttelee lukijoita yli sukupuoli- ja ikärajojen, koska se on tarinana niin vahva ja tunteisiin vetoava. Se kertoo erilaisuudesta, sen sietämisestä ja sietämättömyydestä, yhteisön paineista, tradition ja modernin murtumakohdasta, yksilön vapauden kaipuusta, äidin rakkaudesta, ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, rakkaudesta ja sen ruumiillisesta polttavuudesta, ihmisiä hyvin eri historiallisina aikoina yhdistävästä tunteen palosta, joka saa toisinaan heittämään kaikki velvollisuudet nurkkaan ja sulkemaan oven perässään. Lukijalleen Sudenmorsian tarjoaa joka kerta jotain uutta, se tuntuu elävän ja muotoutuvan lukijansa elämänvaiheiden mukaan.

sudenmorsian

Sudenmorsiamesta on otettu useita erilaisia painoksia ja se on ilmestynyt useammissa yhteisniteissä. Uusia käännöksiä ilmestyy jatkuvasti, 2010-luvulla on ilmestynyt sekä norjan- että espanjankieliset käännökset.

Mutta, mikä ehkä kaikkein tärkeintä, siinä kuuluu asiansa tuntevan, historiaan ja kansantaruihin vahvasti perehtyneen kirjailijan vankkumaton ammattitaito ja äärimmilleen hiottu kirjallinen tyyli. Kallas oli jo useamman vuoden ajan etsinyt aineistoa virolaiseen kansanperinteeseen liittyen, ja keväällä 1928 hän oli pyytänyt veljeltään, kansanrunoudentutkimuksen professori Kaarle Krohnilta apua sopivien ihmissusitarinoiden löytämiseen. Teokset syntyivät siis pitkällisen aineistotyöskentelyn ja perehtyneisyyden kautta.

 

Kallas täytti elokuussa 1928 Sudenmorsianta kirjoittaessaan viisikymmentä vuotta. Hän oli elänyt vaiheikkaan elämän, josta ei puuttunut vahvoja tunteita, rakkautta, menetyksiä, kunnianhimoa, intohimoa, päämäärätietoisuutta, seikkailunhalua. Tätä kirjaa ei olisi voinut vielä nuori Aino Krohn kirjoittaa, vaikka jo hyvin varhaisissa kirjallisissa teoksissaan hän tutki luvattoman rakkauden teemaa ja historiallisten aiheiden käyttöä. Teoksessa kuuluu kirjailijan vahvasti eletty elämä, ja itsekin hän liitti teoksensa sittemmin vahvasti omaan elämäänsä. Tulkinnoille teos on kuitenkin jatkuvasti avoin, se kommentoi nyky-yhteiskuntaa ja ihmisenä olemista yhtä osuvasti kuin 90 vuotta sitten.

***

Sudenmorsiamesta on tehty lukuisia näyttämötulkintoja. Se oli mukana myös YLEn Kirjojen Suomi -hankkeen kirjana vuodelta 1928. Tänä vuonna sen on voinut nähdä Teatteri Avoimissa Ovissa Heini Tolan ohjaamana ja heinä-elokuussa Sudenmorsian esitetään Liedon Vanhalinnan maisemissa Turun ylioppilasteatterin toimesta.

Aino Kallas Seuran kotisivut

Suorat lainaukset: Aino Kallas: Päiväkirja vuosilta 1927-1931. Otava 1956.

Muut lähteet:

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS, Helsinki 2006.

Leskelä-Kärki, Maarit; Melkas, Kukku; Hapuli, Ritva: Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta. BTJ, Helsinki 2009.

Melkas, Kukku: Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen proosatuotannossa. SKS, Helsinki 2006.

Vuorikuru, Silja: Aino Kallas. Maailman sydämessä. SKS, Helsinki 2017.

Muut kuvat kirjoittajan.

 

Kategoria(t): Tutkimus, Yhteiskunnallinen vaikuttaminen | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti