Kustos kertoo: tyttöyttä 1700-luvulta

Henna Karppinen-Kummunmäen väitöskirja Elite English Girlhood in the Eighteenth Century tarkastettiin perjantaina 18.9.2020 klo 12.15 alkaen Arcanumin luentosalissa 1. Vastaväittäjä oli dosentti Heli Valtonen Jyväskylän yliopistosta. Tilaisuus oli seurattavissa myös verkossa. Kuulijoita oli salissa 13, etäyhteyksillä 57.

Henna Karppinen-Kummunmäki. Kuva: Anni Hella.

Karppinen-Kummunmäki tarkastelee väitöskirjassaan 1700-luvun aikana tyttövuosiaan eläneitä kirjeenkirjoittajia, päiväkirjanpitäjiä ja muistelijoita. Näiden omakohtaisten tekstien kautta hän pääsee osoittamaan, että myös 1700-luvulla tyttöys oli erillinen elämänjakso. Sen rajat eivät olleet aina kirkkaat ja määritettävissä, vaan väittelijä esittää, että tyttöys oli prosessi, josta siirryttiin jossain vaiheessa pois. Selkein vedenjakaja oli avioituminen, mutta Karppinen-Kummunmäki näyttää tutkimuksessaan, että sekään ei aina automaattisesti tehnyt tytöstä naista. Naiseksi kasvettiin.

Eliitin tyttöjen elämää määrittivät moninaiset normit ja odotukset. Karppinen-Kummunmäen lähdeaineistoon sisältyy runsaasti myös normatiivista kirjallisuutta. Hän on tyttöjen kirjeitä ja päiväkirjoja analysoidessaan havainnut kuitenkin, että arjen tasolla odotuksiin ei aina vastattu. Väittelijä totesikin puheenvuorossaan, että käsitys siitä, että vain miehet olisivat voineet vaikuttaa elämänsä rakentumiseen, on väärä. Tyttöjen toimijuus oli vahvaa eikä se sulkenut heitä automaattisesti säädyllisyyden piirin ulkopuolelle.

Vastaväittäjä dosentti Heli Valtonen pitää loppupuheenvuoroaan. Kuva: Anni Hella.

Vastaväittäjä nosti esiin väitöskirjan näkökulmallisen moninaisuuden, tarkasteleehan väittelijä tyttöyttä sekä sukupuolen, iän, luokan kuin toimijuudenkin pääkäsitteiden kautta ja lisäksi lähestyy teemaa kokemuksen analyysin kautta. Vastaväittäjä kaipasi performatiivisuuden vielä vahvempaa tulkintaa.

Henna Karppinen-Kummunmäen tutkimus tuo uuden näkökulman 1700-luvun sukupuolihistorialliseen tutkimuskirjallisuuteen painottaessaan nimenomaan iän merkitystä ja muistuttaessaan siitä, että tutkimus on ollut aiemmin varsin ikäsokeaa.

Tältä näytti väitöstilaisuus etäyhteyden kautta. Kuva: Hannu Salmi.

Teksti: Marjo Kaartinen, kustos

Kategoria(t): Tutkimus, Yleiset | Avainsanat: , , | Kommentoi

Reflections on a Fulbright in Turku

Author: Thomas Devaney

It’s an exchange to which I became rather accustomed last year. The slightly raised eyebrow. The question, “Oh, why there?” with just enough stress on the final word to signal a hint of incredulity. It was the more-or-less typical reaction when I told one of my US colleagues that I would be spending my sabbatical year, from 2019-2020, in Finland in order to work on a book about late-medieval and early modern Spanish history. In one sense, the surprise made sense; Finland is an atypical destination for America-based scholars of Spanish or Mediterranean history. And yet Turku was an ideal place in which to develop my ideas, to try out new ways of teaching, and to experience Finnish university culture from a fresh perspective.

I’ve spend most of my academic career in the United States; I earned my PhD at Brown University in medieval history and have taught at the University of Rochester, where I am now Associate Professor, for the past several years. But I’ve had contacts in Finland for about ten years, since I met Teemu Immonen at a graduate-student summer school in 2010. I then reconnected with Teemu and others from Turku (including Marika Räsänen, Reima Välimäki, and Meri Heinonen) at the International Medieval Congress in Kalamazoo, Michigan. I also spent a year as a researcher at the Helsinki Collegium for Advanced Studies (HCAS), from 2015-2016. That was when I first visited Turku, to give a presentation for TUCEMEMS.

And so, when I next had an opportunity to take a research leave from Rochester, I immediately thought of returning to Finland. The Fulbright Finland Foundation offers a range of fellowships for Americans to come Finland and for Finnish scholars to work at United States universities. In addition to providing the funding that made my time in Turku possible, the Fulbright program offered a community of people throughout Finland as well as several events that brought all of us together (including the American Voices Seminar, which took place in Turku in October, see the poster). Also interesting to me was that Fulbright doesn’t fund only research; their Scholars Program expects that a visitor will fully immerse themselves in the life of the university: teaching courses, giving lectures, and building collaborations that will last long beyond the fellowship year. Since I am a rather introverted person (perhaps another reason I feel at home in Finland…), to do all this well meant that I had to step outside my comfort zone in some ways and be ready to jump into new situations.

I also had to think about teaching in a Finnish context. Since I had never ever taught bachelor’s students outside of the United States, I was a little worried about how my “American style” of pedagogy would work. This was especially relevant since several people warned me that Finnish students can be rather quiet, and I prefer to engage my classes in discussion. My first lecture to students, “Materiality and Early Modern Catholicism,” was as a guest in Visa Immonen’s course on the Ecclesiastical Heritage of the Early Modern Period:image 2

I quite enjoyed putting together this talk on a topic that was related to my research but involved an approach that differed from my usual. And, although they were indeed reserved, the students were (I hope) engaged.

I also gave a guest lecture in Reima Välimäki’s course on how to use medieval sources. The kinds of sources I chose for this visit were not specific categories of documents. Rather I invited the students to think about urban space in all its medieval guises—maps, city plans, images, written descriptions, but also the spaces themselves—as providing insights into medieval culture. For instance, in thinking about this fifteenth-century illumination of an early form of tennis:

image 3

we might think about the repurposing of a town square, the relationship between private and public, and the modification of a home to accommodate sport. There is a chance that several of us might develop our lecture into a handbook for future students; I look forward to this project!

In October, I began my own course, titled “Europe and the World, from the Crusades to Columbus.” Our goal was to consider Europe’s place in broader world systems evolved between the eleventh and fifteenth centuries.This involved, first of all, questioning  the origins of an idea of “Europe:” how did a shared identity come to exist between places as disparate as Finland and Portugal, Ireland and Greece? We also examined how encounters of all kinds (military, economic, religious, linguistic, and so on) had been conditioned by prior ideas. About thirty students attended the lectures, and we had many great conversations. My worries about an American style of teaching turned out to be overblown!

In addition to teaching, I spent a great deal of time working on my own research. The project is a study of the emotional and sensory experience of pilgrimage in early modern Spain. I hope to clarify how people understood and interpreted the feelings they felt when reaching a cherished destination or entering a sacred space, what it was like for them to be part of a crowd all laughing or crying or shouting or praying together. What did it mean to experience or witness a miraculous healing? Even thinking about or visualizing a shrine or a miracle could, according to early modern authors, lead to powerful emotions. Central to my approach is the idea that, although emotions have a biological aspect, the way we experience them is closely linked to cultural context. The project, then, is about more than pilgrimage; it is about early modern conceptualizations of emotion in general. Pilgrimage was, for many people of the time, a life-altering and –defining experience, one about which they wrote, a lot. And they often wrote about their feelings. Pilgrimage, therefore, provides an opportunity for us to better understand how they thought about those feelings.

One of the biggest potential challenges of working on an Iberian topic in Turku is access to sources. My project relies on so-called “miracle books” (histories of individual shrines that typically describe the shrine itself and its holy image, the miracles it has performed, and the annual pilgrimage) as well as theological treatises, images, literature, poetry, travelogues, and other early modern representations of pilgrimage. So I brought with me all the notes I had compiled during previous research trips as well as a big pile of books. I planned also to rely on digitized copies of texts online, at collections like the Biblioteca Virtual del Patrimonio Bibliográfico and the Biblioteca Virtual de Andalucía. For me, however, the process of writing is also the process of thinking. No matter how well prepared I think I am, once I start to write, I inevitably find that I need to read more, dig deeper, and explore new lines of inquiry. And so I’ve needed to regularly locate new materials. It was a pleasant surprise, therefore, to discover the riches available in the university library collections, both in print and online!

I could do this kind of work nearly anywhere, of course. A big advantage of being in Turku was the chance to exchange ideas and to collaborate with the other scholars. To that end, I was excited to participate in department research days and at meetings of the Vanhat ajat research group as well as TUCEMEMS. The topics of my own presentations included thinking about miracles as a way to mitigate negative feelings, traveller’s opinions about Spanish “passions,” and the relationship between sound and emotions. But I really enjoyed learning about topics as diverse as computational methods to determine the authorship of historical texts, the Council of Ferrara-Florence, representations of the nineteenth-century royal women, how we might use narrative theory to interpret the work of ancient historians, and so much more. There were other opportunities to share ideas; I wrote a brief talk about “The Use and Abuse of History in Contemporary American Politics” for the department’s Joulukoulu (thanks to Marjo for presenting it when my flights were delayed!) and another about the ins-and-outs of research funding in the US. Outside the circle of historians, I also gave a presentation in January for the Department of Geography’s “Think and Drink” series. Proffan kellari was a great place for the discussion about how segregation in fifteenth-century Córdoba contributed to an outbreak of violence; I had never before given an academic talk in this kind of venue.

Outside of work, I appreciated the chance to get to know Turku better. I’d visited before, but only for a weekend. Walks and runs along the river, past Koroistenniemi and into Virnamäenpuisto, were a regular weekend treat and I made several trips into nature outside of the city as well, to Vaarniemen torni:

image 4


image 5

and Teijo. And, of course, I made sure to visit Ruissalo and Naantali. In Turku itself, I enjoyed exploring the bars and restaurants (Kaskis!) and made a point to visit all the seasonal events, like the Christmas concerts, the Independence Day student procession, and the Turku 100 celebrations.

I had plans to do quite a lot more exploring, especially as the weather improved in spring and summer, but the Covid-19 pandemic intervened. When everything shut down, I had been about to travel to Stockholm for a weekend and then to Helsinki for a conference featuring all the Fulbright fellows in Finland. Those plans were cancelled, and the course I was about to begin teaching, about the early modern European witch hunts, moved online. Like all of us, I found this to be an uncertain time. No one knew what would happen next, borders were closing all over the world, and the Fulbright authorities were strongly encouraging all grantees to return home as soon as possible. Although I initially thought to remain in Finland, I was concerned about family in the United States and was unable to know when travel restrictions might end or whether all air travel might cease entirely. I decided that the wisest decision would be to leave Turku early. My flights to the United States in early April were surreal, with deserted airports and almost empty planes:

image 6

I arrived safely, though, and the whole situation was made much easier by the flexibility and understanding of everyone in Turku and at Fulbright Finland.

Yet I did not end my association with the University of Turku at that time. I carried forward with the witch-hunts course, which had already drawn a lot of attention from students (110 students had initially enrolled in the course, and a large percentage of these completed it). As the first experience in remote learning and teaching for me, and probably for many of the students, this was a bit of an experiment. But it was a generally successful one. Much of our conversation happened on Moodle discussion forums and I was pleasantly surprised to see the perception and detail with which the students engaged the various topics. This is, of course, a very different kind of discussion that one in the classroom, allowing everyone more time to think and to process others’ ideas. And it makes me wonder if I should include such ways of interacting in all my courses, even after the need for remote learning has passed. All this led to creative, insightful final essays. From the United States, I also participated in a research seminar at Åbo Akademi via zoom and, with a bit of trepidation, submitted the teaching demonstration for my docent application as a recorded lecture. Thankfully, this was successful!

I haven’t come close here to talking about all the experiences, adventures, and connections from my months in Turku. That would require a much, much longer blog post. But, even so, my early departure meant that a lot did not happen. I had hoped to see Vappu and the Paavo Nurmi games. I expected to travel through the Archipelago and perhaps spend Midsummer in Lapland. I also went to very few conferences outside of Turku during my first months there (though I did get to connect with colleagues in Tampere twice) because I had several scheduled for April and May. These may, if all goes well, happen next spring. And there were other collaborations (for instance, with the Centre for the Study of Christian Culture) that had just been beginning in March. But though we have to maintain connections online for now, I like to think that everything has merely been delayed, not cancelled. I hope to be able to return to Turku for a few weeks in autumn or winter. And I will be a visiting fellow at the Centre of Excellence in the History of Experience in Tampere in May and June 2021 – I will be sure to visit Turku then! And, meanwhile, it turns out that I don’t have to entirely leave the Finnish experience behind…

image 7

Thomas Devaney spent the academic year 2019–2020 as a Fulbright Professor at the Department of Cultural History. He has the position of Associate Professor at the University of Rochester.





Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kirjoittaminenkin on kivempaa kimpassa!

Kirjoittajat: Iiris Mattila, Nea Pälä ja Anni-Emilia Tastula

Historian tutkimuksesta voidaan kertoa missä muodossa tahansa. Tiedon muokkaaminen muotoon, josta se on helppo ja nopea omaksua, on jatkuvasti tärkeämpää muuttuvassa, digitalisoituvassa maailmassa. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen kurssilla Kulttuurihistorian kirjoittaminen tavoite oli tutustua historian kirjoittamisen eri lajeihin, kuten artikkeleihin, esseihin, popularisoiviin kirjoitelmiin, kritiikkeihin ja verkkokirjoittamiseen. Kurssin keskeisiin tavoitteisiin kuului saada opiskelijat tuottamaan erilaisia tekstejä sekä arvioimaan kulttuurihistoriallista kirjoittamista. Poikkeavana kurssia voidaankin pitää opiskelijoilta vaaditun itseohjautuvuuden vuoksi, sillä itsenäisen kirjoittamisen ohella sen jäseniltä odotettiin projektityöskentely- ja viestintätaitoja.

Kurssi koostui neljästä tekstilajeja käsittelevästä teemaluennosta ja työpajatyöskentelystä. Työpajojen teemat ilmastonmuutos ja kestävä kehitys, historianopetus kouluissa sekä Turun yliopisto 100 vuotta ovat kaikki ajankohtaisia aiheita, joiden pohjalta kurssilaiset jaettiin teemaryhmiin. Jokaisesta ryhmästä valittiin ryhmänjohtaja, jonka tehtäväksi annettiin ryhmän edistymisen tarkkailu ja ohjaaminen. Kurssitöitä työstettiin yhdestä kolmeen henkilön voimin ja tavoitteena oli löytää kaikille töille julkaisukanava.

Kurssimme yllättäväksi haasteeksi nousi maailmalle levinnyt COVID-19, joka tunnetaan paremmin nimeltä koronavirus. Viruksen leviäminen pandemiaksi toi mukanaan rajoituksia, jotka vaikeuttivat kurssin suorittamista. Näitä rajoituksia olivat muun muassa yliopistojen sulkeminen, kokoontumisten kieltäminen ja sosiaalisten kontaktien välttäminen. Arkistot ja kirjastot sulkeutuivat, mikä vaikeutti töiden aineistojen hankkimista. Materiaalin saamiseksi ryhmät ovatkin joutuneet käyttämään entistä enemmän sähköisiä aineistoja. Pienryhmien kokoontumiset siirtyivät kesken kaiken etäyhteyksiin ja loppuseminaari ryhmänjohtaijien yhteistyöksi, jota nyt, arvoisa lukija, luet paraikaa.

Kirjoittamista ajankohtaisista aiheista

Jotta historialla ja sen tutkimisella olisi merkitystä, täytyy sen yhteyden nykypäivään tulla esiin. Tätä toteutetaan tutkimalla ajankohtaisia aiheita. Esimerkiksi “Koronakevät” on näkynyt muun muassa siten, että historiasta on kaivettu esiin tautien historiaa ja koronatilannetta vastaavia epidemia-aikoja. Näin on pyritty löytämään vertailu- ja samaistumiskohtia menneisyydestä ja selittämään nykytilannetta.

Aiheiksi valittiin tällä hetkellä puhuttavia teemoja, joiden avulla ryhmät pystyisivät ottamaan osaa johonkin käynnissä olevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Turun yliopisto 100 vuotta aiheen kautta oltiin mukana yliopiston juhlavuodessa, ilmastonmuutos ja kestäväkehitys ovat aina ajankohtaisia keskustelunaiheita sekä historianopetus kouluissa on noussut keskusteluun mediassa tänä vuonna.

Tällaisten ajankohtaisten aiheiden käsittely ja keskusteluun osallistuminen opettavat opiskelijoita ottamaan vastaan tehtävän, jonka yhteiskunta historiantutkijoille antaa. Jotta historiantutkimus olisi merkityksellistä ja yhteiskuntaa hyödyttävää, on sen oltava avointa ja keskustelevaa. Vaikka historia on mennyttä, se voi olla myös ajankohtaista. Ajankohtaisten aiheiden löytäminen historiasta tekee omasta ajastamme ymmärrettävämpää.

Ilmastonmuutos ja kestävä kehitys eivät ole poikkeusoloissakaan menettäneet merkitystään päin vastoin. Pandemian hillitsemiseksi säädetyt rajoitukset ovat osoittautuneet positiivisiksi ympäristön kannalta. Yle uutisoi 18.4.2020 analyytikko Simon Evansin arviosta, jonka mukaan maailman päästöt saattavat vähentyä vuonna 2020 jopa kaksi miljardia tonnia.

Helsingin Sanomissa tammikuussa 2020 julkaistuissa mielipidekirjoituksissa syntyi keskustelua historian opetuksen nykytilanteesta. Historian opiskelijoita aihe luonnollisesti kiinnosti, minkä vuoksi keskustelusta kumpusi teemaryhmätöitä. Turun yliopisto täyttää tänä vuonna 100 vuotta, minkä vuoksi aihe on automaattisesti ajankohtainen. Juhlavuosi on jo muun muassa innoittanut tapahtumia, luentosarjoja, näyttelyitä sekä muita ohjelmanumeroita. Teemaryhmä otti tähän osaa kirjoittamalla yliopiston opiskelijakulttuurin historiasta.

Kurssin aikaansaannokset

Turun yliopisto 100 vuotta -ryhmä jakaantui kahteen pienryhmään, joiden aiheet poikkesivat toisistaan suhteellisen paljon. Blogiteksti “Opiskelijat raittiin Suomen puolesta 1930-luvulla” käsittelee TYRY eli Turun Ylioppilaitten Raittiusyhdistyksen toimintaa ja ihanteita 1930-luvun alkuvuosina. Toisen pienryhmän populaari artikkeli “Tunnelmia ja kokemuksia Ylioppilaskylästä vuosien varrelta” käsittelee puolestaan Ylioppilaskylässä asuneiden asukkaiden elämää ja kokemuksia lähimenneisyydestä.

Ilmastonmuutos ja kestävä kehitys -ryhmän sisällä muodostui kolme työparia. Parien työn tuloksena syntyi humanistisesta näkökulmasta ilmastokysymyksiin paneutuvia tekstejä. Tutkimuspäällikkö Otto Latvan haastattelu valottaa paitsi tutkijan työtä myös erilaisia ilmastokysymyksiin liittyviä hankkeita. Podcast- käsikirjoitus esittelee taiteilija Kalle Hammin omaperäistä musiikkiprojektia, jossa musiikkia tuotetaan yhdessä kasvien kanssa. Popularisoivassa artikkelissa tarkastellaan ilmastonmuutokseen liittyvää kielenkäyttöä sekä kaunokirjallisuudessa että tieteellisessä ja julkisessa keskustelussa ja pohditaan, suuntaammeko kohti utopiaa vai dystopiaa.

Historianopetus kouluissa -ryhmässä tehtiin kolme työtä. Ne käsittelevät historianopetusta eri kouluasteilla ja eri näkökulmista. Lukiolaisille suunnatun kyselyn pohjalta toteutettu blogiteksti käsittelee sitä, mitä puutteita lukiolaiset opetuksessa näkevät, mistä aiheista he erityisesti pitävät ja mitä merkityksiä he historianopetukselle antavat. Vastausten pohjalta blogitekstissä pohditaan, kuinka historianopetusta pitäisi tai voisi muuttaa. Kahden eri opettajan haastatteluiden pohjalta tehty artikkeli pyrkii selvittämään historianopetuksessa tapahtuneita muutoksia ja millaista opetus voisi olla tulevaisuudessa. Artikkelissa käsitellään myös historianopettajan roolia ja tehtäviä sekä historioitsijoiden yhteiskunnallista merkitystä. Tammikuun 2020 Helsingin Sanomien yleisönosaston keskusteluun vastaava artikkeli puolestaan käsittelee yläkoulun historianopetuksen sisältöjä ja tavoitteita painottaen lähteinä opetuksessa käytettyjä oppikirjoja ja opetushallituksen perusopetuksen vuoden 2014 opetussuunnitelmaa.

Kyselyitä ja sähköposteja

Jokaisessa teemaryhmässä oli podcast suunnitteilla, mutta poikkeusolojen vuoksi ne jouduttiin miettimään uudelleen. Podcasteista kiinnostuneet ehtivät kuitenkin käydä saamassa oppia podcastien tekoon Turun Yliopiston viestinnältä. Viestinnän järjestämä opastus käsitteli laajasti niin teknistä puolta kuin haastattelua ja podcastissa esiintymistä. Mikrofoneja, nauhureita sekä muita välineitä podcastin tekoon saa normaalioloissa lainaan yliopiston IT-tuelta, mutta koronan vuoksi laitteet eivät olleet saatavilla. Tästä syystä kaikki suunnitellut podcastit muokattiin lopulta tekstimuotoon.

Historianopetus kouluissa -ryhmän blogitekstin kirjoittajat rakensivat kyselyt pohtien muun muassa kysymysten sopivaa määrää, muotoa – eli avoimien kysymyksien ja monivalintakysymyksien painotusta – sekä vastaajiin kohdistuvaa johdattelun vaaraa. Ryhmä pohti myös kyselyyn vastaamista. Olisiko parempi, jos kyselyyn vastattaisiin oppitunnilla vai että lukio jakaisi opiskelijoilleen linkin kyselyyn vastattavaksi omalla ajalla? Kuinka kauan kyselyn tekemiseen arviolta menisi ja tulisiko se ilmoittaa kouluille etukäteen? Koronatilanne vaikutti myös vastausten saamiseen. Lähiopetuksen lakkauttamisesta seurasi viivästystä ja epäselvyyttä kyselyn onnistumisesta, mutta lopulta saatiin vastauksia ja blogikirjoitus tehtyä.

Turun yliopisto 100 -vuotta ryhmässä toinen pienryhmä tutki ylioppilaskylän historiaa ja sen asukkaiden kokemuksia asuinalueesta. Kokemuksia pienryhmä kokosi sähköpostikyselyllä, jossa tutkimukseen osallistuneilta kysyttiin avoimia kysymyksiä ajasta ylioppilaskylässä. Kysely onnistui hyvin ja ryhmä sai kattavasti vastauksia nopeasti, mikä helpotti ryhmätyön edistämistä. Vaikka korona vaikutti kaikkeen muuhun, toimivat sähköpostilla lähetetyt kyselyt edelleen loistavasti.

Sähköisesti tuotetun kyselyn lisäksi muutama pari ehti tapaamaan haastateltavansa kasvokkain ennen poikkeustilannetta. Näiden lisäksi muutamassa pienryhmässä tutkimukset perustuivat monenmuotoiseen kirjalliseen materiaaliin. Esimerkiksi aineistoina käytettiin peruskoulun oppikirjoja ja opetussuunnitelmaa, arkistoja sekä vanhoja digitoituja lehtijuttuja sekä tieteellisiä artikkeleita.

Monien töiden tekemiseen tällä kurssilla liittyi yhdessä kirjoittamista, esimerkiksi Google Docsin avulla tai jakamalla työ muokattaviin osiin ja yhdistämällä ne myöhemmin valmiiksi tekstiksi. Parien ja ryhmien sisäisenä kommunikaatiokanavana on toiminut esimerkiksi WhatsApp -sovellus. Yhdessä kirjoittamisessa ei ryhmäläisten keskuudessa ilmennyt suuria haasteita, vaan se nähtiin positiivisena asiana ja sai tehtävän tuntumaan vähemmän ylitsepääsemättömältä. Yhdessä kirjoittaminen nähtiin mukavana vaihteluna ja jotkut olivat jopa sitä mieltä, että kun töitä tehtiin yhdessä ja aiheesta keskusteltiin, saatiin ideoita, joita ei yksin olisi välttämättä saanut. Näin ollen yhdessä tekeminen ja pohtiminen teki töistä parempia ja monipuolisempia kuin mitä ehkä yksin puurtaminen olisi mahdollistanut. Vaikka osa kirjoitti työnsä yksin, nähtiin aiheen valitsemisessa apua muusta ryhmästä. Muiden ryhmäläisten antamat kommentit antoivat vahvistusta oman kirjoituksen oikealle suunnalle. Myös palautteen saaminen nähtiin positiivisena ja omaa työtä kehittävänä.

Julkaiseminen jännittää

Joitakin opiskelijoita julkaistavaksi päätyvien tekstien kirjoittaminen jännitti. Pieni jännitys ja itsekritiikki ei kuitenkaan ole tuntunut häirinneen toteutusta ja joillekin tekstien julkaisu tuntui jopa mukavalta. Se on ehkä myös antanut opiskelijoille lisäpuhtia kirjoittaa tavallista parempaa tekstiä. Eräs opiskelija tiivisti julkaisemiseen ja ryhmän tukeen liittyviä tuntoja osuvasti näin:

Tekstin julkaiseminen jännittää, koska en ole aikaisemmin tällaisia tekstejä julkaissut. Itsekriittinen puoleni tietenkin jännittää, että teksti ei ole tarpeeksi hyvä tai korrekti. Teimme kuitenkin parhaamme ja luotan pienryhmältä saamaamme palautteeseen.

Historianopetus kouluissa -ryhmän tekstien julkaisemisessa päädyttiin Kleio-lehteen, Kritiikki-lehden syksyn numeroon ja Kulttuurihistorian blogiin. Kleio-lehden kautta saavutetaan työssä käsiteltävän aiheen ammattilaisia eli historianopettajia. Kritiikki-lehden kautta puolestaan saavutetaan laajemmalti alan opiskelijoita, jotka eivät välttämättä seuraa kulttuurihistorian blogia, mutta lukevat oman ainejärjestönsä lehteä. Kanavat, varsinkin lehdet, ovat hyvin spesifejä ja kohderyhmät tarkasti rajattuja, mutta niiden kautta työt saavuttavat ne lukijat, joita ne mahdollisesti eniten koskevat ja kiinnostavat. Toisaalta ryhmän aihe oli myös sellainen, josta on ollut keskustelua laajemmankin yleisön kanavilla ja koska kysymys on peruskoulun ja lukion opetuksesta, niin aihe koskettaa suurta osaa väestöstä.

Ilmastonmuutos ja kestävä kehitys -ryhmän teeman ansiosta oli mahdollista pohtia hyvinkin laajasti erilaisia julkaisukanavia niin kulttuurintutkimuksen kuin ympäristöalan puolelta. Podcast-ryhmä päätyi vaihtamaan podcastinsa käsikirjoituksen julkaisupaikaksi Kulttuurihistoria nyt! -blogin. Ilmastopuhetta käsittelevä artikkeli julkaistaan AntroBlogissa. Molempien blogien tarkoituksena on esitellä humanistista tutkimusta yleistajuisesti niin tiedeyhteisölle kuin suuremmalle yleisöllekin. Otto Latvan haastattelu julkaistaan Nuorten luonto -lehdessä, joka käsittelee luontoon ja ympäristöön liittyviä nuoria kiinnostavia aiheita. Ryhmäläiset pääsivät harjoittelemaan haastavia aiheita käsittelevien tekstiensä yleistajuistamista.

Turun yliopisto 100 vuotta -ryhmän TYRY:n toimintaa tutkiva pienryhmänteksti julkaistaan Hiiskuttua blogissa. Ylioppilaskylä-ryhmän teksti julkaistaan myös Kulttuurihistoria nyt! -blogissa. Lisäksi Turun ylioppilaslehti Tylkkäri on kiinnostunut julkaisemaan lehdessään opiskelijoiden keräämiä muistotietoaineistoja hyödyntävän visuaalisen muistokarttajutun.

Reagointia, sopeutumista ja onnistumisen iloa

Koska koronatilanne muutti hyvin nopealla tahdilla kevään kurssien suorittamista, ei Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssiakaan voitu järjestää suunnitellusti. Ryhmien suunniteltuja tapaamisia ei voitu enää toteuttaa kasvotusten, vaan siirryttiin etätapaamisiin ja Moodle-oppimisympäristössä kommentointiin. Suunniteltujen totetutusmuotojen estyminen ja muun muassa kyselyiden epäonnistumisen uhka aiheutti ryhmäläisissä huolta ja päänvaivaa. Onneksi opiskelijat eivät lannistuneet vaikeuksista, vaan tarttuivat haasteeseen ja työt saatiin suuremmitta ongelmitta muokattua uusiin julkaisumuotoihin. Pienryhmän tuki nähtiin tässä merkittävänä ja vaikka suunnitelmien muuttuminen harmitti, onnistumisistakin päästiin iloitsemaan.

Aiemmin mainituista syistä johtuen jouduttiin perumaan myös kurssiin perinteisesti kuulunut loppuseminaari, jossa oltaisiin päästy kertomaan teksteistä ja kurssin toteutuksesta. Tilalle tuli tämä blogiteksti, joka on ryhmänvetäjien yhteistyön tulos. Vaikka kurssi ei toteutunut suunnitellulla tavalla, sen avulla opiskelijat pääsivät oppimaan jotain uutta, mihin ei ollut ehkä edes tarkoitus tämän kurssin tiimoilla keskittyä. Opittiin nopeaa reagointikykyä, oma-aloitteisuutta sekä taitoa soveltaa ja sopeutua. Tietenkin opittiin paljon muutakin, kuten palaverien pitoa, pöytäkirjojen laatimista, erilaisia tiedon keräämistapoja, yhdessä tekemistä ja ennen kaikkea kirjoittamista.

Vaikeuksien kautta voittoon, kuten sanotaan. Mutta tässä ei olisi kukaan onnistunut yksin. Kiitos onnistumisesta kuuluu kaikille. Niin opiskelijoille luovuudesta ja kirjoitusten aikaansaamisesta sekä opettajille ja yliopistolle joustavuudesta. Tämä kurssi, aivan kuten tämä blogitekstikin, on yhdessä rakennettu ja toteutettu.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Päiväkirjojen jäljillä

Istun keittiön pöydän ääressä ja kirjoitan. Toisinaan katseeni vaeltaa ikkunaan, jonka toisella puolella avautuu vehreä maisema, valo siivilöityy vaahteranlehtien välistä. Tällä samalla paikalla olen istunut lukemattomia kertoja; olen tuijottanut tietokoneen ruutua, kirjoittanut, lukenut, katsellut ulos ikkunasta vaihtuvia maisemia, joiden värisävyt muuttuvat vuodenaikojen ja säätilojen mukaan. Syönytkin toki tällä samalla paikalla olen, ruokapöydästä kun on kyse, mutta ennen kaikkea tämä tila toimii työpöytänäni, myös jo tilanpuutteen vuoksi. Mutta toisaalta tässä on muutakin, valo osuu tänne sopiviin aikoihin ja muodostaa miellyttävän tunnelman. Tässä olen usein kirjoittanut myös päiväkirjaani.

Tilalla on usein suuri vaikutus kirjoittamisen mahdollisuuksiin ja mieltymyksiin. Jo Virginia Woolf kirjoitti oman tilan merkityksestä naisten kirjoittamisen mahdollisuuksia käsittelevässä, klassikkona tunnetussa teoksessaan A Room of One’s Own (1929). Minä olen ollut aina etuoikeutettu tässä suhteessa, minulla on ollut oma huone, kirjoituspöytä, kynä ja paperia sekä myöhemmin myös oma tietokone, jolla kirjoittaa. Mutta minä tykkään kirjoittaa myös ulkona, etenkin meren äärellä, junat ovat niin ikään inspiroivia paikkoja. On mielenkiintoista, millaisia paikkoja ja tiloja ihmiset pitävät tärkeinä ja inspiroivina omalle kirjoittamiselleen.

Itseäni kirjoittaminen ja esimerkiksi juuri päiväkirjan kirjoittaminen on kiinnostanut jo lapsesta saakka. Pystyn vieläkin palaamaan mielikuvissani lapsuudenkotiini ja siellä omassa huoneessa sijaitsevan kirjoituspöytäni äärelle ja näkemään itseni kirjoittamassa päiväkirjoja. Nyt ne ovat säilössä asuntoni kellarissa, en ole vielä rohjennut palata niiden äärelle, vaikka toisaalta se voisi olla hyvin mielenkiintoista ja tärkeääkin. Jossakin vaiheessa nuoruuttani kirjoittaminen jäi eri syistä joksikin aikaa, mutta sittemmin olen taas palannut säännöllisen ja epäsäännöllisen kirjoittamisen välimaille. Monet kirjoittavatkin tai ovat kirjoittaneet juuri lapsuudessa tai nuoruudessa päiväkirjoja, toiset aloittavat aikuisena, toisinaan kirjoittaminen kestää läpi elämän – tapoja on hyvin monenlaisia.


Tutkin omassa väitöskirjassani Kirsti Teräsvuoren (1899–1988) päiväkirjoja. Teräsvuori aloitti kirjoittamaan päiväkirjaa 17-vuotiaana, mutta oli haaveillut sen aloittamisesta jo hyvin nuoresta lähtien. Kuvassa näkyy lisäksi tulevan Päiväkirjojen jäljillä – Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teoksen kansi. Kuva: SKS / Vastapaino.

Ylipäätään päiväkirjan muodot ja funktiot ovat muuttuneet ja muokkautuneet historian saatossa. Päiväkirjan tyyppisiä tekstejä on kirjoitettu jo antiikin aikana, ja päiväkirjojen sivuille ovat tallentuneet aikojen saatossa niin säätilat, luontohavainnot, taloudenpito, suvun asiat, lasten syntymät ja kuolemat, sairaudet, ulkoiset tapahtumat, sota-ajan kokemukset, oman itsen pohdinnat, tunteet ja mielenliikkeet, ihastumiset ja vihastumiset, synkimmät salaisuudet kuin arjen ja elämän ilot – sekä kaikkea tältä väliltä. Päiväkirjat ovat toimineet myös esimerkiksi kirjoittamisen harjoittelun ja kasvatuksen välineinä, toisinaan niiden sivuille on syntynyt taidokkaita kaunokirjallisia teoksia. Myös muun muassa fiktiivisen päiväkirjagenren innoittajana ovat olleet niin sanotut autenttiset päiväkirjat ja toisin päin; usein monissa päiväkirjoissa sekoittuvat eletyn ja fiktion väliset rajat. Erityisesti päiväkirjoissa on kyse elämän dokumentaatiosta ja dokumentaation tarpeesta.

Päiväkirjojen historia on siis hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, jatkuvasti rajojen yli vuotava. Vaikka monet päiväkirjat jäävät lopulta tutkijoiden ulottumattomiin, tarjoavat ne usein muun muassa historioitsijalle monella tavalla mielenkiintoisen ja monesti ehtymättömän aarreaitan. Päiväkirjojen avulla kun voi päästä niin monenlaisten ja tärkeiden kysymysten äärelle. Sivuilta paljastuu elämiä, jotka olisivat mahdollisesti hautautuneet muistin tuolle puolen mutta jotka muistuttavat siitä, että täällä me olemme olleet ja kamppailleet monesti samanlaisten kysymysten äärellä vuosituhannesta toiseen. Toki monet eettiset kysymykset on otettava erityisesti huomioon, kun tämän tyyppisen aineiston kanssa on tekemisissä.

Olen ollut hyvin onnekas, kun olen päässyt toimittamaan nyt kesäkuussa ilmestyvää Päiväkirjojen jäljillä – Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teosta (muut toimittajat ovat kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärki ja kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Liisa Lalu, kustantaja Vastapaino). Se on ensimmäinen Suomessa julkaistava teos laatuaan. Vaikka päiväkirjoja on käytetty paljon esimerkiksi juuri historiantutkimuksen aineistona, ei niitä ole lähestytty omana kerronnan ja kirjoittamisen muotonaan. Päiväkirjoihin onkin aiemmin suhtauduttu enemmän aineistona, joka itsessään kertoo tai kuvittaa historiaa.


Teos koostuu yhteensä kahdenkymmenen kirjoittajan artikkeleista, ja siinä on laaja aikajänne. Kirjoittajat ovat historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita. Kuva: Vastapaino.

Teoksessa tarkastellaan päiväkirjakirjoittamisen pitkää historiaa ja sen eri rooleja ja muotoja, niin yhteisöissä kuin yksittäisten ihmisten elämissä. Kirjan kiehtovat artikkelit kertovat monista mielenkiintoisista päiväkirjoista ja niiden kirjoittajista, niin historian hämärään jääneistä kuin yleisemmin tunnetuistakin.

Tuntuu, että erityisesti tämä koronakevät eli poikkeusaika on hyvin ajankohtainen hetki julkaista kyseinen kirja. Monet ovat palanneet tämän kevään aikana päiväkirjojen pariin ja tallentaneet poikkeusajan arkea ja tapahtumia sekä niihin liittyviä tunteita ja ajatuksia. Erilaisia päiväkirjakeruitakin on järjestetty pitkin Suomea – ja varmasti pitkin maailmaa. Minäkin olen pyrkinyt tallentamaan tätä kevättä niin kirjoittamalla kuin esimerkiksi kuvaamalla, yleensä jaan kuvia Instagramin tarinat-alustalla. Siinä vaiheessa, kun karanteenit iskivät päälle ja ihmisiä suositeltiin pysymään kotona, kirjasimme kumppanini kanssa muistiin ikkunasta näkyvää elämää, yksikin elävä hahmo kadulla oli muistiin merkitsemisen arvoinen!

Suosittelenkin kaikkia tarttumaan kirjaan ja sukeltamaan päiväkirjojen kiehtovaan maailmaan ja niiden välityksellä piirtyviin elettyihin elämiin! Ja toki suosittelen kaikkia tarttumaan myös päiväkirjoihin ja kirjaamaan tai muulla tavoin dokumentoimaan elämää niiden avulla.

Myös Facebookissa voi seurata Päiväkirjojen jäljillä -sivulla kirjaan liittyviä asioita. Sivulta löytyy muun muassa kirjan kirjoittajien ja artikkeleiden tarkemmat esittelyt. Samannimisessä ryhmässä voi puolestaan keskustella päiväkirjoista ja jakaa esimerkiksi omia tai itselle merkityksellisiä päiväkirjasitaatteja. Tehdään siitä yhdessä kollektiivinen päiväkirja-alusta!

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Tunnelmia ja kokemuksia Ylioppilaskylästä vuosien varrelta

Teksti: Elina Jalo, Miranda Paloviita ja Sanni Lilja

Turun yliopisto täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Merkittävä osa turkulaisten opiskelijoiden elämää vuosikymmenten varrella on ollut yliopiston läheisyydessä sijaitseva Turun Ylioppilaskylä. Halusimme ottaa selvää Ylioppilaskylän elämästä eri aikoina tiedustelemalla siellä asuneiden henkilöiden kokemuksia. Saimme vastauksia henkilöiltä, jotka ovat asuneet siellä eri vuosina vuodesta 1974 aina tähän päivään asti. Vastauksia kertyi yhteensä kaksitoista. Suurin osa vastaajista on asunut Ylioppilaskylässä 1990-, 2000- tai 2010-luvuilla. Osa vastaajista asuu siellä edelleen. Keskimäärin vastaajat ovat asuneet Ylioppilaskylässä noin viisi vuotta. Vastaajista kolme on kuitenkin viihtynyt siellä yli kymmenen vuotta ja yksi jopa yli 25 vuotta.

1960-luvun lopulla perustettu Ylioppilaskylä on suunniteltu varta vasten opiskelijoiden asuinpaikaksi: Sinne ei haluttu rakentaa pelkästään taloja, vaan koteja, joista jokainen voisi muokata omanlaisensa. Teemana säilyi perinteikäs kulttuurimaisema ja samalla pyrittiin siihen, että alue muuttuisi sen eläjien mukaisesti. Niin lapset kuin aikuiset ovat luoneet Ylioppilaskylästä sellaisen kuin se on. Lapset ottivat omalla erityisellä tavallaan paikan haltuunsa ja loivat siten uusia merkityksiä ympäristöön. Samoin nuorison ja aikuisten tempaukset näkyivät usein arjen keskellä. Yhtäkkiä saattoivat Ylioppilaskylän kadut muuttua tanssien tapahtumapaikaksi tai yhteiseksi grillausillaksi. Elettiinpä joskus jopa aikaakin, jolloin Ylioppilaskylässä vilisi turisteja tasokkaissa ravintoloissa, uima-altaalla sekä sen drinkkibaarissa. Tunnelma oli kuin etelän lomakohteeseen olisi saapunut. Tuskin siis legendaarisilta tarinoilta on ikinä Ylioppilaskylässä vältytty!

Kesähotellin uima-allas

Tunnelmia 1970-luvun Ylioppilaskylän lomakeitaalta

Yhteisöllistä asumista

Ylioppilaskyläsäätiö perustettiin vuonna 1966 ja Ylioppilaskylä vihittiin käyttöön vuonna 1969. Vihkijänä toimi silloinen pääministeri Mauno Koivisto. Ensin rakennettiin Ylioppilaskylän länsipuoli vuosina 1968–1972 neljässä eri vaiheessa. Länsipuolelle rakennettiin 1552 asuntopaikkaa, joista 200 oli perheasuntoja. Itäpuoli puolestaan rakennettiin vuosina 1972–1979. Itäpuolen asuntoja rakennettiin 2777, joista suurin osa oli 2–3 hengen soluasuntoja. Näiden yhdentoista vuoden aikana Ylioppilaskylään rakennettiin yhteensä 3825 asuntopaikkaa.

Ylioppilaskylä pitää sisällään niin yksiöitä, kaksioita, kolmioita kuin soluasuntojakin. Tilan loppuessa sisätiloista siirryttiin helposti asuntojen ulkopuolelle. Julkisen ja yksityisen tila oli häilyvä. Toisinaan puhuttiin jopa pakkososialisoimisesta, kun soluasuminen jäi ainoaksi asumisvaihtoehdoksi. Toisaalta löytyi yhdessä asumisesta hyviäkin puolia. Tiivis tunnelma lisäsi yhteisöllisyyttä. Kavereita sai helposti ja myös seurustelu ja parien muodostuminen oli vilkasta. Usealla asukkaalla taisikin tyttö- tai poikakaveri löytyä samasta tai viereisestä rapusta. Monet Ylioppilaskylän entiset asukkaat kertovat löytäneensä kumppanin Ylioppilaskylästä tai muuttaneensa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon Ylioppilaskylään. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee näin:

Parin kuukauden asumisen jälkeen silloinen tyttöystäväni muutti Nummesta myös Yo-kylään. Järjettömällä tsägällä hän sai asunnon naapuritalosta, samasta kerroksesta, parin oven päästä minun luotani. Ylioppilaskyläsäätiö siis käytännössä muutti meidät yhteen, sillä sen jälkeen emme kyllä juurikaan enää erillämme nukkuneet. Muutimme lopulta pois kylästä alle vuoden seurustelun jälkeen yhteiseen asuntoon, kerta olimme jo käytännössä asuneet yhdessä puolisen vuotta. Nyt olemme naimisissa ja meille syntyi juuri lapsi.

Osa taas on muuttanut Ylioppilaskylään eron takia. Myös monet lapset ovat kasvaneet Ylioppilaskylässä. Ylioppilaskylässä on siis asuttu vaihtelevissa elämäntilanteissa. Myös asumismuoto ja asunnon koko ja kunto ovat vaikuttaneet arjen luonteeseen suuresti. Saamiemme vastausten perusteella Ylioppilaskylän sisällä muuttaminen asunnosta toiseen ja toiseen asumismuotoon on ollut ja on edelleen melko yleistä. Esimerkiksi vuodesta 1994 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo asuneensa useassa asunnossa Ylioppilaskylän sisällä:

Ensin tyttökaverin kanssa epävirallisesti kerroskeittiöllisessä yksiössä länsipuolella. Sen jälkeen oli kaksio ja kolmio, takaisin yksiöön, kaksioon ja lopulta kolmioon, missä asuu nyt neljä henkeä. Kämppiä on ollut hieman laskentatavasta riippuen seitsemän. Ensimmäistä lukuun ottamatta jokainen on ollut itäpuolella.

Useammassa Ylioppilaskylän asunnossa asuminen vaikuttaa olleen jopa yleisempää kuin samassa asunnossa asuminen koko opiskeluajan. Myös naapureihin on saattanut kehittyä tiivis ystävyys muun muassa samankaltaisen elämäntilanteen myötä. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut perheenäiti muistelee:

Meillä oli hyvä vertaistuki. Kesäaika kun oli, olimme paljon takapihalla, jokaisella omat pallogrillit ja vietimme yhdessä aikaa, korttiakin pelattiin. Toisten naapureiden kanssa myös kyläilimme toistemme luona, tai saatoimme lähteä yhdessä vaikkapa rannalle, tulimme enemmän tutuiksi heidän kanssaan, koska miehet opiskelivat samalla luokalla. Näiden naapureiden vauva oli myös jonkin aikaa hoidossani, kun hänen äitinsä piti palata töihin eikä uusi päiväkoti vielä ollut auki. –Minusta parasta Yo-kylässä asumisessa oli se yhteisöllisyys lähinaapureiden kanssa. Olimme kaikki samanlaisessa tilanteessa, nuoria perheitä, samanikäiset esikoiset. Kanssakäyminen oli luontevaa ja sokerin tms. lainaaminen kävi helposti. Takapiha teki asumisestamme lähes rivitalomaista. Ympäristö oli rauhallinen, en muista mitään järjestyshäiriöitä olleen soluasunnoissakaan.

Yhteisöllisyys on aina kuulunut Ylioppilaskylän ominaispiirteisiin. Ylioppilaskylän yhteisöllisyys on ilmennyt naapurien ja lähellä asuvien ystävien kanssa seurusteluna ja erilaisena eräänlaisena tukena arjen keskellä. Samanlaiset elämäntilanteet ovat tuoneet ihmisiä yhteen ja kanssakäymistä on helpottanut myös pienet välimatkat. Apua on ollut helposti saatavilla, oli kyseessä sitten muuttourakka tai lapsenvahdin hommia.

Erikoista arkkitehtuuria ja kansainvälistä kanssakäymistä

Ylioppilaskylän rakennukset ovat luhtitaloja, joissa asuntoihin kuljetaan parvekemaisten avoimien käytävien kautta. Vierekkäiset rakennukset ovat myös yhteenliitettyjä näiden luhtikäytävien kautta, mikä tuo niiden välillä liikkumiseen oman hauskan elementtinsä. Monilla on asunut Ylioppilaskylässä ystäviä ja tuttuja, joiden näkeminen onkin ollut helppoa luhtikäytävien ansiosta:

Parasta on ollut se, että opiskelukavereistani kaksi asuu niin lähellä, että pystymme helposti vierailemaan toistemme luona iltateellä pelkissä pyjamissa ja pörrösukissa.

Rakennuksesta toiseen johtavat käytävät sekä yhtenäinen rakennustyyli luovat labyrinttimaisen kokonaisuuden, jossa kulkeminen on jäänyt asukkaiden mieleen: eräs vastaaja muistaa kulkeneensa kaverinsa kanssa luhtikäytäviä pitkin rakennuksesta 10D rakennukseen 6C, mikä vaati tarkkuutta ovien valitsemisessa. Toinen vastaaja puolestaan kertoo eksyneensä aina, kun luuli keksineensä hyvän oikoreitin.

Ylioppilaskylässä on pieniä, alle 20 neliömetrin kokoisia yksiöitä, joissa elely on tullut monelle opiskelijalle tutuksi. Näistä asunnoista on jo pitkään käytetty nimitystä “itsemurhayksiö”. Tällaisessa pienessä yksiössä 2000-luvun alussa asunut haastateltava kertoo pystyneensä viettämään päiviä asunnossaan koskematta lattiaan muualla kuin vessassa. Ensimmäisessä kerroksessa asuneet henkilöt taas ovat viettäneet paljon aikaa myös omalla pihallaan. Toinen pienessä yksiössä asunut kertoo keittiönsä koostuneen jääkaapista ja sen päällä olleesta keittolevystä.  Tällaisessa asunnossa astiat täytyi tiskata vessa-kylppärissä.

Soluasuminen on jättänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Esimerkiksi 1990-luvun loppupuolella kolmen miehen soluasunnossa asunut vastaaja kertoo kämppäkavereidensa olleen paras asia Ylioppilaskylässä asumisessa. Toisinaan soluasuminen on aiheuttanut myös haasteita muun muassa kämppäkavereiden eri äidinkielten myötä. Ylioppilaskylässä 1980-luvulla asunut henkilö kertoo esimerkiksi lankapuhelimen lainaamisen ja puhelinlaskujen maksamisen aiheuttaneen erimielisyyksiä. Pääasiassa soluasuminen on ilmeisesti kuitenkin sujunut ilman suurempia ongelmia.

Opiskelija-asunnot toimivat vielä 70-luvulla turistien väliaikaisina majoituspaikkoina. Tilan yksityisyys oli siis melko hataraa, eikä suhde omaan asuntoon ollut samanlainen kuin nykyään. Huonekaluilla ei ollut tunnearvoa, sillä ne olivat usein kierrätystavaraa tai halvalla jostain saatuja.

Vaihto-opiskelijat ovat merkittävä osa Ylioppilaskylän asukaskuntaa. Vuosina 2002–2004 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee lämmöllä aikaa, jolloin asui soluasunnossa, jonka asukkaisiin kuului vaihto-opiskelijoita eri puolilta maailmaa:

Asuin Yo-kylän länsipuolella. Asumismuodon nimi oli muistaakseni ’yhteisyksiö’: jokaisella oma huone, jossa oli oma kylpyhuone. Käytävällä oli 12 huonetta, joilla kaikilla oli yhteinen keittiö. –Haikein mielin muutimme ystävä-naapurien kanssa 1/2003 pois remontin alta. Sen jälkeen politiikka oli, että vaihtarit (=bilettäjät) asutettiin omiin taloihinsa ja suomalaiset+ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat omiinsa.

Ylioppilaskylässä asuneiden suomalaisten opiskelijoiden ja vaihto-opiskelijoiden välinen kanssakäyminen on siis vaihdellut eri aikoina.

Kierrätystä ja kotibileitä

Pienten tilojen ja samankaltaisen elämäntilanteen lisäksi opiskelijoita on yhdistänyt köyhyys. Tällöin on turvauduttu esimerkiksi luovaan sisustukseen, omaan nikkarointiin ja tavaroiden kiertoon. Näppärimmät tekivät itse huonekalunsa ja jos jotain heitettiin pois, se kelpasi aina jollekin toiselle. Tavaroista eroon pääseminen ja toisaalta uusien hankkiminen on ollut helppoa. Ylioppilaskylässä vuosina 2006–2007 asunut henkilö muistelee:

Olen kantanut lukuisia pesukoneita, sohvia, tauluja ja ties mitä erilaisempaa sontaa monissa muutoissa ja hävittänyt täysin kaatopaikkatason tavaraa kierrätyskatoksiin vain huomatakseni, että joku on ottanut ne käyttöön.

Ylioppilaskylässä on myös järjestetty erilaisia myyntitapahtumia, sillä esimerkiksi vuosina 1995–1998 Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee löytäneensä tällaisesta vanhojen kalusteiden myyntitapahtumasta halvalla aitoa Aaltoa. Ylioppilaskylän asukkaat ovat siis kierrättäneet tavaroitaan monella eri tavalla vuosien varrella. Toiselle asukkaalle arvonsa menettänyt tavara saattoi olla toiselle asukkaalle aarre.

Ylioppilaskylässä sijainneet kaupat ja muut palvelut ovat vaihdelleet eri aikoina jonkin verran. Ylioppilaskylän palveluista mainitaan esimerkiksi saunat ja pesutuvat, minigolfrata, entisen toimistorakennuksen kellarissa sijainnut baari Three Beers, eri aikoina vaihdelleet ruokakaupat, kebab-pizzeria sekä länsipuolella sijainnut ravintola Aurora. Vielä vuonna 1995 sekä itä- että länsipuolelta löytyivät myös puhelinkioskit. Päiväkoti puolestaan avattiin vuonna 1975. Eräs entisistä asukkaista muistaa käyneensä myös uimassa opiskelijahinnalla entisessä Rantasipissä eli nykyisessä Holiday Club Caribiassa.

Erityisesti vuonna 2018 lakkautettua Three Beers -baaria monet muistelevat lämmöllä: Ylioppilaskylään vuonna 2006 muuttanut henkilö kuvailee baaria olohuoneeksi, jossa tuli vietettyä paljon aikaa:

Tuossa paikassa viihdyin vuosien mittaan todella monta pitkää iltaa, ja iltapäivää – tunneissa laskettuna yhteensä en ehkä sentään pidempään kuin kämpässäni, mutta hyvin todennäköisesti pidempään kuin luentosaleissa, jos ajanjaksona on koko aika opiskelijana. Treba oli yksiössä asuvalle tyypille käytännössä olohuone, ja muutenkin myös yleisin jatkopaikka saunaillan tai kerhistapahtuman jälkeen.

Toinen vastaaja kokee baarin lakkauttamisen olleen kova kolaus koko Ylioppilaskylän yhteishengelle.

Myös VY:n eli Vuokralaisyhdistyksen toiminta ja juhlatila olivat monelle asukkaalle tärkeitä: juhlatilassa järjestettiin esimerkiksi sitsejä ja muita bileitä. Itäpuolella sijainneessa juhlatilassa järjestettiin puolestaan esimerkiksi pikkujouluja. Myös juhlien järjestäminen omissa asunnoissa on ollut yleistä:

Olen ehtinyt olemaan kotibileissä kaikilla mahdollisilla konsepteilla. Oli käytäväbileitä, yksiöbileitä, kaksiobileitä, useamman kerroksen bileitä—

Kotibileet olivat yleisiä, sillä olihan se halvempaa kuin baareissa käynti. Lisäksi oli helppo tavata jonkun luona, sillä etäisyydet olivat lyhyet. Mitä turhaan lähtisi kauemmaksi pitämään juhlia. Toisaalta Ylioppilaskylästä on hyvät kulkuyhteydet keskustaan, minkä takia monet ovat jättäneet Ylioppilaskylän tapahtumat useimmiten väliin. Juhliminen on tiivis osa opiskelijakulttuuria ja siten myös kotibileet ovat olleet aina osa Ylioppilaskylän elämää. Juhlimisen lisäksi Ylioppilaskylässä on järjestetty myös erilaisia musiikkitapahtumia. Esimerkiksi Ylioppilaskylässä vuodesta 2006 lähtien asunut henkilö muistelee:

Aivan ensimmäinen tapahtuma, joka myös jäi todella vahvana kokemuksena mieleen, oli käytännössä omalla etupihalla, toimiston ja kerhohuoneen parkkipaikalla, järjestetyt festarit, johon oli maksuton sisäänpääsy. –Tapahtuma oli tuolloin nimellä Läsnäolopakkofestarit; samalla nimellä oli ainakin kerran sen jälkeen järjestetty keikka silloisen Three Beers -baarin terassilla. Tyssiläisille asukkaille tapahtumia järjesti tuohon aikaan vielä Vuokralaisyhdistys ry (VY). Myös ”vaihtarikorttelien” bileet ovat juttu, joka on ollut olemassa ainakin koko sen ajan, mitä itse olen täällä asunut.–Viimeisen parin vuoden aikana uutena isompana ja näkyvämpänä tapahtumana on ollut Yo-kylä Block Party itä- ja länsipuolen välissä sijaitsevalla Varsinais-Suomenpuistolla.

Tapahtumatarjonta on siis vaihdellut vuosien varrella. Osa vastaajista muistaa, että Ylioppilaskylässä järjestettiin heidän aikanaan erilaisia tapahtumia, osa taas ei muista kuulleensakaan Ylioppilaskylän tapahtumista. Vain melko harvat ovat osallistuneet Ylioppilaskylässä järjestettyihin tapahtumiin aktiivisesti. Yritystä tapahtumien suhteen on siis ollut, mutta menestys on ollut vaihtelevaa.


Kuvassa vapun juhlinta alkamassa Ylioppilaskylän yhteiskeittiössä vuonna 1983

Luonnon läheisyyttä ja lämpimiä muistoja

Osa asukkaista näkee eläimet yhtenä asuinalueen ominaispiirteenä. Ylioppilaskylän kuuluisat eläimet kuten ja ketut ja fasaanit nousivatkin esille myös vastauksissa:

Täällä on tapahtunut monenlaista aamuun jatkuneista illanvietoista maagisiin aamutuntien kohtaamisiin paikallisen faunan (kettuja ja fasaaneja pääasiassa siis) kanssa aamun tunneilla kotiin kävellessä.

Liitän ylioppilaskylään vahvasti sen jatkuvasti muuttuvan asukaskunnan sekä sen valloittaneet fasaanit.

Kettujen ja fasaanien lisäksi ainakin 1980-luvulla Ylioppilaskylän pihoilla on tavattu myös kesyjä siilejä. Villien eläinystävien lisäksi Ylioppilaskylässä on aina asustellut lemmikkieläimiä opiskelijoiden ystävinä.

Ylioppilaskylän asukkaat ovat saaneet nauttia myös miellyttävistä lenkkeilypoluista ja kokeilla kasvien viljelyä yhteispelloilla jo vuosikymmenien ajan. Esimerkiksi 1980-luvulla Ylioppilaskylässä asunut henkilö muistelee:

Asukkailla oli mahdollisuus vuokrata pieni kasvimaatilkku, jossa meilläkin oli kasvamassa salaattia, persiljaa, sipulia, perunaa, porkkanaa ym. Vesi piti kantaa joesta. –Ulkoilumahdollisuudet olivat hyvät joka suuntaan. Usein tuli käveltyä ja pyöräiltyä Halisten koskelle ja siitä eteenpäin luonnon helmaan. Yhtenä talvena pääsi hiihtämään jokea pitkin Lietoon päin.

Erilaiset harrastukset, kuten kasvien hoito ja urheilu, ovat säilyneet kautta aikojen opiskelijoiden arjessa keskeisenä.

Ylioppilaskylässä vietetyistä vuosista on jäänyt asukkaille monenlaisia muistoja. Vuosina 1995–2003 Ylioppilaskylässä asunut henkilö nimeää parhaiksi Ylioppilaskylä-muistoikseen useita tapahtumia:

Kun päätin ystävän kanssa boikotoida vappua tms. ja teippasimme ikkunaan mustat kankaat ja katsoimme Salaisia kansioita ja John Watersin elokuvia pari päivää putkeen, kun saimme Down by the Laiturissa joella kierrelleeseen jokilauttaan kyydin keskustasta jokipenkkaan Yo-kylään–

Myös vuodesta 2008 Ylioppilaskylässä asunut henkilö kertoo hauskoista muistoistaan:

Miljoona pientä juttua: Yo-kylän kettu, kaikki vaput, Ruisrockin aikaan autoja pysäköidään pitkin nurmikoita, Inspehtorinkadulla törmäsi usein tuttuihin, samoin kuin Kylänvalinnassa. Silloisen tyttökaverin löytyminen kuuden asunnon päästä samasta talosta ja kerroksesta. Joskus kannettiin telkkari länsipuolen poikki, jotta saatiin iso tv isompaan asuntoon Euroviisuja varten. Vuoden 2011 jääkiekkomestaruus sai naapurit bilettämään 06:00 asti.

Ylioppilaskylässä on koettu monia ainutlaatuisia ja ikimuistoisia hetkiä ystävien ja perheen kanssa. Muistot liittyvät usein esimerkiksi ystäviin ja naapureihin, asuntoihin tai Ylioppilaskylän elämään ylipäätään. Muistoissa nousevat usein esiin erilaiset tapahtumat yksityisistä lähipiirin kanssa koetuista hetkistä julkisiin suurtapahtumiin.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Ylioppilaskylän rakentaminen jatkui vielä 10 vuotta sen jälkeen, kun se otettiin käyttöön vuonna 1969. Lisäksi 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun aikana sekä läntisellä että itäisellä puoliskolla suoritettiin peruskorjaus, jossa esimerkiksi monia soluasuntoja muutettiin opiskelijoiden suosimiksi yksiöiksi ja yksittäisiin asuntoihin lisättiin uusia piirteitä muun muassa parvekkeiden ja ikkunoiden muodossa. Ylioppilaskylässä 1990- ja 2000-luvuilla asunut henkilö muistelee:

Siellä asuessa muutos ehti olla lähinnä sitä, että peruskorjaus eteni, ja Rantasipi muuttui Caribiaksi – ja Posankka posahti paikalleen. Mistään kovin isoista muutoksista vuoteen 2003 mennessä ei ole ainakaan muistijälkiä.

Niin nämä Ylioppilaskylän sisäiset kuin sen lähialueidenkin muutokset ovat punoutuneet alueella asuneiden muistoihin, sillä maisemat Ylioppilaskylässä ovat muuttuneet erityisesti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja muuttuvat koko ajan lisää uusien rakennuskohteiden myötä. Esimerkiksi vuosina 2009–2012 Ylioppilaskylässä asunut henkilö ei kerro muistavansa alueella tapahtuneen merkittäviä muutoksia lukuun ottamatta korkean Ikituuri-rakennuksen valmistumista Ylioppilaskylän viereen.

Osa ajattelee Ylioppilaskylän olleen ennen viihtyisämpi, osa taas kokee nykyisen Ylioppilaskylän viihtyisämmäksi. Esimerkiksi 2000-luvun asukas vertaa nykyistä Ylioppilaskylää omaan asuinaikaansa näin:

Nykyään, jos jostain syystä Yo-kylän hoodeille eksyn, näyttää kaikki vähemmän rosoiselta. Autot ovat kalliimpia ja ikkunoissa näkyy design-lamppuja. Meidän aikanamme kaikilla oli identtiset Ikean riisipaperivalaisimet.

Ylioppilaskylässä 1970-luvulla asunut vastaaja puolestaan kuvailee Ylioppilaskylän muutoksia seuraavasti:

En huomannut siellä asuessani näkyvää muutosta. Viime kesänä kävin siellä pyöräilemässä ja nyt oli kyllä näkyviä muutoksia. Kaikki pensaat olivat kasvaneet tietysti yli kolmessakymmenessä vuodessa. Ympäristö tuntui jotenkin ahtaammalta ja myös epäsiistimmältä. Takapihat rehottivat hoitamattomina, ei näkynyt vaunuja eikä Plaston mopoja. Oma ovemme oli edelleen saman lehmuksenvihreä kuin silloinkin.

Vuonna 1980 Ylioppilaskylässä asunut henkilö taas ajattelee nykyisen Ylioppilaskylän olevan aiempaa viihtyisämpi:

Mielestäni Yo-kylä on nykyään viihtyisämpi kuin silloin ennen. Puusto ja muut istutukset tekevät sen nykyään entistä viehättävämmäksi ja varmasti monenlaisia tapahtumia ja palveluitakin on nykyään, mitä ei silloin osannut edes toivoa.

Talvisia harrastuksia

Hiihtämisen iloa Ylioppilaskylässä


Ylioppilaskylä muistuttaa nimensä mukaisesti kylää kaupungin sisällä: sieltä löytyy niin päiväkoteja, koulu, kauppa kuin kirkkokin. Vaikka Ylioppilaskylän asukaskunta koostuu pääasiassa opiskelijoista, siellä asuu myös esimerkiksi lapsia sekä Ylioppilaskylään pidemmäksi aikaa jääneitä asukkaita.

Maailma ja Ylioppilaskylä sen mukana ovat muuttuneet monin tavoin Ylioppilaskylän alkuvaiheiden jälkeen. Esimerkiksi teknologian kehittyminen on vaikuttanut asukkaiden elämään eri aikoina: Ylioppilaskylässä vuodesta 1994 asunut vastaaja kertoo, että ennen kyläverkon kehittämistä asukkaiden piti soittaa yliopiston modeemipankkiin päästääkseen verkkoon. Myös palvelut ovat vaihdelleet vuosien varrella. Lisäksi maisema on muuttunut muun muassa uusien asumiskohteiden ja kasvaneen kasvillisuuden myötä. Moni asia on kuitenkin pysynyt Ylioppilaskylässä entisellään, ja kaikki siellä joskus asuneet voivat löytää yhtäläisyyksiä eri vuosikymmenten elämään esimerkiksi paikan yhteisöllisyydestä ja muista Ylioppilaskylän ainutlaatuisia piirteistä.




Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Historian opiskelua lukiolaisten silmin

Kirjoittajat: Maria Majamaa ja Iiris Mäkelä

Pitäisikö historian opetusta lukiossa muuttaa? Mitä mieltä lukiolaiset itse ovat? Kevään 2020 Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla päätimme toteuttaa kyselyn lukiolaisille historian opetuksesta. Vastauksia kertyi yhteensä 28 kappaletta. Halusimme kyselyn avulla selvittää, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia historiassa, mitä historianopetuksesta ehkä puuttuu ja miksi sitä ylipäätään pitäisi opettaa lukiossa.

Opetussuunnitelman mukaan historian oppiaineen tarkoituksena on vahvistaa yleissivistystä ja myös auttaa ymmärtämään historian merkitystä nykyaikaan rinnastettuna. Opiskelijat olivat pohtineet erityisesti näiden merkitystä historian opetuksessa ja sen tavoitteissa. Suuressa osassa vastauksista painottui historian merkitys yleissivistävänä tekijänä.

Selvitimme, mitkä aiheet kiinnostavat lukiolaisia eniten, ja mitkä taas puolestaan vähiten. Yli puolia vastanneista kiinnosti eniten sodat ja konfliktit. Opiskelijoiden itse esiin nostamia kiinnostuksen kohteita olivat tavallisten ihmisten elämä ja arki sekä muut kuin yleisesti käsitellyt sodat. Vähiten kiinnostavaksi aiheeksi koettiin puolestaan maatalous ja kaupankäynti.

Taulukko 1. Eniten kiinnostavatTaulukko 2. Vähiten kiinnostavat

Jo ennen kyselyä arvioimme sotien ja konfliktien kiinnostavan opiskelijoita eniten, sillä niiden osuus opetussuunnitelmasta on suuri. Syynä voisi olla myös se, että etenkin toinen maailmansota koskettaa yhä edelleen nykyaikaa ja herättää tunteita myös henkilökohtaisella tasolla. Sodat ovat usein myös popularisoitua viihdettä. Kulttuurien kohtaaminen sekä aatteet ja uskonnot nousevat esille, sillä ne ovat yhä ajankohtaisia globalisoituneessa maailmassa ja niihin kytkeytyy myös tragedioita kuten esimerkiksi sotia ja alkuperäiskansojen sortamista.

Vastauksien pohjalta vaikuttaisi siltä, että ihmiskunnan tekemät virheet ja lyhyen ajan suuret muutokset kiinnostavat enemmän kuin hitaampi ja tasaisempi kehitys. Pohdimme sitä, että käsitelläänkö maataloutta ja kaupankäyntiä kovinkaan laajasti historianopetuksessa vai johtuuko vähäinen kiinnostus niitä kohtaan nimenomaan niiden hitaasta kehityksestä historian saatossa. Teollistumisen ja kaupungistumisen vähäinen suosio voisi johtua näistä samoista tekijöistä.

Opetussuunnitelman sisältöön kursseineen oltiin pääosin tyytyväisiä. Noin 45% vastanneista sanoi olevansa tyytyväisiä opetuksen sisältöön. Vastanneilla oli myös paljon toiveita liittyen historian opetuksen teemoihin. Tässä muutamia otteita vastauksista:


Lisäksi kyselyn vastauksissa ilmeni toiveita kohdistuen myös tuntiopetuksen käytäntöihin. Toivottiin, että olisi enemmän esimerkiksi dokumentteja pelkkien PowerPoint-diojen sijaan. Kyselyissä ilmeni myös tyytymättömyyttä siihen, miten samoja vielä lukiossa opetettavia asioita on opiskeltu jo peruskoulussa. Myös pakollisia kursseja on joidenkin vastanneiden mielestä liikaa.

Pohdimme vastausten pohjalta ratkaisua siihen, miten historian opetusta lukiossa tulisi muuttaa –jos sitä pitäisi muuttaa. On huomioitava, että kyselymme ei ole kaikenkattava emmekä voi tehdä sen pohjalta yksiselitteisiä päätelmiä. On puhuttu paljon pakollisten kurssien vähentämisestä, mutta olisiko ratkaisuna aiheiden tai näkökulmien muuttaminen eikä kurssien vähentäminen. Kuten kyselyn vastauksissa tulee ilmi, lukiossa toistuvat useat samat teemat kuin yläkoulun historiantunneilla. Näiden tilalle voitaisiin tuoda esimerkiksi kyselyssä esille tulleita aiheita ja teemoja. Esimerkiksi muun kuin Euroopan tai länsimaiden historiaa, kulttuurihistoriaa ja tavallisten ihmisten arkea. Lisäksi on hyvä pohtia sitä, miten historian opetukseen ja sen kiinnostavuuteen vaikuttaa opetustavat ja niiden monipuolisuus.

Historia ei kenties ole kirjoitetuin aine ylioppilaskirjoituksissa. Tämä näkyy myös kyselyymme vastanneissa, joista vain noin 30% aikoo kirjoittaa historian ylioppilaskirjoituksissa. Historian opetuksen tarpeellisuutta ei voi kuitenkaan kieltää. Kuten eräs kyselyyn vastanneista tyhjentävästi tiivistää:

Historiasta löytyy syitä ja vastauksia lähes kaikkiin kysymyksiin.



Opetussuunnitelma (2019), historia-osuus.   https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/lukion_opetussuunnitelman_perusteet_2019.pdf  [haettu 6.5.2020]

Rantala, Jukka & Ahonen, Sirkka 2015. Ajan merkit. Historian käyttö ja opetus. Helsinki: Gaudeamus.





Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Tieteen ja taiteen kohtaaminen luo yllättävää ääntä

Teksti: Laura Suurhasko ja Viivi Keinonen
(Kirjoitus on Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2020 -kurssilta)

Projektimme alkuperäisenä tarkoituksena oli nauhoittaa podcast-muotoinen haastattelu Kalle Hammin Seilin saarelle sijoittuvan, tiedettä ja taidetta yhdistelevän Uusi Pangaia -ääniteoksen tiimoilta. Olimme päässeet pitkälle niin sisällön kuin teknisenkin puolen osalta, kun tilanne koronan vuoksi muuttui ja haastattelua ei enää ollutkaan mahdollista toteuttaa kasvotusten. Saimme kuitenkin Kalle Hammilta vastaukset kysymyksiimme sähköpostitse, joten saatoimme koota tekstiksi suunnittelemamme podcastin. Ehkäpä jonain päivänä pääsemme vielä jatkamaan projektin parissa!


UUSI PANGAIA (luonnos podcastiksi)

Band of Weeds – I’m a sentient being, 2017

“Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, kirjoitti Sakari Topelius Turun saaristossa sijaitsevasta Seilin saaresta. Legendan mukaan Seiliin soudettiin arkkulaudat mukana, sillä saarelta ei ollut paluuta. Aina 1600-luvulta lähtien saarella toimi leprasairaala, jonne lähetettiin parantumattomasti sairaat ihmiset ja vielä vuoteen 1962 Seilin mielisairaala, jonne mieleltään sairaat eristettiin vankilamaisiin olosuhteisiin. Nykyään voisi sanoa, että toivo on taas palannut Seiliin, sillä mielisairaalan lopetettua toimintansa saari siirtyi Saaristomeren tutkimuslaitoksen käyttöön, joka tekee monipuolista tutkimustyötä ilmastonmuutokseen sekä ihmisen ja muiden lajien väliseen vuorovaikutukseen liittyen.

Yksi Seilissä tapahtuvista projekteista yhdistää kiehtovasti taiteen ja tieteellisen tutkimuksen. Sen tuloksena tullaan Seilissä vuonna 2022 esittämään Uusi Pangaia -ääniteos, joka tutkii Seilin saaren kasvien levittäytymistä ja vetäytymistä. Projektin takana on Kalle Hamm, kansainvälisesti arvostettu kuvataiteilija, joka vuonna 2015 perusti yhtyeen nimeltä Band of Weeds. Ihmisjäsenten lisäksi bändiin on kuulunut myös kolme rikkakasvia: pujo, pelto-ohdake ja hevonhierakka. Alun perin ainoastaan käsitteellinen eli fiktiivinen bändi on sittemmin sekä levyttänyt että keikkaillut yhteistyössä eri kasvilajien kanssa. Äänet nauhoitetaan metodilla, joka kääntää kasvien kommunikaation eli niiden elektromagneettisen kentän muutokset ihmiskorvin kuultavaksi ääneksi. Band of Weeds kyseenalaistaa erityisesti antroposeenista eli ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa kasvit nähdään mykkinä ja merkityksettöminä, vaikka todellisuudessa niiden merkitys planeettamme elinkelpoisuudelle on korvaamaton.

Myös Uusi Pangaia -teosta varten taiteilijat kehittävät Hyytiälän metsäaseman tutkijoiden kanssa tieteellisiä menetelmiä, joiden avulla tallennetusta kasvien tuottamasta äänimaisemasta teos tulee koostumaan. Mukaan valitaan Seilin saarelta kasveja, jotka kertovat muun muassa ilmaston lämpenemisen, maan kohoamisen sekä ihmisen toimien vaikutuksesta saareen. Haastattelimme Kalle Hammia projektiin liittyen.

Uusi Pangaia on monivuotinen projekti, joka perustuu hitaille prosesseille. Mitä tällainen työskentely mahdollistaa?

“Ajasta on tullut tänä päivänä eräänlaista luksusta, tai tarkemmin: sellaisesta ajasta, jonka voi käyttää haluamaansa tarkoitukseen. Hitaus ja pitkäkestoisuus mahdollistavat sivupoluilla samoilemisen sekä tekemisen kautta löytämisen. Nykyään monet hankkeiden rahoittajat vaativat jo rahoituksen hakuvaiheessa etukäteen määriteltyä lopputulosta ja vaikuttavuutta. Tällaiset lähtömäärittelyt eivät anna samalla tavalla tilaa luovuudelle kuin hitaat, avoimet prosessit. Hitaus ei ole sama asia kuin tehottomuus. Se on laatuaikaa aineiston kuuntelemiselle ja siitä syntyneiden ajatusten pohdiskelulle.”

Olet todennut, että ihmiskeskeisessä maailmankuvassa kasvit nähdään korkeintaan elämän taustana, maisemana. Todellisuudessa kasvit ovat kuitenkin elämälle välttämättömiä. Mikä sai sinut alun perin kiinnostumaan kasveista ja niille äänen antamisesta?

“Muistan lapsuudestani erityisesti yhden kesäretken.
 Olin tuolloin noin 11-vuotias. Kävelin pellon reunaa pitkin 
ja katselin niityllä kukkivia kasveja. Kiinnitin huomiota tiettyyn koiranputkeen ja pysähdyin; aivan kuin se olisi tunnustellut minua. Välillemme syntyi yhteys. Samalla tapahtui jonkinasteinen sulautuminen. Minä tiesin, miltä koiranputkesta tuntuu olla olemassa ja hän tiesi minusta.”

Miten työskentely kasvien kanssa poikkeaa perinteisemmistä menetelmistä tuottaa tietoa?

“Tähän kysymykseen saa varmaan hyvin erilaisen vastauksen, jos asiaa kysyy esim. kasvitutkijalta, tai niin kuin tässä tapauksessa taiteilijalta. En itse asiassa ole varma tuotanko edes varsinaisesti uutta tietoa, vaan enemmänkin rinnastan jo olemassa olevaa. Taiteen tehtävähän ei varsinaisesti ole uuden tiedon tuottaminen, vaan kiinnostavien kysymysten esittäminen. Omalla tavallaan taiteen kautta saa kyllä tietoa, mutta se on luonteeltaan hyvinkin erilaista kuin tieteellisesti todistettu tieto, eikä tuottamallani tiedolla ole, eikä tarvitse olla, mitään tieteellistä arvoa. Työskentelyni tuloksen ei välttämättä synny uutta tietoa kasveista, vaan enemminkin pohdintoja ihmisen kasvisuhteesta. Kysymys on uusien näkökulmien pohtimisesta ja omalle intuitiolle herkistymisestä. Olen verrannut itseäni mökin mummoon, joka juttelee pelargonilleen. Minulla on käytössä vaan laajempi apparatus.”

Projekti tapahtuu tieteen ja taiteen rajapinnoilla ja pelkän lopputuloksen korostumisen sijaan itse prosessilla on keskeinen sija. Voitko avata hieman taiteellista työskentelytapaasi?

“Työskentelyäni on kuvailtu informaatioveistämiseksi. Rinnastan ja sommittelen informaatiota aiheesta, jota käsittelen. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut muutamasta tietystä aihealueesta ja kerännyt niihin liittyvää ”arkistoa” tai datapankkia. Kun minulta pyydetään teos johonkin näyttelyyn tai vastaavaan, alan usein ensimmäisenä käydä läpi ”arkistoani” ja sitä, miten voisin hyödyntää sitä. Teoksillani ei välttämättä ole mitään tiettyä fiksattua materiaalista muotoa, kuten esim. pronssipatsaalla, vaan sama teos eri paikoissa esitettynä voi näyttää formaalisesti hyvinkin erilaiselta. Kysymys ei ole niinkään fyysisestä tai materiaalisesta esineestä, vaan konseptista, jonka ydin on immateriaalinen. Joskus on myös itsekin vaikea erottaa, missä yksi teos loppuu ja toinen alkaa. Välillä tuntuu, että teen vain yhtä alati jatkuvaa ja muuntuvaa teosta.“

Uusi Pangaia sijoittuu Seilin saarelle. Onko juuri Seilillä erityinen merkitys projektin kannalta?

“Seilillä ei ollut mitään erityistä merkitystä, kun aloin suunnittelemaan projektia. Yksi pitkäaikaisista kiinnostuksen kohteistani on ollut kasvien leviäminen, miten se on vaikuttanut ihmisen elämään ja miten ihminen on suhtautunut eri kasvien leviämiseen. Pohjanlahti on maankohoamisen takia äärimmäisen kiinnostavaa aluetta, koska siellä syntyy uutta maata koko ajan. Tämä tarkoittaa myös uusia kasvupaikkoja kasveille. Saarien selvärajaisuus ja niiden omanlainen lajistonsa auttavat näkemään esimerkiksi ihmisen ja muiden lajien välisen vuorovaikutuksen uudella tavalla. Kun Uuden Pangaian lopullinen toteutuspaikka valikoitui Seilin saareksi, aloin sen jälkeen pohtia, mitä sellaista erityistä Seilin saarella olisi, jota voisi hyödyntää teoksessa. Ja löytyihän sitä; pitkä ja monivaiheinen historia hylkeenpyyntisaaresta luonnonsuojelualueeksi, jolla kasvaa kiinnostava lajisto, ja josta löytyy pitkäaikaista seurantadataa. Viime vuosina Seilin matkailijamäärät ovat olleet kovassa kasvussa, joka antaa kokonaisuuteen oman mielenkiintoisen lisänsä.”

Miten näet taiteellisen työskentelysi olevan kytköksissä ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun?

“Se on eräänlainen taiteellinen kommenttini ilmastonmuutokseen. En ota siinä varsinaisesti kantaa siihen, mitä asialle pitäisi tehdä (kaikkihan sen tietää jo), vaan todennan sitä, miten se näkyy ja tuntuu. Maanviljely, ilmastonmuutos ja vieraslajit ovat tällä hetkellä suurimmat uhat luonnon monimuotoisuudelle. Uusi Pangaia tarkastelee näiden kytköksiä ja vaikutussuhteita Seilin saarella kasvavien indikaattorilajien kautta omalla taiteellisella tavallaan. Prosessi on aloitettu, lopputulemat on nähtävissä ja kuultavissa sitten 2022.”

Band of Weeds – The Vegetative Soul, 2016

Uusi Pangaia -teoksen ytimessä ovat kasvit aktiivisina toimijoina. Tämä haastaa länsimaista ajattelurakennetta, jossa ihminen nähdään muihin lajeihin verrattuna hierarkkisesti ylimmällä tasolla. Keskeistä siinä ovat myös pitkäaikaiset avoimet prosessit, mikä mahdollistaa uusia tapoja tuottaa tietoa.

Kenelle annamme äänen, kertoo tietenkin siitä, ketä kuuntelemme ja arvostamme. Se on suorassa yhteydessä tiedon tuottamiseen liittyvään vallankäyttöön ja siitä luopumiseen. Ilmastonmuutokseen liittyvän keskustelun puitteissa on olennaista, että pyrimme purkamaan ihmiskeskeistä maailmankuvaamme ja opimme kuuntelemaan myös toisia lajeja aiempaa herkemmin.






Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kustos kertoo: Päiväkirjat, ihmisyys ja vaino

Anna-LeenaLauantaina 1. helmikuuta 2020 tarkastettiin FM Anna-Leena Perämäen väitöskirja Kirjoitettu vaino: Selviytymiskeinot juutalaisvainoista nuorten naisten päiväkirjoissa 1940-luvun Ranskassa ja Alankomaissa. Tutkimus tarkastelee toisen maailmansodan aikaisia juutalaisvainoja viiden nuoren naisen päiväkirjojen kautta. Päähenkilöinä ovat Hélène Berr, Anne Frank, Isabelle Jesion, Elisabeth Kaufmann ja Anita Meyer, jotka kuvasivat kokemuksiaan Ranskassa ja Alankomaissa toisen maailmansodan kurimuksessa. Anita Meyer (nyk. Budding) täytti viime vuonna 90 vuotta, ja Perämäellä oli mahdollisuus haastatella häntä väitöskirjaa varten. Tutkimuksen aineistosta avautuu ainutlaatuinen näkökulma kriisiajan arkipäivään, toiveisiin ja pelkoihin – ja selviytymisen strategioihin. Päiväkirjan pitäminen oli heille olennainen henkireikä, itsetutkiskelun ja pohdinnan foorumi.

Väittelijä Anna-Leena Perämäki. Kuva: Marjo Kaartinen.

Vastaväittäjänä toimi dosentti Ville Kivimäki Tampereen yliopistosta. Publicumin Pub3-saliin kerääntynyt yleisö – yhteensä 79 henkeä – sai seurata antoisaa ja ajatuksia herättävää tieteellistä keskustelua, jota vastaväittäjä johdatteli taitavasti eteenpäin. Erityisen paljon pohdittiin sitä, millainen selviytymiskeino päiväkirjan pitäminen itsessään oli ja millainen näkökulmaa arkipäivän strategioihin tekstien kautta avautuu. Kuten vastaväittäjä avauspuheenvuorossaan totesi, päiväkirjat on kirjoitettu tilanteessa, jossa tulevaisuus oli avoin. Menneisyyden nyt-hetkessä päiväkirjojen pitäjät saattoivat nähdä ja aavistaa vain osa siitä tarinasta, joka kaikessa traagisuudessaan paljastui vasta myöhemmin.


Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki. Kuva: Marjo Kaartinen.

Väittelijän ja vastaväittäjän vuoropuhelu herätti varmasti kaikissa läsnäolijoissa ajatuksia ja tunteita. Millaiset edellytykset meillä itsellämme, nykytilanteessa, on hahmottaa kehityksen suuntaa ja millaisia olisivat sellaiset signaalit, joihin meidän pitäisi reagoida. Tätäkin enemmän pohdin sitä inhimillisyyttä, tai ihmisenmuotoisuutta, joka päiväkirja-aineistosta avautuu. Menneisyyden lähteet ovat vain fragmentteja, mutta lopultakin fragmentissa on läsnä se elämän kokonaisuus, jota ei enää ole. Väitöskirjassa analysoidut päiväkirjat ovat ainutlaatuisia sirpaleita menneestä maailmasta: ne kertovat kamppailusta ihmisyyden säilyttämiseksi ankaran myllerryksen keskellä.


Kategoria(t): Tutkimus | Avainsanat: | Kommentoi

Kustos kertoo: Susi ja ihminen

FM Heta Lähdesmäen väitöskirja Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa tarkastettiin lauantaina 18.1.2020 klo 12 alkaen Turun yliopiston Osmo Järvi -salissa. Vastaväittäjänä toimi tohtori Jukka Nyyssönen Norjan arktisesta yliopistosta, Tromssasta ja kustoksena kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen. Paikalla oli 130 kiinnostunutta kuulijaa.


Lähdesmäen väitöskirja pohtii otsikkonsakin mukaan susien paikkoja viime vuosisada Suomessa. Fokuksessa ovat niin susien fyysinen sijoittuminen kuin käsitykset suden kuulumisesta tai kuulumattomuudesta Suomeen. Tärkeä rooli tutkimuksessa on suden toimijuudella, joten olennainen näkökulma tutkimuksessa on myös suden. Missä susi eli, miten liikkui ja näistä suden päätöksistä juontuvat diskursiiviset ja materiaaliset kohtaamiset ihmislajin kanssa.


Kuva: Hannu Salmi

Oppineessa ja tieteellisesti korkeatasoisessa väitöstilaisuudessa vastaväittäjä arvioi tutkimuksen operoivan ”hyvällä ja tieteellisellä tavalla historiantutkimuksen keinoin”, myös perinteisin keinoin, vaikka sillä onkin kunnianhimoiset teoreettiset tavoitteet. Hän piti tutkimusta johdonmukaisena ja piti tutkimuksen filosofista ja eettistä asemointia vakuuttavana. Käsittelylukuja hän piti voittopuolisesti hallittuina ja harvinaisen fokusoituina. Hän arvosti myös tutkijan ”talonpoikaisjärkistä otetta”. Haasteena Nyyssönen puolestaan näki etenkin johdannon tiiviyden ja jonkinasteisen niukkuuden.



Kuva: Hannu Salmi

Lähdesmäen väitöskirjan on julkaissut Nykykulttuurin tutkimuskeskus ja sen voi tilata täältä. Julkaisun bibliografiset tiedot: Lähdesmäki, Heta: Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2020.


Kategoria(t): Tutkimus, Yhteiskunnallinen vaikuttaminen, Yleiset | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Joulusotku, seimi ja ihmeitä tekevät heinät

Joulunpyhät lähestyvät. Moni meistä tuskailee muiden kiireiden ohella kodin siivouksen ja sen joulukuntoon saamisen kanssa. Joulukodin realismi oli aihe, joka kiehtoi jo yhtä keskiajan tunnetuinta mystikkoa, Franciscus Assisilaista (1182–1226). Franciscusta voimme pitää tavarapaljouden konmarittamisen esi-isänä sikäli, että hän kielsi kaikenlaisen omistamisen sekä itseltään että sääntökunnaltaan, jonka perusti. Hänen ei siis tarvinnut tehdä kodissaan suursiivousta eikä laittaa jouluruokaa, koska hän oli vakuuttunut, että myös Jeesus eli tällaisessa köyhyydessä.


Jouluseimiasetelmien isänä pidetään pyhää Franciscus Assisilaista. Hänen järjestelemänsä seimikuvaelma oli Grecciossa, Keski-Italiassa, mutta tänään ympärivuotiset ”kestoseimet” löytyvät ennen muuta eteläitalialaisista kylistä ja kaupungeista. Tässä yksityiskohta Alborista.

Ensimmäisen joulun realismista Franciscus toivoi kuitenkin vielä syvempää ymmärrystä. Niinpä hän antoi elämäkerturinsa mukaan vuonna 1223 seuraavat ohjeet eräälle Giovannille: ”Jos haluat että juhlimme Grecciossa (Umbriassa, Italiassa) Jeesuksen syntymää, mene edeltäni ja valmistele asiat kuten sanon. Haluan esittää lapsen, joka syntyi Betlehemissä, ja jollakin tavoin nähdä ruumiini silmillä sen kaiken harmituksen ja sotkun, joka johtui siitä, ettei ympärillä ollut sitä kaikkea välttämätöntä, mitä vastasyntynyt tarvitsee; haluan esittää, kuinka hänet laitettiin makuulle seimeen ja kuinka hän makasi heinillä härän ja aasin välissä.”

Franciscuksen tavoite oli toisin sanoen nähdä ja kokea uudelleen Jeesuksen syntymän ihme. Franciscuksen hyvin käytännönläheisen teologian mukaan kokemus veisi hänet yhä konkreettisempaan ja henkilökohtaisempaan Kristuksen tuntemiseen.



Seimi, Lido di Vietri sul Mare

Giovanni oli toteuttanut kaiken Franciscuksen toiveiden mukaan. Elämäkerturi kuvaa, kuinka 25. joulukuuta Greccion ja lähiseutujen asukaat todistivat ensimmäistä elävää seimeä, Jeesuksen syntymän kuvaelmaa. Näyttämö oli hyvin valaistu, sille laitettiin eläinten syöttökaukalo ja kaukaloon asetettiin heinät. Härkä ja aasi tuotiin esille. Franciscus lauloi ääneen evankeliumin tekstiä ja puhui ”tunteikkain sanoin palauttaen ihmisten mieliin vastasyntyneen köyhän Kuninkaan ja pienen Betlehemin kaupungin. […] [Puheessaan] hän usein nimitti Jeesus Kristusta Betlehemin lapseksi ja lausuessaan sanan Betlehem hänen äänensä täyttyi hellästä kiintymyksestä muodostaen äänen kuin lampaan määkimän. Ja joka kerran kun hän sanoi Betlehem tai Jeesus, hän kosketti kielellään huuliaan kuin maistellen sanojen makeutta.” Elämäkerturi ylistää seimikuvaelman tunnelmaa. Hänen mukaansa se oli niin voimallinen, että joku yleisöstä oli varma, että oli nähnyt kaukalossa elävän lapsen.

Ihmisten kuvataan palanneen iloiten koteihinsa, mutta miten kävi seimen ja jälkien siivouksen? No yleisö otti ne talteen. He täyttivät heinillä taskunsa ja tuskin välittivät pölystä tai kotiin kulkeutuvasta silppusotkusta. Heinät kiinnostivat, koska niitä syöneiden ”juhtien ja muiden eläinten” havaittiin paranevan monen moisista sairauksista. Samoin synnyttävät naiset, ”jotka kärsivät kivuista ja tunsivat voimiensa ehtyvän”, havaitsivat heinien tehon: heidän kerrotaan asetelleen heinää päälleen ja synnyttäneen onnellisesti.


Ferdinando Ciafronen ideoima ja Nicola Stabilen loppuun saattama seimipuisto, jossa yhdistyvät Rooma ja Betlehem sekä useat aikakerrostumat; Vietri sul Mare (1999)

Franciscuksen loihtima kuvaelma oli siis niin lähellä aitoja tapahtumia, että seimestä kerättyjen heinien, ja ehkä muualtakin noukittujen rippujen, koettiin olevan vastasyntyneen Jeesus-lapsen koskettamia, pyhiä. Keskiaikainen tapa ajatella allegorisesti mahdollisti sotkun näkemisen sakraalina. Tuon kaltainen tulkinta kodin kunnosta kieltämättä houkuttaisi näin joulun kynnyksellä.


Tekstin taustalla käytetyt lähteet:

Tuomas Celanolaisen (n. 1190–1260) Vita prima ja Bonaventuran (1221–1274) Legenda maior. Sitaatit Celanolaiselta.

Kuvat ovat kirjoittajan toukokuussa 2019 ottamia. Ne liittyvät samaan sarjaan Centre for the Study of Christian Cultures #lavaticanista-julkaisujen kanssa

Kategoria(t): Yleiset | Avainsanat: , , | Kommentoi