Juhannus 1919

Vuonna 1919 juhannusaattoa vietettiin maanantaina 23. kesäkuuta. Turun kadut hiljenivät. Konditoriakahvila Sylvia sulki ovensa aattona klo 15 ja lupasi avautua uudelleen vasta keskiviikkona. Useimmat ravintolat, kuten Pinella ja Palokunnantalon ravintola, olivat keskikesän juhlan kunniaksi suljettuja. Lääkäripäivystystä piti tohtori Stjerncreutz Puolalanpuiston Albatrossissa. Aattoa saattoi juhlia vaikkapa Littoisten työväentalon iltamissa tai Mietoisten suojeluskunnan kesäjuhlissa. Turusta oli iltapäivällä kuljetus Mietoisiin, ja höyrylaiva Louhen kannella sotilassoittokunta viihdytti juhlaväkeä.

Juhannus sujui Turun Sanomien 25. kesäkuuta julkaiseman raportin mukaan ”rauhallisesti ja hiljaisesti”. Turun poliisiasemalla ”ei ollut ainoatakaan humalaista”, mutta Raunistulassa ja Nummenmäellä muutama päihtynyt otettiin virkavallan huomaan. Aaton pahin kahakka sattui Littoisten työväentalolla. Raportin mukaan iltamien aikana työmiehet Lehtinen ja Lehtonen olivat jostain syystä ajautuneet sanaharkkaan, jonka päätteeksi Lehtonen löi Lehtistä korvalle. Tuossa tuokiossa Lehtinen lainasi toveriltaan puukon, syöksyi Lehtosen kimppuun ja iski tätä selkään. Onneksi haava ei ollut hengenvaarallinen, ja lopulta Lehtonen pääsi lääninsairaalasta kotiin jo saman viikon aikana.

Littoisten kärhämästä huolimatta juhannus sujui pääosin rauhallisesti, ja perinteitä vaalien kokoonnuttiin aattoiltana kokon äärelle. Vuoden 1918 muistot ja edellisen suven ristiriitaiset tunnelmat olivat silti käsinkoskeltavat, ja myös juhannuksen vietossa näkyi kansakunnan kahtiajako. Juhannuksen ristiriitaisuutta kuvasi jo Eino Leino sisällissodan jäljitunnelmissa kirjoittamassaan runossaan ”Juhannus 1918”. Se alkaa kauniina luonnonkuvana, jossa juhannus merkitsee kesän paluuta, jatkumoa:

Kaikki palas: Suomen linnut,

Suomen kesä, kukkaset,

taas kuin ennen kirkkahina

kisaa järven lainehet.

Onnellisen, utuisen kuvan rinnalle asettuvat muistot ankarasta taistelusta:

Tulee kesä, tulee talvi,

eipä hetket autuaat

jolloin käsi kättä vasten

unhotimme taivaat, maat.

Taas on sama tuntu mulla:

kadotin nyt kallihin

uskon kansaan, isänmaahan,

jota raukka rakastin.

Juhannuksen keskelläkään ei ollut mahdollista heittäytyä unohdukseen tai liittyä juhlaan:

Siks ei elon juhlat mulla,

vaikka juhlii juhannus,

syän ei syttä valkeampi.

Mistä silloin pelastus?

Juhannuksena 1919 tunnelmat olivat yhä samankaltaiset, vaikka vuosi oli ehtinyt kulua. Suven juhlaan liittyi kuitenkin utooppinen toive paremmasta. Voisivatko yhteiset perinteet auttaa ylittämään sen kuilun, joka yhteisöä erotti? Voisiko kesän runsaus ja anteliaisuus kääntää katseen tulevaan, menneen sijasta?

”Kesänjuhla nostaa ihmisen kuin maasta”, kirjoitti Riihimäen Sanomat juhannuksen kynnyksellä 21. kesäkuuta. ”Arkitouhujen, huolien, riitaisuuksien ja lukemattomien ihmisheikkouksien taakka musertaisi ihmisen, ellei juhannus saapuisi nostattajana ja rohkaisijana. Vieköön tämä suven suuri juhla kansamme pirstoutuneet osat lähemmäksi.”

Turkulainen Uusi Aura julkaisi 22. kesäkuuta Ester Talvion runon ”Juhannus 1919”, joka tuntuu nimensä puolesta kuin viittaukselta Leinon edellisenä vuonna kuvaamaan tilanteeseen. Viisisäkeistöisen runon alku tiivistää toiveen tyyneydestä: kesä voisi huuhtoa pois murheelliset muistot.

Tyynny kaipaus!

Katse, käänny kauneutta

näkemään ja tuntemaan!

Onhan onnen runsautta

synnyinmaamme tulvillaan.

Tantereemme, verin tahratut

suvi uus’ on suloin huuhdellut.

Käänny, mieli murehista pois

kuin ei kauhun vuotta ollut ois!

Mainokset
Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kulttuurihistorian tutkijavieraana keskiajan tutkija Oleksandr Okhrimenko

Teksti: Juuso Rekola

Kansainvälisyys on nykyisin yksi tiedeyhteisön kulmakivistä lähes kaikkialla maailmassa, kun ylirajaiseen yhteistyöhön kannustetaan yhä enemmän ja siihen löytyy enenevissä määrin resursseja. Kulttuurihistorian oppiaineeseen saatiin vuonna 2019 kansainvälinen vierailija Itä-Euroopasta, kun Oleksandr Okhrimenko Kiovan kansallisesta yliopistosta vieraili Suomessa 3.–7. kesäkuuta. Okhrimenko on keskiajan tutkija; hän on väitellyt ja julkaissut kirjan sydänkeskiajan Englannin kaupunkien arjesta, ja nykyisin hän tutkii länsieurooppalaisia käsikirjoituksia. Toisen vuoden apulaisprofessorina (Assistant Professor) hän pitää myös useita kursseja keskiaikaisesta elämästä ja alkuperäislähteiden käytöstä.

Okhrimenkon Suomen-matka järjestyi Erasmus+ -ohjelman kautta. Erasmus+ on eurooppalaisille korkeakouluille suunnattu vaihto-ohjelma, joka toteuttaa kansainvälistä yhteistyötä opiskelija-, opettaja- ja henkilökuntavaihtojen sekä erilaisten hankkeiden kautta. Ohjelman kautta myös moni turkulainen historioitsija on ollut tutkijavaihdossa, viikon mittaisista pikavisiiteistä aina pitempiin matkoihin.

Keskustelu tutkijavieraan kanssa oli hyvin antoisaa, rentoa ja tasapainoista. Vaikka kaikkiin etukäteen valmisteltuihin kysymyksiin ei välttämättä tullut suoria vastauksia, sivupoluille lähtemällä ja avointen kysymysten kautta oli mahdollista saada paljon mielenkiintoista tietoa siitä, millaista historiantutkimus Ukrainassa oikeastaan on.

Miten ja miksi päädyit historioitsijaksi ja keskiajan tutkijaksi?
Yliopistoon siirtyessäni päätin aluksi ryhtyä arkeologiksi tai filologiksi, sillä koulussa historia tuntui lähes liian helpolta aineelta. Kun saavuin yliopistoon 17-vuotiaana, päätin kuitenkin viime hetkellä valita historian, sillä se tuntui luontevimmalta. Ukrainassa ensimmäinen opintovuosi kuluu lähinnä ympärilleen katsellessa, minkä jälkeen yleensä valitaan, mihin erikoistua. Päätin erikoistua keskiajan tutkimukseen, koska pidin erityisesti latinan opiskelusta ja minua kiehtoi ajatus siitä, että pääsisin käsittelemään alkuperäisiä, latinankielisiä käsikirjoituksia. Kun löysin vielä aiheen, joka kiinnosti, suunnitelmilleni näytettiin vihreää valoa.

Tutkin arkielämää sydänkeskiajalla aina väitöskirjaani asti. Vaikka luulin tämän tutkimusalueen olevan helppoa, se ei lopulta ollut niin. Verrattuna esimerkiksi poliittiseen historiaan arkielämän tutkimukseen voi ja pitää sisällyttää hyvin laaja-alaisesti aineistoa, sillä relevanttia tietoa voi löytää miltei kaikenlaisista lähteistä. Arkielämän tutkimus vaatii myös laajojen aikavälien ja kokonaisuuksien hahmottamista, joten lähteideni määrä kasvoi ja kasvoi. Päädyin tutkimaan vain noin kahdensadan vuoden mittaista sydänkeskiaikaa, mikä lopulta osoittautui mielekkääksi: alueellisesti rajatun aineiston tutkimus paljasti yllättäviäkin muutoksia tuolla aikavälillä, vaikka näkökulmaani voisi kuvata mikrohistorialliseksi.

Miten opintosi sujuivat, ja millaista nykyinen tutkimuksesi on luonteeltaan?
Haasteellista on, että Ukrainassa ei ole saatavilla merkittävää määrää lähteitä keskiajan Länsi-Euroopasta. Miten voi tehdä tieteellistä työtä aiheesta, josta ei voi löytää mitään? Jossain vaiheessa kuitenkin paljastui, että Ukrainan kansalliskirjastossa säilytetään verrattain pientä, mutta merkittävää kokoelmaa keskiaikaisia käsikirjoituksia lännestä. Näitä käsikirjoituksia ei ollut juuri hyödynnetty, joten tutkimukseni osuu hyvään saumaan. Myös moderni teknologia on mahdollistanut sen, että ei ole pakko tutkia vain oman maansa historiaa. Eri alueiden tutkimus onkin avartanut näkökulmaani merkittävästi.

okhrimenko_kansikuva
Okhrimenkon uusi, ukrainankielinen teos arkielämästä 1000–1200-lukujen Englannissa.

Mainitsitkin jo lähteiden saatavuuden, mutta monia varmasti kiinnostaa tietää yleisesti, millaista on olla ukrainalainen historioitsija tai tiedeyhteisön jäsen?
Ukrainassa rahoitus ei ole kovin pitkälle kehittynyttä. Suurimman osan rahoituksesta saamme yliopistolta, jossa olemme kuitenkin töissä ensisijaisesti opettajina. Annamme opiskelijoille valmiudet käyttää alkuperäislähteitä. Aikaa, tilaa ja rahaa oman tutkimuksen tekemiseen ei ole niin paljoa kuin mitä haluaisi, joten Erasmuksen kaltaiset avustukset tulevat tarpeeseen. Varsinaisten historiantutkijoiden piiri Ukrainassa on melko pieni; vuosittain yliopistoon otetaan sisään 50–70 opiskelijaa, joista yhtä tai kahta lukuun ottamatta kaikki päätyvät myöhemmin yliopiston ulkopuoliseen ammattiin, erityisesti museoihin tai opetustehtäviin.

Historiantutkimukselle on kuitenkin tilaa. Nykyisin Ukrainassa ollaan kiinnostuneita erityisesti sosiaalihistoriasta, niin keskiajan tutkijoiden keskuudessa kuin myös monella muulla alalla. Neuvostoaikana keskiajan tutkijoidenkin oli työskenneltävä valtionideologian hyväksi, ja heidän tehtävänsä oli löytää menneisyydestä esimerkkejä, joilla voitiin perustella Neuvostoliton yhtenäisyyttä. Ukrainan itsenäistyttyä poliittiset aiheet ovat antaneet tilaa sosiaalisille kysymyksille, kuten arkielämälle.

Mikä sai sinut tulemaan Suomeen?
Noin kaksi vuotta sitten vierailin ensimmäisen kerran Turussa, Centre for the Study of Christian Cultures -tutkimuskeskuksen järjestämässä konferenssissa. Konferenssi käsitteli uskonnon historiaa sekä kristillistä kulttuuria, ja vierailun perusteella Suomessa tehtiin mielenkiintoista ja korkeatasoista tutkimusta. Turun ja Kiovan yliopistojen välillä on yhteistyötä, joten kun minulle tarjottiin mahdollisuutta käydä uudestaan Suomessa, suostuin.

Olen kiitollinen Marika Räsäselle siitä, että hän esitteli minulle ei vain Turkua, vaan myös Helsinkiä ja Tamperetta. Sain tutustua moniin suomalaisiin historioitsijoihin. Huomasin, että keskiajan tutkijoiden verkosto on samanlainen kuin Ukrainassa; piirit ovat pienet, joten tunnemme yhtenäisyyttä enemmän keskenämme kuin muiden kollegojen kanssa. Yhteistyö on tietysti tärkeää kaikilla tasoilla, jotta voimme ylittää ne jakolinjat, jotka jakavat tutkijoita kahtia, ja jotta voimme tuottaa parempia tutkimustuloksia.

Millaista suomalainen tutkimus on ukrainalaiseen tutkimukseen verrattuna?
Huomattavaa on, että suomalaisilla keskiajan tutkijoilla on paljon kokemusta ulkomailta, ja tutkimus on usein luonteeltaan hyvin kansainvälistä. Ukrainassa näin ei vielä ole, mihin vaikuttaa tietysti se, että vanhempi sukupolvi ei esimerkiksi hallitse englannin kieltä hyvin. Mahdollisuus viikon tutkijavaihtojen kaltaisiin reissuihin helpottui vasta viitisen vuotta sitten, kun tutkijat eivät enää tarvitse lyhyitä matkoja varten passin lisäksi muita matkustusasiakirjoja. Suomessa tutkijoilla on myös enemmän aikaa tutkimustyöhön. Ukrainassa työtehtävät ovat yleensä pitkäkestoisempia, kun taas täällä tutkijat siirtyvät aktiivisesti oppituolista ja tutkimusprojektista toiseen.

marika_ja_ohrimenkoOleksandr Okhrimenko ja Marika Räsänen Aikalassa. Okhrimenko esittäytyi perjantaina laitoksen väelle ja esitteli oman yliopistonsa tutkimusta.

Voitaisiinko Suomesta ottaa Ukrainassa mallia, ja jos, millä tavalla?
Kyllä. Erityisesti rahoitusjärjestelmää tulisi mielestäni kehittää, jotta historioitsijat voisivat tuottaa enemmän tutkimusta. Yliopiston ajatellaan kuitenkin olevan ennen kaikkea opiskelijoita varten, mikä on toki ymmärrettävää. Järjestelmää toki kehitetään koko ajan, ja näkisin, että muutaman vuoden kuluttua rahoitus ja sen myötä tutkimuksen tekeminen kasvavat ja helpottuvat. Keskiajan tutkimus on silti hyvin spesifi ala, joten on oltava luova, jos haluaa vakuuttaa potentiaaliset rahoittajat oman tutkimuksensa merkityksestä.

Digitaaliset menetelmät tulevat vaikuttamaan alan kehitykseen ja käsityksiin, mutta ihmislähtöistä tutkimusta tullaan yhä tarvitsemaan, sillä vanhat lähteet ovat usein monimutkaisempia kuin miltä ne näyttävät. Tietokone ei osaa vielä hahmottaa eroavaisuuksia tai lukea rivien välistä. On kriittistä osata tavoittaa tekstien syvempiä merkityksiä – sanojen perusmerkitykset voivat olla muuttumattomia, mutta niillä on eri aikoina ja eri paikoissa hyvin moninaisia merkityksiä. Koneista on toki hyötyä, mutta myös ihmisten välistä yhteistyötä tarvitaan. Jo keskustellessa kollegojen kanssa kahvikupin ääressä voi usein hahmottaa asioita uudella tavalla.

Humanistisista tieteistä keskustellessa nousee usein esille sen relevanssi ja merkitys nyky-yhteiskunnassa. Keskiajan tutkimus on tietysti suurimmassa osassa maailmaa melko pieni ala, mutta miten humanistiset tieteet voivat ja miten niitä arvostetaan Ukrainassa?
Hyvä kysymys. Ukrainassa priorisoidaan ja tuetaan ensisijaisesti niin sanottuja oikeita tieteitä, eli luonnontieteitä. Niihin kannustetaan hakemaan, ja niistä valmistuu todennäköisemmin rahakkaaseen ammattiin. Humanististen tieteiden merkitystä ei kyseenalaisteta, mutta käytännössä niitä ei tueta. Ukrainassa kukin saa tehdä sitä, mitä haluaa, mutta moni tuntee joskus toisin, jos hyväkään tutkimus ei saa tukea.

Olemme laitoksellamme kuitenkin todenneet, että suremisen sijasta meidän on syytä ryhtyä aktiiviseen toimintaan. Yritämme selittää ymmärrettävästi laajoille yleisöille, mitä teemme ja miksi toimintamme on tärkeää ja hyödyllistä. Pari vuotta sitten aloitimme julkisten luentojen pitämisen, ja nykyisin meille jopa maksetaan siitä, eli ihmiset ovat selkeästi kiinnostuneita keskiajasta. Keskiaikahan näkyy kaikkialla elämässämme, vaikkemme sitä itse tajuaisi, niin modernissa lääketieteessä, taikauskoissa kuin vaikkapa Game of Thronesin kaltaisissa sarjoissa.

Ilmiö kuulostaa hyvin yleismaailmalliselta: nykyisin humanisteilta edellytetään, että he perustelevat oman työnsä merkityksellisyyttä myös muille.
Näin juuri, asia on sama missä tahansa. Ukrainassa on tietysti omat käsityksensä siitä, miten tiedettä tulisi tehdä. Usein humanistien odotetaan saavan valmiiksi neljä artikkelia vuodessa, vaikka se on yhteistyönäkin merkittävä urakka, johon luonnontieteilijöillä on ehkä paremmat valmiudet. Tiedemiesten odotetaan myös integroituvan ja tekevän yhteistyötä lännen suuntaan, mikä sekään ei aina ole paras vaihtoehto. Jos työskentelee ukrainalaisten lähteiden kanssa aiheista, jotka selkeästi kiinnostavat lähinnä ukrainalaisia, on loogisempaa kirjoittaa artikkeleita ukrainaksi kuin englanniksi.

Mitä kaikkea olet ehtinyt Suomen-vierailusi aikana tehdä?
Olen vieraillut esimerkiksi erilaisissa museoissa ja workshopeissa. Maanantaina esimerkiksi osallistuin Helsingissä pidettyyn Marika Räsäsen, Seppo Heikkisen ja Hilkka-Liisa Vuoren kirjoittaman The Medieval Offices of Saint Thomas Aquinas -kirjan julkistustilaisuuteen. Tilaisuudessa oli paikalla paljon tutkijoita, joihin pääsin tutustumaan, joten pääsin jo heti matkani aluksi hyvin sisään suomalaiseen yliopistomaailmaan. Paikalla oli sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi keskiajan tutkimukseen ja joiden tekstejä olen itse sattunut lukemaan. Samana päivänä kävin myös Helsingin Kansalliskirjastossa tutustumassa paikalliseen käsikirjoitusten ja fragmenttien valikoimaan. Marika Räsäsen suunnittelema viikko-ohjelma oli tiivis, mutta mielenkiintoinen.

julkistamistilaisuus_kansiMarika Räsäsen, Seppo Heikkisen ja Hilkka-Liisa Vuoren uusi teos julkistettiin 3.6.2019.

Näkisitkö kokemustesi perusteella, että suomalaiset ja ukrainalaiset tutkijat voisivat tehdä jatkossa yhteistyötä?
Ehdottomasti. Mahdollisuuksia erilaisiin projekteihin on runsaasti, sillä Suomi ja Ukraina ovat kumpikin tavallaan Itä- ja Länsi-Euroopan solmukohdissa. Ukrainassa on vielä keskiaikaisia alkuperäislähteitä, joita ei ole vielä juuri tutkittu, sillä Ukrainassa tutkijapooli on rajattu.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
”Lomaviikon” jälkeen valmistaudun järjestelemään yliopistossa pidettäviä tenttejä. Heinäkuun alussa esitelmöin Leedsissä pidettävässä International Medieval Conferencessa, ja syksyllä on tarkoitus järjestää useampiakin seminaareja.

Millainen käsitys sinulle jäi Suomesta? Luuletko palaavasi takaisin?
Suomi on tehnyt minuun henkilökohtaisesti suuren vaikutuksen. Erityisesti ihmisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys, mutta myös ammattimaisuus olivat positiivisia asioita. Olen kiitollinen kaikesta, ja palaan toki, sillä suomalainen tutkimus houkuttelee edelleen. Nautin olostani täällä hyvin paljon, ja erityisesti viehätyin siitä, kuinka pitkään aurinko on kesäiltaisin ylhäällä – asia, joita Ukrainassa harvoin saa todistaa täysin samalla tavalla.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Esoteria kirjoittamisteemana: opiskelijan näkökulma

Teksti Vilko Solla (24.5.2019)

Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2019 -kurssin Esoteria-työryhmä saavutti tiiminvetäjän näkökulmasta katsottuna erinomaisesti kurssille asetetut tavoitteet. Mielestäni koko tiimi ylitti itsensä kurssin aikana, ja tämän porukan kanssa oli alusta asti ilo työskennellä. Esitän tässä joitakin tiiminvetäjän ajatuksia ja huomioita ryhmän toiminnasta. Tekstin lopusta löydät listan kurssilla valmistuneista töistä, sekä näiden julkaisutiedot.

Asta Honkalan ja Miro Kankareen muodostaman työparin yhteistyö Tattarisuon tapauksen tutkinnassa antoi alkusysäyksen tiimin toiminnalle. Aihe oli kiinnostanut molempia jo ennen kurssia, ja työpari löysi toisensa välittömästi. Mielestäni koko työryhmän toiminnalle oli edullista, että yhdellä työparilla oli heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen selkeä aihe ja suunta kurssityöllensä. Työryhmän tunnelma pysyi alusta asti aktiivisena, ja muiden työparien kurssitöiden sisällöt saivat rauhassa täsmentyä ensimmäisten työviikkojen kuluessa. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että koko tiimin toiminta junnaisi paikoillaan.

Kaksi työparia – Heli Lehtisen ja Kalle Moilasen tiimi, sekä Tiina Tiilikaisen sooloryhmä – löysivät kurssitöidensä aiheet Maarit Leskelä–Kärjen työryhmälle tapaamisten alussa esittelemän Uuden etsijät–tutkimushankkeen kautta. Leskelä-Kärjen vierailu auttoikin ryhmän heti alkuun monille hiukan vieraan aihepiirin hahmottamisessa. Anni Tepon ja Teemu Lahtosen työpari löysi toisensa yhteisen populaarikulttuurin tulokulman kautta. Omasta näkökulmastani vaikutti siltä, että oikeat ihmiset päätyivät tekemään yhteistyötä, ja työparien mudostus tapahtui orgaanisesti. Tiina Tiilikaista kiitän erityisesti venymisestä kurssityön työnjaon kanssa, ja valmiudestaan työskennellä ilman työparia.

Ensimmäisten työviikkojen ajan ryhmä kokoontui yhteisiin tapaamisiin kerran viikossa. Kun työparit olivat päässeet kirjoittamisessa vauhtiin, tapaamisia alettiin pitää joka toinen viikko. Tapaamiset olivat tärkeitä keskustelujen paikkoja ja auttoivat suuntaamaan kurssitöitä. Siksi pyrinkin varmistamaan, että kaikkien työparien töiden käsittelylle jää keskusteluissa aikaa. Viimeisinä viikkoina, kurssin loppuseminaarin lähestyessä, työryhmä kokoontui jälleen kerran viikossa, jotta kaikilla olisi aikaa saada palautetta töistään, sekä koko ryhmällä mahdollisuus osallistua päätösseminaarin suunnitteluun.

Tapaamisissa oli omasta mielestäni poikkeuksetta hauska käydä, ja uskoakseni niistä oli työparien toiminnalle hyötyä. Päätös pitää tapaamisia kahden viikon välein kurssin puolivälin paikkeilla oli perusteltu, ja tuonakin aikana työt etenivät hyvin. Aina kaikki ryhmän jäsenet eivät päässeet tapaamisiin, mutta yleensä ainakin toinen jäsen jokaisesta työparista oli paikalla, ja työparit viestivät toisilleen tapaamisissa läpikäytyjä asioita. Kun työryhmä oli ensimmäisten viikkojen aikana hiukan tutustunut ja työparien tehtävät selkeytyneet, parien välinen kommunikaatio vaikutti mutkattomalta ja sujuvalta. Tapaamisten jälkeen kirjoitin tiiminvetäjänä tapaamisraportit moodlen keskusteluryhmään. Näiden ja tiimin WhatApp- ryhmän kautta koko porukka pysyi kärryillä, niin kurssin käytännön asioista kuin tapaamisissa esille tulleista ideoista, vinkeistä ja ajatuksista. Viestinnän ratkaisut tuntuivat toimivilta. WhatsAppin kautta tiimillä oli mahdollisuus kertoa projektien etenemisestä, tarjota vinkkejä, ym. spontaanisti ja nopeasti. Tapaamisraporttien lisäksi moodlessa jaettiin ja kommentoitiin työparien tekstejä, sekä loppuseminaarin sisältöä.

Tiiminvetäjänä oma toimintani keskittyi tapaamisiin ja tiimin sisäiseen viestintään. Erityisesti kurssin alkuvaiheessa valmistelin tapaamisiin yksinkertaisen ohjelman, ja joitakin ideoita ja kysymyksiä työpareille siltä varalta, että keskustelut kuivuvat kasaan. Onnekseni työryhmän jäsenet olivat niin aktiivisia tuomaan esille ajatuksiaan sekä tarjoamaan kommentteja muille, että yleensä tapaamisten hedelmällisin sisältö syntyi spontaanin keskustelun tuloksena, eikä omaa valmistautumistani tarvittu. Hiljaisemmissakin tapaamisissa syntyi aina keskustelua. Toiveenani oli pitää tapaamiset tunnelmaltaan sen verran kevyinä, että niissä olisi hauska käydä vaikka oma työ ei juuri sillä kertaa suuresti edistyisikään. Näin tapaamisiin olisi joka tapauksessa motivoivaa tulla. Kaikkien kurssin suorittaneiden työryhmän jäsenten positiivinen asenne ja hyvin yhteen sopineet persoonat tekivät toiminnasta helppoa. Oma tuntumani on, että tapaamissa oli ryhmän mielestä miellyttävää käydä.

Kurssin loppua kohti pääsimme keskittymään työparien tekstien kommentointiin. Aikaa vievänä työvaiheena tämä vei suurimman osan viimeisistä tapaamisista. Palautteen ja kritiikin antamisessa myös ohjaavalla opettajalla oli merkittävä rooli, ja olenkin kiitollinen Marika Räsäselle hänen osuudestaan tapaamisissa erityisesti kurssin loppua kohden. Tarve tiiminvetäjän työpanokselle tuntui kurssin loppua kohden pienentyvän, kun työparit keskittyivät töidensä viimeistelyyn. Osallistuin töiden kommentointiin, ja pyrin tukemaan työpareja töiden edistymisessä. Päätösseminaarin lähestyessä seminaariesitelmän videon ja diojen valmistelu vei suurimman osan omasta ajastani kurssin parissa.

Lyhyessä ajassa mukavasti yhteen hitsautuneen, tiimihenkeä yhdessä synnyttäneen työryhmän kanssa oli ilo tehdä töitä. Tiiminvetäjän hommia hyvä ilmapiiri helpotti, ja välillä tunsin itseni jopa tarpeettomaksi – hyvän tiimin merkki uskoisin! Onneksi sain välillä työryhmältä positiivista palautetta tapaamisista ja raporteista, ja vältyin tuntemasta itseäni aivan turhaksi. Kannustavaa palautetta annettiin tiimin sisällä muutenkin paljon, ja pyrin itse myös tukemaan työpareja tarjoamalla kannatusta hyvin tehdystä työstä. Koko kurssin ajan porukka tuki toisiaan, ja työmoraalia riitti saattamaan hommat valmiiksi kurssin aikataulussa. Kaikki ryhmän jäsenet saivat päätösseminaariin mennessä kurssityönsä ohjaavan opettajan hyväksymään kuntoon. Kaiken kaikkiaan ryhmän toiminta oli oman, tiiminvetäjän arvioni mukaan aktiivista, tiimin jäsenten työmotivaatio korkea, ja työskentelyilmapiiri tiimissä hyvää. Paljon parempaa kulttuurihistorian kirjoittamisen työryhmää on vaikea kuvitella, kiitos teille!

 

Yhteenveto Esoteria-työryhmän kurssitöistä, sekä linkit jo julkaistuihin töihin:

Heli Lehtinen & Kalle Moilanen

Haastatteluartikkeli Uuden etsijät-tutkimushankkeen tutkija Nina Kokkisesta.

Uuden etsijät-hankkeen tutkimusblogi, lähiaikoina.

Teemu Lahtonen & Anni Teppo

Tutkimusartikkeli Valkoinen peura–elokuvan (1952) esittämistä saamelaisuuden, muinaisuskontojen, ja noituuden representaatioista, sekä elokuvan vastaanotosta.

Lähikuva- verkkojulkaisu, Pohjoinen- teemanumero, vuoden 2020 alkupuolella.

Tiina Tiilikainen

Tutkimusartikkeli Kyllikki Ignatiuksesta, varhaisesta suomalaisesta naisvaikuttajasta 1900-luvun alun esoteeristen liikkeiden piirissä.

Uuden etsijät-hankkeen tutkimusblogi, lähiaikoina.

Asta Honkala & Miro Kankare

Populaari tutkimusartikkeli, sekä laajalle yleisölle suunnattu tutkimusblogi Tattarisuon ruumislöydöistä 1931.

MTVUutiset-nettiuutiset, yhteistyössä MTV3:n toimittajan kanssa.

Artikkeli: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/lahteesta-loytyi-kuolleiden-kasia-paita-ja-jalkoja-tattarisuolla-yli-50-ruumista-silvottiin-tekijaksi-paljastui-kuusihenkinen-noitapiiri/7385000#gs.dhdrdb

Blogi: https://tattarisuontapaus.blogspot.com/

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Elämää muurin sisällä – tavallisen kansan kokemuksia jaetussa Berliinissä

Teksti: Eeva Bang ja Ville-Waltteri Virtanen

Berliinin muuri murtui kolmekymmentä vuotta sitten marraskuussa 1989. Ihmiset juhlivat kaduilla ympäri Berliiniä, kun raja kahden Berliinin välillä avattiin. Kaupungin sisällä pääsi vihdoin liikkumaan ilman rajoituksia. Vapauden juhlaa edelsi kuitenkin vuosikymmeniä jatkunut tilanne, jossa ennen yhtenäinen valtio oli revitty kahtia ja vuonna 1949 perustettiin läntinen Saksan Liittotasavalta ja itäinen Saksan demokraattinen tasavalta. Kahtiajaon seuraukset olivat synkät. Suvut, perheet ja ystävät eri puolilla Saksaa joutuivat eroon toisistaan – halusivat tai eivät. Poliittisen näyttämön varjossa olivat nämä tavalliset ihmiset.

Itä- ja Länsi-Saksan väliset jännitteet kulminoituivat Berliinissä, joka oli toisen maailmansodan jälkipyykissä jäänyt saarekkeeksi Itä-Saksan alueelle ja jaettu miehitysvyöhykkeisiin. Läntistä Berliiniä hallinnoivat Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia omilla vyöhykkeillään ja itäinen osa oli taas Neuvostoliiton kommunistisen hallinnon alla. Berliinin muuri pystytettiin 13. elokuuta 1961 estämään länteen vyöryvä ihmistulva, kun tuhannet ihmiset pyrkivät Länsi-Berliinin kautta länteen paremman elämän toivossa.

 

Rikotut perheet

Kun muuri pystytettiin, sen eri puolille jääneet sukulaiset ja ystävät eivät voineet enää tavata toisiaan arjessa. Yhteydenpidosta tuli miltei mahdotonta. Berliinin keskustassa Bernauer Strassella asui Kielbergin perhe, joka havahtui toivottomaan todellisuuteen piikkilanka-aidan kulkiessa keskellä kotikatua. Sukulaiset, joiden luona Kielbergit vierailivat usein, asuivat kadun toisella puolella. Vuonna 1961 13-vuotias Elke Kielberg oli ennen ylittänyt kadun vieraillessaan serkkunsa luona. ”Piikkilankasunnuntain” 13. elokuuta jälkeen ystävysten välillä oli rivi aseistautuneita sotilaita. Elken serkku oli jäänyt loukkuun idän puolelle kuten tuhannet muutkin itäsaksalaiset.

Sittemmin Bernauer Strassen itäisen puolen asuinrakennukset tyhjennettiin asukkaista ja rakennukset tuhottiin. Ihmisillä oli edessä pakkomuutto pois omasta naapurustostaan ja Bernauer strassen tilalle ilmestyi aidoista, valonheittimistä, vartiotorneista ja muurista koostuva raja-alue. Itä-Saksan vartijoilla oli lupa ampua kaikkia, jotka yrittivät paeta ja moni sai surmansa paikalla, joka oli ennen tavallinen naapurusto. Sadan metrin levyisen rajan keskellä sijainnut hiekkatie tunnettiin nimellä ”kuoleman kaistale”.

A_Family_Separated_-_Flickr_-_The_Central_Intelligence_Agency

Erotettu perhe vuonna 1961. Äiti idässä, isä ja poika lännessä. Kuva: Wikimedia Commons.

Brigitta Schimke asui Itä-Berliinissä lähellä muuria. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat kaupungin läntisellä puolella. Brigitta tapasi siskoaan idän puolella, mutta itse itäsaksalaisena hän joutui anomaan viisumia halutessaan vierailla lännessä. Viisumin saaminen oli vaikeaa, eivätkä Itä-Saksan viranomaiset myöntäneet matkustuslupia kevyin perustein. Brigitta pääsi länteen siskonsa 55-vuotissyntymäpäiville vuonna 1977. Tämä oli tavatonta, koska tavallisesti lupa myönnettiin vain sukulaisen täytettäessä täysiä kymmeniä. Hautajaisiin sai luvan matkustaa, jos kyseessä oli lähisukulainen ja tällöinkin tuli todistaa, että kyseessä oli sukulainen ja että hän oli kuollut. Viisumia piti anoa hyvissä ajoin ja sen saamiseen saattoi mennä useampi kuukausi.

Eron aiheuttama ikävä näkyi berliiniläisissä erityisesti juhlapäivinä, kuten jouluna. Joulun alla vuonna 1961 sadat itäberliiniläiset kerääntyivät muurin vierelle vilkuttamaan valkoiset nenäliinat käsissään toisella puolella oleville läheisilleen. Itä-Saksan viranomaiset eivät suhtautuneet mielenilmaisuun suopeasti ja tapahtuman jälkeen muuria korotettiin niin, että näköyhteys estyi. Myös pakoyritysten määrä kasvoi joulun alla, kun ihmiset halusivat epätoivoisesti läheistensä luokse.

Vuonna 1961 itäberliiniläinen Sigrid Paul (1934) synnytti poikalapsen Torstenin. Lapsi kärsi synnytyksestä seuranneesta vatsakalvon repeämästä, jonka vuoksi Sigrid joutui hakemaan elintärkeitä lääkkeitä ja ruokavalmistetta Länsi-Berliinin Westendin sairaalasta. Kun Berliinin muuri pystytettiin, Sigrid ei pystynyt enää hakemaan lääkettä lännestä, vaan joutui viemään lapsensa Itä-Berliinin Charitén sairaalaan. Charitén lääkärit eivät kyenneet auttamaan lasta, siispä he siirsivät lapsen Länsi-Berliinin Westendin sairaalaan. Seuraavana aamuna Sigrid havahtui sydäntäsärkevään todellisuuteen: hänet ja Torsten oli erotettu toisistaan.

Frau Paul yritti paeta Länsi-Berliiniin, mutta hän epäonnistui ja joutui Stasi-viranomaisten armoille. Frau Paulia kuulusteltiin yötä päivää. Stasi-viranomaiset ehdottivat, että Sigrid saisi nähdä poikaansa eikä joutuisi enää kuulusteltavaksi, jos hän tekisi yhteistyötä hänen ystävänsä Michael Hinzenin vangitsemisessa. Frau Paul kieltäytyi. Hän ja aviomiehensä olivat viisi kuukautta Hohenschönhausenin vankilassa. Vuonna 1964 länsimaat ostivat Frau Paulin ja tämän aviomiehen vapaiksi. Vihdoin Sigrid pääsi hakemaan Torstenin Westendin sairaalasta ja perhe oli jälleen yhdessä.

640px-Winken_ueber_die_Berliner_Mauer

Länsiberliiniläinen nainen  vilkuttaa sukulaisilleen muurin toiselle puolelle vuonna 1961. Kuva: Wikimedia Commons

Menetetyt unelmat

Rajan sulkeminen päätti monen nuoren opintien. Itä-Berliinissä asuneet ja lännen puolella koulua käyneet nuoret eivät päässeet enää kouluun lännen puolelle, eikä kaikille tarjottu mahdollisuutta jatkaa opintojaan idän oppilaitoksissa. Lukiolaiset määrättiin oppisopimuskoulutuksiin ja korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijat ohjattiin tehdastyöhön. Lännessä humanistisia ja yhteiskunnallisia aineita opiskelleet nähtiin pahimpina pettureina ja uhkana sosialistiselle ideologialle. Tartuntavaaran aiheuttivat myös lapset ja nuoret, jotka olivat poliittisesti saastuneita. Heidät hajautettiin idässä eri kouluihin. Koulun sijainnilla ei ollut merkitystä – keskittämistä oli ehdottomasti vältettävä. Moni nuori joutui luopumaan unelmistaan koulutuksen ja ammatin suhteen ja heiltä riistettiin vapaus vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.

Lännessä työssä käyneet ”rajanylittäjät” olivat Itä-Saksan viranomaisten silmissä epäluotettavia. Myös heidät kohtalonsa oli koulutuksesta riippumatta tehdastyö. Ammattitaidolla ei ollut merkitystä. Työ muurin toisella puolella lännessä houkutteli monet berliiniläiset pakenemaan rajan yli.

Tulevaisuus näytti toivottomalta myös 17-vuotiaalle Ursula Heinemannille. Vuonna 1961 Heinemann oli työskennellyt tarjoilijana länsiberliiniläisessä hotellissa ja oli rajan suljettua jäänyt työttömäksi. Heinemann ei tyytynyt kohtaloonsa vaan päätti paeta. Hän löysi rajasta heikon kohdan ja kiinnijäämisen uhallakin päätti ryhtyä rajan ylitykseen. Piikkilanka-aidan alla oli aukko, jonka ali Ursula pääsi ryömimään. Ursula aavisti rajavartijoiden olevan kuitenkin lähellä, koska hän haistoi savukkeiden hajun. Takaisin palaaminen ei ollut enää mahdollista, hänen oli jatkettava eteenpäin. Ursula onnistui pakenemaan. Seuraavana päivänä hän ilmoittautui työpaikalleen Plaza Hotelissa ja sai entisen työpaikkansa takaisin.

Valvonta muurilla ja kansalaisten parissa

Kapinallisuuden kitkemiseksi Itä-Saksassa toimi julkisten poliisivoimien Volkspolizein lisäksi salainen poliisi Ministerium für Staatssicherheit tai kuten itäberliiniläiset sitä nimittivät, Stasi. Stasi-viranomaiset olivat järjestelmällisiä. Heidän menetelmänsä näkyvät Miriam Weberin (1952) kokemuksissa.

Kun Miriam Weber oli kuudentoista, hänestä tuli Stasi-viranomaisten silmätikku. Hän ja ystävänsä Ursula olivat todistaneet Leipzigin mielenosoitusta vuonna 1968, jossa poliisi pidätti useita kansalaisia ja tyrmäsi heidän vakaamuksensa paloletkuilla. Miriam katsoi, että Itä-Saksan toiminta oli väärin ja ryhtyi vastustamaan viranomaisten kontrollia. He kirjoittivat julisteita ja laittoivat niitä näkyville puhelinkoppeihin ja ilmoitustauluihin. Julisteissa luki Consultation, no water cannons ja People of the people’s republic speak up!

Stasi-viranomaiset pääsivät Miriamin jäljille, kun he kyselivät julisteista kouluissa. He lisäsivät Miriamin epäiltyjen listalle ja tarkistivat hänen kotinsa kumihanskoineen ja vaunukoirineen. Löydettyjen julistevälineiden nojalla Miriam ja Ursula vangittiin epäiltyinä kansankiihotuksesta.

Stasi-viranomaisilla oli keinonsa saada epäillyt puhumaan. Miriam eristettiin kokonaan ulkomaailmasta. Hänellä ei ollut lupaa tavata vanhempiaan tai asianajajaa, lukea kirjoja tai sanomalehtiä eikä edes soittaa.  Miriam kärsi univajeesta, sillä Stasi-viranomaiset kuulustelivat häntä yötä päivää. Miriamille valehdeltiin, että Ursula oli myöntänyt rikokset. Lopulta Miriam myönsi tehneensä julisteet ja pääsi vapauteen odottamaan oikeudenkäyntiä.

Miriam ei jäänyt odottamaan oikeudenkäyntiä, vaan karkasi junalla Berliinin muurille ja suunnitteli pakenevansa Länsi-Berliiniin. Berliinin muuri oli aikansa valvotuimpia rajoja, mutta siitä huolimatta Miriam onnistui melkein ylittämään muurin. Loppumetreillä hän jäi kiinni piikkilankaan, vietiin kuulusteltavaksi ja tuomittiin puoleksitoista vuodeksi Straubergin naisvankilaan Hoheneckiin.

640px-Berlin_Wall_Potsdamer_Platz_November_1975_looking_east

Muuri Potzdamer Platzilla ja näkymä itään vuonna 1975. Kuva: Wikimedia Commons

Stasi-viranomaisten valvonnan seuraamukset näkyvät myös Miriamin aviomiehen Karl-Heinz Weberin – lempinimeltään Charlie – kokemuksissa. Charlie joutui Itä-Saksan silmätikuksi, kun hän ui lomareissullaan liian lähellä ruotsalaisalusta. Stasi-viranomaiset tulkitsivat uimisen pakoyritykseksi. Stasi-viranomaisten painostuksen ja varjostamisen seurauksena Charlie lopetti liikunnanopettajan uransa ja ryhtyi Itä-Saksan vastaiseksi kirjailijaksi. Koska Charliella ja Miriamilla oli kummallakin rekisteri Stasin pääkonttorilla, heidän kotinsa joutui jatkuvien tarkastuskäynnien kohteeksi.

Stasi-viranomaisten valvonta näkyy myös Sigrid Paulin kokemuksissa. Sigrid kertoo, ”Aviomieheni ja minä päätimme laittomasti lähteä Itä-Saksasta. En ole tyypillinen vapaustaistelija. En ollut edes osa oppositiota. Tästä päivästä lähtien en ole poliittisen puolueen jäsen. Enkä ole rikollinen.”

Sigrid aviomiehineen ja kolme opiskelijaa yrittivät paeta Länsi-Berliiniin käyttämällä väärennettyä passia ja hyppäämällä junaan Ostbahnhofin asemalta Tanskaan ja sitä kautta Länsi-Berliiniin. Yritys epäonnistui, kun yksi paenneista jäi kiinni ja joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan. Stasi-viranomaiset olivat ottaneet yön vaihteessa käyttöön näkymättömän leiman, joka paljasti väärennetyt passit. Frau Paul poltti passinsa, mutta ei siis luopunut suunnitelmaansa nähdä Torstenin.

Länsi-Berliinissä oli kaivettu tunnelia Itä-Berliinin Brunnenstrasseen. Tunneli oli tulvinut ensimmäisellä pakoyrityksellä, mutta vesi oli nyt jäässä. Ennen kun Sigrid yritti paeta toistamiseen, Stasi-viranomaiset varjostivat häntä. Yhtenä aamuna vieraat miehet kysyivät Frau Paulin henkilöllisyyspapereita – tämä oli tavanomaista, sillä kansalaisten piti aina kantaa henkilöllisyystodistuksia – ja kun hän kaivoi niitä esiin, Stasi-viranomaiset kaappasivat hänet kuulusteltavaksi keskellä päivää.

Vierailu lännen ja idän välillä

Kun Itä-Saksan viranomaiset pystyttivät Berliinin muurin, Itä-Berliini oli eristyksissä lähes kaksi ja puoli vuotta. Vasta syksyllä 1963 Itä-Saksan päättäjät allekirjoittivat rajalupasopimuksen, jonka myötä länsiberliiniläiset saivat luvan vierailla lähisukulaisten luona jouluna ja uudenvuoden pyhinä. Vierailuajat olivat rajallisia ja kestivät yleensä ainoastaan 12 tuntia.

1970- luvun lopussa ja 1980-luvun alussa länsiberliiniläisillä oli paremmat mahdollisuudet vierailla itään. Berliiniläisille tuli tutuksi Friedrichstrassen juna-asema, joka toimi kulkuväylänä lännestä itään. Sen seinien sisällä nähtiin onnellisia jälleennäkemisiä kuin lohduttomia hyvästejä. Berliiniläiset ristivät asemarakennuksen Kyynelten palatsiksi.

Berlinermauer

“Kuoleman kaistale”Kreuzbergin kaupunginosassa vuonna 1986. Kuva: Wikimedia Commons.

Rajaviranomaiset tarkistivat lännestä tulevien vierailijoiden passit huolella. Tarkoituksena oli varmistaa, ettei kukaan rikkonut valuuttamääräyksiä. Itä-Saksaan oli lupa tuoda pelkästään rajallinen määrä Itä-Saksan markkoja. Itä-Saksan viranomaiset pelkäsivät, että liian suuret rahasummat saattoivat horjuttaa heidän kapitalismin vastaista talousjärjestelmäänsä.

Itä-Saksan kansalaisilla oli myös mahdollisuus lähtöhakemukseen. Miriam ja Charlie Weber hakivat lähtöhakemusta Itä-Saksasta 1980. Toisinaan Itä-Saksan viranomaiset hyväksyivät lähtöhakemuksen, kun he halusivat eroon tottelemattomista, kapinallisista kansalaisista. Lähtöhakemuksen vuoksi Miriam ja Charlie joutuivat entistä suuremman tarkkailun alaisiksi. Vaikka lähtöhakemus oli laillinen, viranomaiset saattoivat tulkita sen Itä-Saksan hallinnon herjaamiseksi tai kunnialoukkaukseksi ja täten myös rikokseksi. Vuonna 1980 elokuussa viranomaiset pidättivät Charlien ja vangitsivat hänet kuulusteltavaksi. Saman vuoden lokakuussa poliisi kävi Miriamin luona ja vaati hakemaan aviomiehensä tavarat. Charlie oli kuollut.

Itä-Saksan suhtautuminen vierailuihin muuttui myönteisemmäksi 1980-luvun alussa. Viisumianomukset lisääntyivät, ja Itä-Saksan viranomaiset myönsivät suuria määriä vierailulupia vuoden 1984 ensimmäisinä kuukausina. Viisumien myöntämisen tarkoituksena oli miellyttää läntistä politiikkaa, pankkiyhteyksiä ja vapauttaa viisumiliikkeen jännitteitä. Viisumien myöntämisen seuraus oli päinvastainen; viisumiliike jatkoi kasvamistaan ja nousi totalitaristisen Itä-Saksan loppuvuosina suureksi ongelmaksi lännen ja idän lähennellessä välejään.

Berliinin muuri rajoitti ystävyyssuhteita, riisti nuorisolta mahdollisuuden haluamaansa opiskeluun ja työhön sekä rikkoi perheitä. Eniten muurista kärsivät itäberliiniläiset, sillä he joutuivat elämään vuosikymmeniä totalitaristisessa yhteiskunnassa. Berliinin muuri ei ollut pelkästään kylmän sodan symboli; se oli tavallisille kansalaisille vapauden riistäjä. Nykypäivänä maailmassa on yhä erilaisia muureja. Kun keskustellaan rajapolitiikasta, unohdetaan toisinaan muurien erottamat ihmiset.

 

Lähteet

Funder, Anna: Stasiland: Stories from Behind the Wall. Granta Books, 2011.

Hilto, Christopher: The Wall: The People’s Story. Sutton Publishing, 2001.

Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 – 9. marraskuuta 1989. Suomennos Matti Kinnunen. WSOY, 2008.

Corner, Lena: The Berlin Wall kept me apart from my baby son, 2009. https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2009/nov/07/berlin-wall-sigrid-paul. Haettu 20.04.2019.

 

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kustoo kertoo: Lönnrotin jäljillä

kansi_juhana_saarelainen”Elävä sana on henkinen siemen.” Näillä sanoilla kiteytti FM Juhana Saarelainen lektiossaan Elias Lönnrotin (1802–1884) ydinajatuksen. Elävä sana oli sitä, jota Lönnrot kuunteli ja kokosi ja joka oli Kalevalan raaka-aine, lähtökohta, josta runoteos ja sen eri versiot syntyivät. Väitöskirjassaan Runous, tieto ja kansa. Elias Lönnrotin ajattelu ja toiminta aikalaisfilosofian kontekstissa Saarelainen analysoi ennen kaikkea niitä ylirajaisia aatteita ja filosofisia keskusteluja, joista Lönnrot ammensi ja joita hän toiminnassaan tulkitsi ja muokkasi. Erityisen vahvasti nousi esiin F. W. J. Schellingin luonnonfilosofia, jonka jälkiä Lönnrotin näkemyksissä on. Lönnrot mukaan inhimillinen tieto jakautui kahteen osaan, joita hän kutsui tiedon ”päiväpuoleksi” ja ”yöpuoleksi”. Molemmat olivat tärkeitä. Kun ”päiväpuoleen” liittyi aistimusten, ymmärryksen ja järjen tuottama tieto, ”yöpuolen” maailmaa olivat unet, aavistukset ja mielleyhtymät. Saarelaisen väitöskirjan keskiössä on juuri tietokäsitys, jonka kautta näkemykset runoudesta ja kansasta avautuvat.

Jos Lönnrotin mukaan ”elävä sana on henkinen siemen”, väitöstilaisuus oli ehdottomasti Lönnrotin hengen mukainen. Vastaväittäjänä toimi professori Pertti Anttonen Itä-Suomen yliopistosta. Hän johdatti keskustelun taitavasti väitöskirjan ydinkysymyksiin ja sen keskeisiin käsitteisiin. Tämä oli ”henkinen siemen” syvälliselle keskustelulle, joka rakentui vastaväittäjän ja väittelijän välille. Yleisölle avautui näkökulma paitsi Lönnrotin henkilöön ja hänen toimintaansa myös 1800-luvun suomalaisen kulttuurin ehtoihin ja mahdollisuuksiin. Samalla avautui näkymä Kalevalan syntyyn sekä siihen, miten välttämätöntä teoksen kulttuurisen merkityksen pohtiminen on myös tämän päivän maailmassa.

Väitöstilaisuus alkoi klo 12.15 Turun yliopiston Janus-salissa. Vastaväittäjän loppulausunnon jälkeen yleisökysymyksiä ei tullut, joten kustos päätti tilaisuuden klo 14.20. Yleisöä oli paikalla 65 henkeä.

IMG_5246

Juhana Saarelainen on aloittanut lektionsa. Vasemmalla vastaväittäjä professori Pertti Anttonen. Kuva: Marjo Kaartinen.

 

Kategoria(t): Tutkimus | Avainsanat: , , | Kommentoi

30 vuotta Berliinin muurin murtumisesta

Teksti: Oskari Myllymäki

Berliinin muurin kaatumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Tämän takia aihe valikoitui yhdeksi kohteeksi kulttuurihistorian kirjoittamisen kurssilla esoterian ja avaruuden rinnalla. Tämä teksti on suppea kuvaus Berliinin muuri -ryhmän työskentelystä ryhmänvetäjän näkökulmasta. Ryhmään kuului yhteensä yhdeksän henkilöä ja tuotimme paritöinä neljä erilaista julkaisua. Näitä olivat Kimmo Elon podcast-haastattelu, popularisoiva tiedeartikkeli, muurin vaikutuksia tutkiva haastattelu, sekä kirja-analyysi.

Päätimme keskittyä tutkimaan muurin vaikutuspiiriin kuuluneiden henkilöiden kokemuksia, tuoda esiin yksilöiden tarinoita ja sen, kuinka muuri heidän elämäänsä vaikutti. Viaton-kirjan analyysin avulla pyrimme nostamaan esille kirjailijan näkemyksiä muurista, ja analysoimaan kuinka kirjailijan asenteet kuvastivat lukijakunnan oletuksia muurin toimijoista.

Tiedeartikkelin avulla nostimme esille yksilöiden tarinoita ja toimme näin näkyviin, kuinka muuri vaikutti sen läheisyydessä eläneiden ihmisten elämiin. Berliinin muuria käsiteltäessä on helppo unohtaa ihmiset, joiden arkeen muuri päivittäin vaikutti. Muurin kohoaminen pakotti ihmiset luopumaan rutiineista, jotka olivat olleet osa heidän elämäänsä jo vuosia. Pienellä ajatusleikillä tällaisen muutoksen vaikutusta omaan elämään ei ole vaikea kuvitella: Vastapuolella kotiasi oleva bussipysäkki on yhtäkkiä sinulta saavuttamattomissa. Kulman takana oleva lähikauppa ei enää olekaan sinun lähikauppasi. Työpaikkaasi tai kouluusi sinulta on pääsy kielletty.

Kuten olettaa saattaa, lähdeaineistoa muuriin liittyen oli suunnattomasti. Yksilökokemuksia niistä löytyi runsaasti. Tästä huolimatta päätimme antaa äänen ihmisille, joita ei löytynyt jo julkaistujen kirjojen sivuilta. Halusimme antaa uusille ihmisille mahdollisuuden kertoa kokemuksistaan muurista ja siitä, kuinka se tänä päivänä vaikuttaa heidän elämäänsä. Miksi etsisimme vastauksia kysymyksiin ainoastaan kirjojen sivuilta, kun meillä oli mahdollisuus kysyä juuri ne kysymykset mitä halusimme ihmisiltä, joihin muuri oli vaikuttanut ja edelleen vaikuttaa? Emme olettaneet paljastavamme mitään erikoista ja uutta, mutta haastattelujen kautta Berliinin muuri ei jäänyt vain sanoiksi kirjassa. Lisäksi haastattelut muistuttivat ainakin minulle, että tutkimuksista ja kirjoista luetut kokemukset eivät ole ainoita kokemuksia. Jokaisella ihmisellä on muistoja ja kokemuksia, mutta vain harvat niistä ovat päätyneet musteena paperille. Tästä näkökulmasta tarkastellen on ilahduttavaa ajatella, että työmme ansiosta muutamia kokemuksia on hiljaisuudesta muutettu kirjoitettuun muotoon. 70-vuoden päästä Berliinin muurin 100. vuosipäivää työstävä seminaariryhmä voi kaivaa arkistoista Kritiikki-lehden ja hyödyntää työtämme omassa ryhmätyössään.

Yksilöiden kokemusten lisäksi etsimme käsiimme myös asiantuntijan avaamaan muuriin liittyviä tekijöitä. Asiantuntijan kanssa käydystä keskustelusta tuotettua podcastia voi pitää eräänlaisena pohjustuksena yksilökokemuksiin. Pidin tärkeänä, että ryhmämme työt muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, jossa työt tukivat ja avarsivat toisiaan. Tämä ei silti tarkoita, etteikö työt toimisi myös erillisinä yksikköinä. Ne seisovat omilla jaloillaan, myös ilman toisten töiden tukea.

Ohjaajamme antoi meille tilaa toteuttaa itseämme ja hyvällä omatunnolla voin sanoa töiden olevan ryhmässä vaikuttaneiden opiskelijoiden rakentamia. Näkökulmat, aiheet ja lähteet ovat opiskelijoiden suunnitelmien ja valintojen tuloksia. Koen, että ohjaajamme antama tila mahdollisti realistisen kokemuksen ryhmänvetäjän roolista. Vastuu hyvistä ja huonoista ratkaisuista oli, ja on, minulla.

Muurit eivät ole kadonneet maailmasta Berliinin muurin kaatumisen myötä. Uusien pystyttämisestä puhutaan samalla, kun vanhoja halutaan purkaa. Niiden teho ihmisten hallitsemisessa ja alueiden rajaamisessa ei ole kolmessakymmenessä vuodessa vähentynyt. Ne omaavat tänäkin päivänä huomattavan vallan ihmisiin, vaikka informaatio liikkuu nykyisin huomattavasti helpommin kuin jaetussa Berliinissä. Mutta mihin tuo valta olisi kadonnut laajakaistojen ja sosiaalisen median myötä? Puhelimeen kilahtavat viestit ja 4G:n siivillä saapuvat kuvat eivät ikinä tule korvaamaan puolison halausta tai isoäidin pikkuleipien tuoksua.

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Avaruus-teema innosti kirjoittamiskurssilaisia

Teksti: Saimi Ruuttunen

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla ryhmämme teemaksi valikoitui avaruus, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Yhdysvaltojen tekemästä ensimmäisestä kuukävelystä. Ryhmämme ei kuitenkaan antanut tämän yhden merkkipaalun rajoittaa töiden suunnittelua, vaan avaruusaiheen matkassa päästiin jopa uuden ajan alkuun asti. Vaikka aluksi tunsimme hieman valinnanvaikeutta laajan teeman edessä, lopulta löysimme kiinnostavia, kulttuurihistoriallisia aiheita kaikille.

Pyöreiden vuosien kunniaksi suurin osa kurssin töistä liittyi kuulentoon. Eräs ryhmä analysoi kahta 1960-luvun avaruuselokuvaa, Andrei Tarkovskin Solarista ja Stanley Kubrikin 2001: Space Odysseyta. Tekstit julkaistiin Kritiikki-lehden numerossa 2/19. Kuulentoon liittyi myös toisen ryhmän tekemä lyhyt dokumentti kuulaskeutumisen kieltävistä salaliittoteorioista. Lisäksi kuumatkaa käsitteli Kuviteltu avaruus -seminaaria varten tehty lehdistötiedote.

Kaukaisempaa avaruushistoriaa käsitteli blogikirjoitus Suomen tähtitieteen historiasta kertovasta podcastista, joka vie lukijat 1500–1800-lukujen tähtitieteen maailmaan. Toinen varhaisempaa avaruustutkimusta käsittelevä työ on popularisoiva tiedeartikkeli 1600-luvun tähtitieteilijästä ja matemaatikosta Johannes Kepleristä ja hänen kuuta käsittelevästä Somnium-teoksestaan. Tekstille etsitään parhaillaan julkaisijaa.

Kurssin suoritustapa oli ainakin minulle aivan uusi. Kun on tottunut siihen, että työtä ohjaa tiukasti joku opettajankaltainen auktoriteetti, hyvin itsenäinen työskentely hieman hirvitti aluksi. Ryhmämme toimi kuitenkin hienosti: työt palautettiin ajallaan ja keskustelu oli monipuolista sekä hyödyllistä. Vapaus vaikuttaa töiden aiheisiin ja aikatauluihin tuntui myös mukavalta tavalta työskennellä. Hieman meitä epäilytti arvosana, joka on koko ryhmälle yhteinen, mutta nekin huolet hälvenivät, kun kaikki työt osoittautuivat todella laadukkaiksi ja sellaisiksi, joiden eteen oli nähty aikaa ja vaivaa. Oli hienoa päästä työskentelemään näin loistavassa ryhmässä.

Toivottavasti viihdytte avaruusmatkoillamme!

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi