Rooman hurmaamat

Tammikuussa 2017, jo lähes vuosi sitten, osallistuin kulttuurihistorian oppiaineen suunnittelupäivään. Suunnittelupäivä järjestetään vuosittain tammi-helmikuussa ja se kulkee nimellä Laivaseminaari. Perinteisesti kyseisessä kokouksessa perustetaan muun muassa erilaisia työryhmiä, jotka suuntaavat oppiaineen tulevaisuuteen.

2323_002

Vittorianoa ihastelemassa (1975). Kuva Merja Isotalon arkistot

 

Nyt seminaaripäivässä perustettiin muistitietotyöryhmä, jonka toimenkuvaksi määriteltiin oppiaineessa tehtyjen Rooman opintomatkojen muistitiedon taltioiminen. Ilman mainittavaa kokemusta muistitiedon keräämisestä ilmoittauduin mukaan työryhmään, myös omaksi hämmästyksekseni. Olen asunut Roomassa noin kuusi vuotta, ehkäpä siitä olisi jotain apua muistelijoita haastateltaessa.

Mitä on tapahtunut sitten tammikuun? No on siivottu komeroita – viittaan tässä kollegan lausahdukseen, kun keväällä osa työryhmästä kaiveli oppiaineen arkistoja. Arkistokaivauksista kuulemme toivottavasti tuonnempana.

Maanantaina 4.12. otimme ison askeleen eteenpäin, kun järjestimme osana Romanus sum –luentokurssia ”Kulttuurihistorioitsijan Rooma” –keskustelupaneelin. Kutsuimme paneeliin eri vuosikymmenten kulttuurihistorian entisiä opiskelijoita, jotka ovat osallistuneet Rooman opintomatkoille. Nämä mainiot keskustelijat, Maria Merikanto, Merja Isotalo, Mikko Kalhama, Mona Mannevuo ja Juha Isotalo, johdattivat konkarikulttuurihistorioitsijat nostalgiamatkalle ja epäilemättä herättivät opiskelijoiden innon kohdata Rooman.

Parituntisen keskustelun aikana, jota johtivat ansiokkaasti Otto Latva ja Hannu Salmi, ja jota varten opiskelijat olivat myös suunnitelleet kysymyksiä omien kiinnostustensa pohjalta, kuulimme Rooman ristiriitaisuuksista, yhtäältä kaupungin kaoottisuudesta ja toisaalta rauhasta, joka syntyy siitä, että kaikki ei ole kiellettyä. Italiassa kaikella on tapana lutviutua, näin tapahtuu usein myös Roomassa.

Saimme tietää, että 1970-luvulla kulttuurihistorian opintomatkat eivät pitäneet sisällään jalkautumista populaarikulttuurin pariin. Jos sellaiseen humpuukiin halusi tutustua, siistein tapa oli katsella italialaisia televisio-ohjelmia Villa Lanten parlatoriossa. Tuolloisille, lähinnä korkeakulttuurien maailmaan perehtyneille opiskelijoille paikallisen television ohjelmatarjonta oli siinä määrin kauhistus, että kotimainen YLE oli matkan jälkeen korkeassa kurssissa.

2323_001

Kurssilaiset odottelevat uusiin seikkailuihin vievää bussia Gianicololla (1975). Merja Isotalon yksityisarkistot.

 

1970-lukuun verrattuna myöhempien 1990-luvun kurssien arveltiin olleen bakkanaaleja, joissa illat vierähtivät pitkiksi Trasteveren legendaarisessa Bar San Calistossa.

2000-luvulla populaarikulttuurista kuulosti tulleen opintomatkojen valtavirtaa, kun opiskelijat suuntasivat professorinsa johdolla Stadio Olimpicolle seuraamaan italialaisten lempipenkkiurheilua, jalkapalloa.

Kysymys siitä, mikä oli kurssin mieliinpainuvin hetki, toi kuulijoiden silmien eteen näkymän Villa Lanten Azzurra-huoneen ikkunasta: aamuauringon punertavassa usvassa kylpevä Rooman historiallinen keskusta. Che meraviglia! Kuulijoiden hartaan hetken rikkoi yleisöstä kuuluva isän ääni, joka ojensi muistelevaa poikaansa Rooman visiittien kronologiassa. Roomaan siis palataan aina uudestaan!

Paluun toistuvuudessa kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että opintomatkasta Roomaan, ja erityisesti sen mahdollistamasta oleskelusta Suomen Rooman instituutissa, tuossa 1500-luvun alun renessanssihuvilassa Villa Lantessa, muodostui lähtemätön osa nuoren ihmisen ja kulttuurihistorioitsijan minuutta.

Työryhmä tulee antamaan lopullisen raporttinsa oppiaineen Rooman opintomatkoista ja keräämästään muistitiedosta oppiaineen 50-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2022. Kaapit avataan ja pölyiset kansiot paljastetaan: silloin selviää muiden asioiden mukana, miksi tuomiorovasti Huovinen 1970-luvun kaunotaiteita tähdentävällä kurssilla turvautui runsaaseen määrään ristinmerkkejä tuiki tavalliselta vaikuttavassa roomalaisessa kirkossa.

 

Kiitämme lämpimästi kaikkia paneeliin osallistuneita!

Mainokset
Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Arkistojen aarteita ihmettelemässä – kulttuurihistorian opintomatka Helsinkiin

Historian opiskelijalle tärkeitä paikkoja ovat kirjastot ja arkistot. Opiskelijat tutustuvat kirjaston käyttämiseen heti opintojen alussa eikä kynnys nykäistä kirjastonhoitajaa hihasta ole suuri, mikäli tenttikirjaa ei hyllyväleistä löydykään. Entä sitten arkistot, missä ne sijaitsevat ja mitä kaikkea niistä löytyy? Opiskelijoita opastetaan myös arkistojen maailmaan, mutta ne jäävät silti helposti vieraiksi. Kynnys lähteä arkistoon on suuri opiskelijalle, joka ei ihan välttämättä edes tiedä mitä etsii ja mistä sitä pitäisi etsiä. Kulttuurihistorian oppiaine järjesti opiskelijoille perjantaina 17. marraskuuta opintomatkan tutustumaan arkistojen saloihin. Linja-auton täytti luokkaretkimäinen innostus, kun aamuvarhain suuntasimme moottoritielle kohti Helsinkiä ja kolmea vierailukohdettamme: Kansallisarkistoa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoa sekä Kansallista audiovisuaalista instituuttia.

IMG_2179

Retkeläiset Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa.

Retki alkoi Kansallisarkistosta, jonka historiallisessa ja arkkitehtuurisesti vaikuttavassa rakennuksessa riitti jo ihmettelemistä. Ulkokuorta enemmän meitä kiinnosti tietysti arkistohyllyjen sisältö. Kansallisarkistossa säilytetään erityisesti viranomaisaineistoja. Arkistotiedon digitointi on hidasta, joten Kansallisarkistonkin kokoelmista vasta noin 2% on saatu digitoitua. Kansallisarkiston käytetyimpiä aineistoja ovat juuri digitoidut aineistot, ja loput noin 200 hyllykilometriä aineistoja odottelevat tutkijoita Kansallisarkiston alla kahdeksassa kerroksessa.

Lounaan jälkeen siirryimme tutustumaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, jonka erityisalaa ovat kirjallisuuteen ja perinteisiin sekä nykykulttuuriin liittyvät aineistot. SKS:n päärakennuksessa sijaitsee arkiston lisäksi viehättävä kirjasto, josta löytyy monipuolisesti suomalaista kirjallisuutta. Minulle elävämmin mieleen jäivät tutkijasalin puiset ja ajan patinoimat arkistokortistot, joista löytyi tietoa kansanperinteen kokoelmista. Laatikoiden tunnistelaput olivat paikoin suoranaista runoutta ja nostattivat hymyjä arkistovieraiden kasvoille.

Retkemme viimeisessä kohteessa, Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa, tutustuimme muun muassa suomalaisten elokuvien, televisio- ja radio-ohjelmien arkistoaineistoihin. Täydellisesti ohjelmavirtaa on tallennettu vuodesta 2009 lähtien, ja osa aineistoista on käytettävissä myös etäkatselupisteillä. Meillä Turussa vanhoista televisio-ohjelmista voi nauttia esimerkiksi Teutorin ja Feeniksin kirjastoissa. Satavuotiaan Suomen kunniaksi KAVI on myös lanseerannut Elävä muisti -palvelun (www.elavamuisti.fi), jossa voi selailla valittuja paloja KAVIn arkistoaineistoista. Suosittelen lämpimästi palveluun tutustumista, sillä sieltä löytyy suorastaan hulvattomia aarteita arkistosta.

Kaiken kaikkiaan opintomatka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Jo nopealla käväisyllä aiemmin etäiseltä tuntuneet arkistot tulivat todellisiksi paikoiksi. Jokaisessa vierailukohteessa meidät otettiin lämpimästi vastaan, ja arkistojen henkilökunta kertoi iloiten toiminnastaan. Selväksi kävi, että henkilökunta auttaa mielellään opiskelijoita löytämään sopivia aineistoja opinnäytetöitä varten. Arkistoilla on omia hittituotteita, mutta niiden lisäksi arkistoista löytyy monia lukemattomia lähteitä, joista edes tutkijat eivät välttämättä ole tietoisia. Eikä arkistossa asioidakseen tarvitse olla asiantuntija: arkistojen palvelut on tarkoitettu ihan kaikille ja kysymällä asiat selviävät. Päivän jälkeen olo oli kuin lapsella lelukaupassa, sillä olin kuullut monista mielenkiintoisista aineistoista, joista olin vielä aamulla täysin tietämätön!

Veera Semi

IMG_2192

KAVI:n elokuvateatteritunnelmassa

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Mitä muistamme susihistoriasta: Tutkijan kommentti

Helsingin Sanomissa julkaistiin torstaina 26.10. Turun seudulla 1800-luvun lopulla ilmenneitä lastensurmatapauksia käsittelevä kirjoitus, josta julkaistiin myös nettiversio (vain tilaajien luettavissa). Toisin kuin kirjoituksessa vihjataan, nämä tapahtumat eivät ole unohtuneet. Kuten olen ympäristöpolitiikan tutkija Outi Ratamäen kanssa todennut Suden kanssa -teoksessa (2014), 1800-luvun lastensurmat ovat osa kulttuurista muistia.

Aikalaiset pitivät tapauksia poikkeavina: ihmisten kimppuun käyneiden susien uskottiin yleensä sairastavan rabiesta, mutta lastensurmatapauksissa sudet kuvattiin terveiksi. Terveen suden käyminen ihmisen kimppuun ymmärrettiin epänormaaliksi käytökseksi. Tästä huolimatta ihmisen ja suden suhteen menneisyydestä muistetaan Suomessa parhaiten juuri lastensurmatapaukset. Tapaukset nostetaan julkisessa keskustelussa toistuvasti esiin, erityisesti hetkinä, jolloin ihmisen ja suden kanssakäyminen on aiheena ajankohtainen. Niiden muistoa pidetään yllä; Ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

1800-luvun tapahtumia ei tule unohtaa, mutta ne on hyvä asettaa historialliseen kontekstiinsa. Susien tekojen syitä tulisi pohtia – aikalaisetkin tekivät niin. Helsingin Sanomien kirjoituksessa keskityttiin referoimaan 1800-luvun sanomalehtien kuvauksia tapahtumista. Tällöin unohtuu lähdekritiikin käyttö: sanomalehtien, aikalaiskirjallisuuden, tilastojen tai kirkonkirjojen kuolinsyymerkintöjen antamia tietoja ei voi ottaa täysin annettuina.

Se, mitä muistamme ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä, vaikuttaa tämän päivän tilanteeseen. Korostamalla susihistorian konfliktisuutta ylläpidetään susisuhteen nykyistä konfliktisuutta. Valikoiva muisti vahvistaa kielteistä susikuvaa ja lisää pelkoa. Se voi toimia perusteluna susien läsnäolon vastustamiselle ja laittomille kaadoille. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan jaa kielteistä susikuvaa. Monet myös haastavat lastensurmatapausten todenperäisyyttä tai painottavat sitä, etteivät sudet ole Suomessa tappaneet ihmistä pitkään aikaan.

susi metsästys ja kalastus 1912

Lähde: Metsästys ja Kalastus 2/1912.

 

Olisi aika muistella muitakin vaiheita ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä. Pian valmistuvassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen vähälle huomiolle jäänyttä 1900-lukua. Toisin kuin Helsingin Sanomien kirjoituksessa todetaan, ei Suomesta tullut 1800-luvun lopulla tehostetusta metsästyksestä huolimatta sudetonta. Sudet näkyvät tarkastelemissani aineistoissa 1900-luvun alusta lähtien. Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Niiden mukaan susikanta ei hävinnyt, ja Suomessa on ollut susia läpi 1900-luvun, vaikkakin välillä hyvin vähälukuisesti (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014). Susista ei itseasiassa voitu päästä eroon, sillä niitä tuli ajoittain maahan itärajan takaa.

Se, oliko susia Suomessa 1900-luvulla vai ei, voi tuntua epäolennaiselta saivartelulta. Sudettomuutta – kuten konfliktista menneisyyttä – voidaan kuitenkin käyttää perusteluna susien tappamiselle ja susien käytöksen epänormalisoinnille. Voidaan ajatella, ettei ole luonnollista, että susia taas esiintyy eri puolilla Suomea. Se, että susilaumoja havaittiin viime vuosisadan lopulla ja 2000-luvun alussa pitkän tauon jälkeen muuallakin kuin Itä-Suomessa, ei tarkoita, etteikö susiyksilöitä olisi eri puolilla maata liikuskellut. Ne vain ehdittiin yleensä tappaa, ennen kuin ehtivät perustaa lauman.

Väite Suomen sudettomuudesta kytkeytyy konfliktisen menneisyyden muisteluun toisellakin tapaa. Ratamäen kanssa analysoimme tapoja muistella ja kirjoittaa lastensurmatapauksista. Usein kirjoituksissa (esim. Teperi 1977 ja Lappalainen 2005) korostuu ajatus ihmisen ja suden välisestä taistelusta, jonka ihminen lopulta voittaa. Susien hävittämisen myötä ihmisten elämän esitetään muuttuneen turvalliseksi, kun haitallinen vihollinen on poistettu ihmisten elämänpiiristä. Tällaisessa ajattelutavassa ihmisen ja suden yhteiselo voi olla seesteinen nurinkurisesti vain, jos susia ei ole. Ihmisen ja suden yhteinen menneisyys ei kuitenkaan ole ollut vain konflikteja toisensa perään. Tämän muistamisen tärkeydestä olen kirjoittanut myös Politiikasta-verkkolehdessä.

Sillä, miten kirjoitamme menneisyydestä ja mitä seikkoja muistamme susihistoriasta, on merkitystä tämän päivän susisuhteelle.

 

Lähteet:

Aspi, J. , Roininen, E., Ruokonen, M., Kojola I. & Vila, C. Genetic diversity, population structure, effective population size, and demographic history of the Finnish wolf population. Molecular Ecology 15/2006, 1561–1576.

Jansson, E., Harmoinen, J., Ruokonen, M. & Aspi, J.: Living on the edge. reconstructing the genetic history of the Finnish wolf population. BMC Evolutionary Biology (64) 14/2014, 1-20.

Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Metsäkustannus, Hämeenlinna 2005.

Lähdesmäki, Heta & Ratamäki, Outi: ”Kykenemmekö luopumaan susifetissistä? – Kriittinen luenta suomalaisesta susihistoriasta.” Teoksessa Suden kanssa. Toim. Juha Hiedanpää & Outi Ratamäki. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2015, 16–41.

Teperi, Jouko: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Suomen historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 101, Helsinki 1977.

Susi koitui lukuisten lasten kohtaloksi, Helsingin Sanomat 26.10.2017.

Kategoria(t): Yleiset | Yksi kommentti

Tulossa keväällä 2018: Fulbright-professori Richard McElvain

Kulttuurihistorian oppiaineeseen saapuu kevääksi 2018 Fulbright-professori Richard McElvain, joka pitää kurssit  History of Western Theatre through the American Prism 
ja Acting; American Stage and Film Performance Techniques.

Richard (oikealla) ja David Zucker (vasemmalla) esityksessä The Shakespeare Guyz vuonna 2012.

Tässä muutama rivi, joilla Richard kertoo taustastaan ja työstään ja antaa vastauksen kysymykseen, mikä sai hänet hakeutumaan Suomeen Fulbright-professoriksi.

I have been a professional Actor/Director/ Playwright in America for 40 years and played the title roles in Macbeth, Tartuffe, The Old Man and the Sea and Galileo. I have directed half the Shakespeare cannon, translated and directed four plays of Moliere and did my own adaptation of Antigone in which I played Creon. Last Summer I wrote and staged a one-man-show based on Stefan Zweig’s The Chess Player and premiered it at The Edinburgh Fringe to great acclaim.

For the last 20 years I have with colleagues built an award winning Professional Theatre and Film Performance Training Program at Fitchburg State University in Massachusetts.

Finland has always fascinated me. Colleagues who had done Fulbright Scholarships in Finland convinced me that It would be a great fit for me so I took their advice. I’m thrilled to be spending the spring in Turku.

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kustos kertoo: Kahville!

Perjantaina 29. syyskuuta tarkastettiin Helena Lindsténin väitöskirja ”Olkaa hyvä ja ottakaa. Pankaa sekaan ja kastakaa”. Kahvinjuonti suomalaisten maaseutukotien arjessa ja juhlassa 1920-luvulta 1960-luvun lopulle. Vastaväittäjänä toimi Helsingin yliopiston kuluttajaekonomian professori Visa Heinonen.

Helena Lindsténin väitös

Lindsténin väitöskirja lienee kantta myöten herkullisin kustoksen koskaan lukema. Tässä väitöskirjassa on liitteenä jopa pula-ajan kakkureseptejä! Tutkimus onkin harvinaisen lähestyttävä; se suorastaan vaatii nyökyttelemään yksimielisyyden merkiksi pohtiessaan maaseutukotien kahvittelukäyntänteitä, kursailukulttuuria, kahvihierarkioita ja kahvirekvisiittojen merkityksiä – ja pakottaa myös olemaan yksimielinen teoksessa siteerattujen muistelijoiden kanssa. Moni varmasti muistaa kahvin tuoksun jostain lapsuuden tilanteesta. Moni varmasti myös tunnistaa kursailun säännöt: Itä-Suomessa korostui iän tuoma arvojärjestys, Länsi-Suomessa puolestaan aseman ja varallisuuden tuoma asema.

Lindsténin tutkimus pohjautuu erittäin laajaan alkuperäisaineistoon, jonka päärungon muodostavat muistitietoaineistot, Kotiliesi-lehdet sekä tapa- ja valistuskirjallisuus. Teoksessa on runsas kuvitus, mutta tutkimuksen laajuuden vuoksi Kotilieden mainokset on rajattu tutkimuskysymyksen ulkopuolelle.

Vastaväittäjä arvosti erityisesti tarkastetun tutkimuksen tarjoamaa talonpoikaisen eetoksen analyysiä ja modernisaation voiman erittelyä. Kaiken kaikkiaan Lindsténin tutkimus on erittäin monipuolinen analyysi maaseudun kahvittelukulttuurista. Sitä kuvaa mainiosti tekijän käsitekuva kahvinjuontitilanteesta:

Kahvinjuontitilanne

Kahvinjuontitilanne. Lähde: Lindsténin väitöskirjan johdanto, sivu 27.

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Radiotutkijat Lublinissa

Eurooppalainen mediatutkijoiden järjestö ECREA toimii suurtapaamisten ohella pienesti. Järjestöön kuuluvat radiotutkijat kokoontuvat joka toinen vuosi. Tällä kertaa tapaaminen oli syyskuussa Lublinissa Puolassa. Osallistuin ryhmän konferenssiin ensimmäistä kertaa. Kaupunki on minulle entuudestaan tuttu pelkästään kirjailija Isaac Bashevis Singerin romaanista Lublinin taikuri, jossa juutalainen silmänkääntäjä ajautuu umpikujaan ja oppii, mikä on elämässä tärkeää.

Maria Curie-Skłodowska -yliopiston järjestämään kolmepäiväiseen konferenssiin oli ilmoittautunut 57 osallistujaa. Eniten vieraita oli Euroopan maista, mutta mukana oli tutkijoita Kanadasta, Meksikosta ja Australiasta. Konferenssin otsikkona oli Radio Relations, jonka mukaisesti järjestäjät halusivat osallistujat pohtimaan, millaisia suhteita radio rakentaa ja millaisissa konteksteissa se on toiminut ja toimii. Omassa puheenvuorossani pohdin julkisen palvelun yleisradiotoimijoiden varhaisia oletuksia omista tehtävistään.

conference_add

Tilat konferenssille tarjosi Lublinin keskustassa sijaitseva kunnallinen kulttuurikeskus.

 

Tutkijoita askarruttavat vaikkapa podcastit, feature-ohjelmat ja auditiivisen kerronnan keinot. Joitakuita kiinnostaa, miten kaupallinen mainosradio virtaviivaistaa tuotteensa ja pyrkii mittamaan myös kuuntelijoiden tunteet.

Yksi pääesitelmöitsijä, italialainen mediatutkimuksen professori Enrico Menduni, korosti historiakatsauksessaan median konvergenssia. Hänen mukaansa ei enää edes ole tarpeen puhua radiosta. On erilaisia alustoja, joilla välitetään näkö- ja kuuloaistille tarkoitettuja mediatuotteita. Äänimediumi voi silti olla elinvoimainen viestimisen muoto, Menduni järkeili.

starkey_menduni

Puheenjohtaja Guy Starkey ja professori Enrico Menduni, joka puhui yleisradioviestinnän haasteista digitalisaatiossa.

 

Brittiläinen emeritusprofessori Seán Street laittoi yleisönsä pohtimaan runoutta. Esitelmän keskiössä oli kuuloaisti, onhan runouden perusolomuoto ääneen lausuttu ja sanoina kuultu puhe. Aktiivinen feature-ohjelmien tekijä ja kirjailija puhui äänten tavasta luoda merkityksiä. Tallennettuna tai ei, äänet saavat voimansa hiljaisuuden luomassa taustassa. Mistä Dylan Thomasin äänten runoelma, Maitometsä, alkaa? Street kysyi retorisesti: Hiljaisuudesta.

Konferenssivierailla oli mahdollisuus astua itse hiljaisuuden historiaan. Oheisohjelmaan kuului tutustuminen vaikuttavaan Grodzka Gate – NN Theatre -keskukseen. Yksi sen päätehtävistä on muistella Lublinia juutalaisena kaupunkina. Keskus sijaitsee paikalla, josta alkoi Lublinin juutalainen kaupunginosa. Sen 43 000 asukkaan yhteisö tuhoutui natsimiehityksessä käytännössä täysin. Museoon on luotu kansiot menetetyistä ihmishengistä. Joistakin on tietoja enemmän, toisista ei juuri mitään. Sellainen on hiljaisin todiste tapahtuneesta.

grodzka_gate

Grodzka Gaten museon miltei huomaamaton sisäänkäynti.

 

Museo ei sentään ole äänetön, vaan kyseessä on elävän historian keskus. Yksi tuoreista hankkeista on sotia edeltäneen Lublinin äänimaiseman rekonstruktio; tallenteella kaikuu kauppiaiden jiddišinkielinen toripuhe, kiireisiä askeleita, kauempana lonksuvat hevoskärryn pyörät. Paljon ääntä, vähemmän hiljaisuutta. Tämähän on Lublinin taikurin, silmänkääntäjä Yashan, äänimaisemaa. Kaikkiaan osuva vierailukohde radiotutkijoille.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kustos kertoo: Kuolemantekoja

Lauantaina 9.9.2017 tarkastettiin Janus-salissa FM Anu Salmelan väitöskirja Kuolemantekoja. Naisten itsemurhat 1800-luvun jälkipuolen tuomioistuinprosesseissa. Vastaväittäjänä toimi professori Pirjo Markkola Tampereen yliopistosta.

IMG_20170909_121731_resized_20170909_121940185

Tilaisuudessa oli 58 kuulijaa, jotka saivat nauttia kiintoisasta väitöksestä, jossa vastaväittäjä oli rakentanut apparaattinsa hyvin huolellisesti ja analyyttisesti ja jossa väittelijä vastasi kysymyksiin perusteellisesti ja osoittaen erinomaista aineistonsa ja lähtökohtiensa asiantuntijuutta. Hän toivoi tutkimuksensa haastavan tutkimuksen ihmiskeskeisyyden, osoittavan, että merkityksenantoihin vaikuttavat monet ei-inhimilliset seikat ja haastavan kysymään, mitä ihmisyys on.

Salmelan tutkimus on uraauurtava; kulttuurihistorian kansainvälisessä tutkimuskentässä hän on ensimmäisiä, jotka suoraan soveltavat Karen Baradin toimijuusrealismia empiiriseen aineistoon. Vastaväittäjä kiitti erityisesti ensimmäisen käsittelyluvun ”Obduktiopöydällä” sisältöä poikkeuksellisen kiintoisaksi, avaahan se aineistoltaankin suorastaan järisyttävän näkökulman menneisyyteen.

Ruumiinavauspöytäkirjoja on historiantutkimuksessa käytetty lähteenä merkittävän vähän verrattuna esimerkiksi oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, joten niiden läpikäynti tutkimuksessa on erityinen ansio. Kuten vastaväittäjä totesi, Salmelan tutkimus tarjoaa tämän aineiston kautta kiintoisan näkökulman myös oikeuslääketieteen historiaan.

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi