Kustos kertoo: Päiväkirjat, ihmisyys ja vaino

Anna-LeenaLauantaina 1. helmikuuta 2020 tarkastettiin FM Anna-Leena Perämäen väitöskirja Kirjoitettu vaino: Selviytymiskeinot juutalaisvainoista nuorten naisten päiväkirjoissa 1940-luvun Ranskassa ja Alankomaissa. Tutkimus tarkastelee toisen maailmansodan aikaisia juutalaisvainoja viiden nuoren naisen päiväkirjojen kautta. Päähenkilöinä ovat Hélène Berr, Anne Frank, Isabelle Jesion, Elisabeth Kaufmann ja Anita Meyer, jotka kuvasivat kokemuksiaan Ranskassa ja Alankomaissa toisen maailmansodan kurimuksessa. Anita Meyer (nyk. Budding) täytti viime vuonna 90 vuotta, ja Perämäellä oli mahdollisuus haastatella häntä väitöskirjaa varten. Tutkimuksen aineistosta avautuu ainutlaatuinen näkökulma kriisiajan arkipäivään, toiveisiin ja pelkoihin – ja selviytymisen strategioihin. Päiväkirjan pitäminen oli heille olennainen henkireikä, itsetutkiskelun ja pohdinnan foorumi.

Väittelijä Anna-Leena Perämäki. Kuva: Marjo Kaartinen.

Vastaväittäjänä toimi dosentti Ville Kivimäki Tampereen yliopistosta. Publicumin Pub3-saliin kerääntynyt yleisö – yhteensä 79 henkeä – sai seurata antoisaa ja ajatuksia herättävää tieteellistä keskustelua, jota vastaväittäjä johdatteli taitavasti eteenpäin. Erityisen paljon pohdittiin sitä, millainen selviytymiskeino päiväkirjan pitäminen itsessään oli ja millainen näkökulmaa arkipäivän strategioihin tekstien kautta avautuu. Kuten vastaväittäjä avauspuheenvuorossaan totesi, päiväkirjat on kirjoitettu tilanteessa, jossa tulevaisuus oli avoin. Menneisyyden nyt-hetkessä päiväkirjojen pitäjät saattoivat nähdä ja aavistaa vain osa siitä tarinasta, joka kaikessa traagisuudessaan paljastui vasta myöhemmin.

IMG_6334

Vastaväittäjä dosentti Ville Kivimäki. Kuva: Marjo Kaartinen.

Väittelijän ja vastaväittäjän vuoropuhelu herätti varmasti kaikissa läsnäolijoissa ajatuksia ja tunteita. Millaiset edellytykset meillä itsellämme, nykytilanteessa, on hahmottaa kehityksen suuntaa ja millaisia olisivat sellaiset signaalit, joihin meidän pitäisi reagoida. Tätäkin enemmän pohdin sitä inhimillisyyttä, tai ihmisenmuotoisuutta, joka päiväkirja-aineistosta avautuu. Menneisyyden lähteet ovat vain fragmentteja, mutta lopultakin fragmentissa on läsnä se elämän kokonaisuus, jota ei enää ole. Väitöskirjassa analysoidut päiväkirjat ovat ainutlaatuisia sirpaleita menneestä maailmasta: ne kertovat kamppailusta ihmisyyden säilyttämiseksi ankaran myllerryksen keskellä.

 

Kategoria(t): Tutkimus | Avainsanat: | Kommentoi

Kustos kertoo: Susi ja ihminen

FM Heta Lähdesmäen väitöskirja Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa tarkastettiin lauantaina 18.1.2020 klo 12 alkaen Turun yliopiston Osmo Järvi -salissa. Vastaväittäjänä toimi tohtori Jukka Nyyssönen Norjan arktisesta yliopistosta, Tromssasta ja kustoksena kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen. Paikalla oli 130 kiinnostunutta kuulijaa.

IMG_6315

Lähdesmäen väitöskirja pohtii otsikkonsakin mukaan susien paikkoja viime vuosisada Suomessa. Fokuksessa ovat niin susien fyysinen sijoittuminen kuin käsitykset suden kuulumisesta tai kuulumattomuudesta Suomeen. Tärkeä rooli tutkimuksessa on suden toimijuudella, joten olennainen näkökulma tutkimuksessa on myös suden. Missä susi eli, miten liikkui ja näistä suden päätöksistä juontuvat diskursiiviset ja materiaaliset kohtaamiset ihmislajin kanssa.

oznorCOQR

Kuva: Hannu Salmi

Oppineessa ja tieteellisesti korkeatasoisessa väitöstilaisuudessa vastaväittäjä arvioi tutkimuksen operoivan ”hyvällä ja tieteellisellä tavalla historiantutkimuksen keinoin”, myös perinteisin keinoin, vaikka sillä onkin kunnianhimoiset teoreettiset tavoitteet. Hän piti tutkimusta johdonmukaisena ja piti tutkimuksen filosofista ja eettistä asemointia vakuuttavana. Käsittelylukuja hän piti voittopuolisesti hallittuina ja harvinaisen fokusoituina. Hän arvosti myös tutkijan ”talonpoikaisjärkistä otetta”. Haasteena Nyyssönen puolestaan näki etenkin johdannon tiiviyden ja jonkinasteisen niukkuuden.

 

oznorCBT

Kuva: Hannu Salmi

Lähdesmäen väitöskirjan on julkaissut Nykykulttuurin tutkimuskeskus ja sen voi tilata täältä. Julkaisun bibliografiset tiedot: Lähdesmäki, Heta: Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2020.

 

Kategoria(t): Tutkimus, Yhteiskunnallinen vaikuttaminen, Yleiset | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Joulusotku, seimi ja ihmeitä tekevät heinät

Joulunpyhät lähestyvät. Moni meistä tuskailee muiden kiireiden ohella kodin siivouksen ja sen joulukuntoon saamisen kanssa. Joulukodin realismi oli aihe, joka kiehtoi jo yhtä keskiajan tunnetuinta mystikkoa, Franciscus Assisilaista (1182–1226). Franciscusta voimme pitää tavarapaljouden konmarittamisen esi-isänä sikäli, että hän kielsi kaikenlaisen omistamisen sekä itseltään että sääntökunnaltaan, jonka perusti. Hänen ei siis tarvinnut tehdä kodissaan suursiivousta eikä laittaa jouluruokaa, koska hän oli vakuuttunut, että myös Jeesus eli tällaisessa köyhyydessä.

IMG_0120

Jouluseimiasetelmien isänä pidetään pyhää Franciscus Assisilaista. Hänen järjestelemänsä seimikuvaelma oli Grecciossa, Keski-Italiassa, mutta tänään ympärivuotiset ”kestoseimet” löytyvät ennen muuta eteläitalialaisista kylistä ja kaupungeista. Tässä yksityiskohta Alborista.

Ensimmäisen joulun realismista Franciscus toivoi kuitenkin vielä syvempää ymmärrystä. Niinpä hän antoi elämäkerturinsa mukaan vuonna 1223 seuraavat ohjeet eräälle Giovannille: ”Jos haluat että juhlimme Grecciossa (Umbriassa, Italiassa) Jeesuksen syntymää, mene edeltäni ja valmistele asiat kuten sanon. Haluan esittää lapsen, joka syntyi Betlehemissä, ja jollakin tavoin nähdä ruumiini silmillä sen kaiken harmituksen ja sotkun, joka johtui siitä, ettei ympärillä ollut sitä kaikkea välttämätöntä, mitä vastasyntynyt tarvitsee; haluan esittää, kuinka hänet laitettiin makuulle seimeen ja kuinka hän makasi heinillä härän ja aasin välissä.”

Franciscuksen tavoite oli toisin sanoen nähdä ja kokea uudelleen Jeesuksen syntymän ihme. Franciscuksen hyvin käytännönläheisen teologian mukaan kokemus veisi hänet yhä konkreettisempaan ja henkilökohtaisempaan Kristuksen tuntemiseen.

 

IMG_0176

Seimi, Lido di Vietri sul Mare

Giovanni oli toteuttanut kaiken Franciscuksen toiveiden mukaan. Elämäkerturi kuvaa, kuinka 25. joulukuuta Greccion ja lähiseutujen asukaat todistivat ensimmäistä elävää seimeä, Jeesuksen syntymän kuvaelmaa. Näyttämö oli hyvin valaistu, sille laitettiin eläinten syöttökaukalo ja kaukaloon asetettiin heinät. Härkä ja aasi tuotiin esille. Franciscus lauloi ääneen evankeliumin tekstiä ja puhui ”tunteikkain sanoin palauttaen ihmisten mieliin vastasyntyneen köyhän Kuninkaan ja pienen Betlehemin kaupungin. […] [Puheessaan] hän usein nimitti Jeesus Kristusta Betlehemin lapseksi ja lausuessaan sanan Betlehem hänen äänensä täyttyi hellästä kiintymyksestä muodostaen äänen kuin lampaan määkimän. Ja joka kerran kun hän sanoi Betlehem tai Jeesus, hän kosketti kielellään huuliaan kuin maistellen sanojen makeutta.” Elämäkerturi ylistää seimikuvaelman tunnelmaa. Hänen mukaansa se oli niin voimallinen, että joku yleisöstä oli varma, että oli nähnyt kaukalossa elävän lapsen.

Ihmisten kuvataan palanneen iloiten koteihinsa, mutta miten kävi seimen ja jälkien siivouksen? No yleisö otti ne talteen. He täyttivät heinillä taskunsa ja tuskin välittivät pölystä tai kotiin kulkeutuvasta silppusotkusta. Heinät kiinnostivat, koska niitä syöneiden ”juhtien ja muiden eläinten” havaittiin paranevan monen moisista sairauksista. Samoin synnyttävät naiset, ”jotka kärsivät kivuista ja tunsivat voimiensa ehtyvän”, havaitsivat heinien tehon: heidän kerrotaan asetelleen heinää päälleen ja synnyttäneen onnellisesti.

IMG_0156

Ferdinando Ciafronen ideoima ja Nicola Stabilen loppuun saattama seimipuisto, jossa yhdistyvät Rooma ja Betlehem sekä useat aikakerrostumat; Vietri sul Mare (1999)

Franciscuksen loihtima kuvaelma oli siis niin lähellä aitoja tapahtumia, että seimestä kerättyjen heinien, ja ehkä muualtakin noukittujen rippujen, koettiin olevan vastasyntyneen Jeesus-lapsen koskettamia, pyhiä. Keskiaikainen tapa ajatella allegorisesti mahdollisti sotkun näkemisen sakraalina. Tuon kaltainen tulkinta kodin kunnosta kieltämättä houkuttaisi näin joulun kynnyksellä.

 

Tekstin taustalla käytetyt lähteet:

Tuomas Celanolaisen (n. 1190–1260) Vita prima ja Bonaventuran (1221–1274) Legenda maior. Sitaatit Celanolaiselta.

Kuvat ovat kirjoittajan toukokuussa 2019 ottamia. Ne liittyvät samaan sarjaan Centre for the Study of Christian Cultures #lavaticanista-julkaisujen kanssa

Kategoria(t): Yleiset | Avainsanat: , , | Kommentoi

Menneisyyden muotokuva – Johanna Venho Litzen-luennon vieraana

Teksti ja valokuvaus: Annastiina Mäkilä

Totuttuun tapaan marraskuun viimeisenä perjantaina kulttuurihistorian oppiaine järjesti vuorossaan 27. Litzen-luennon. Turku oli valmistautunut luentoon muuntamalla mustan ja sateisen kaupungin kimmeltävän jäiseksi lumimaisemaksi. Oppiaineen omat ihmiset, arvoisat kutsuvieraat sekä aina yhtä tervetulleet luennosta muutoin vain kiinnostuneet kerääntyivät Medisiinan Osmo Järvi -saliin.

Luennon alusti akatemiaprofessori Hannu Salmi lausumalla muutaman sanan legendaarisesta ensimmäisestä oppiaineen professorista Veikko Litzenistä sekä pohtimalla, kuinka tiede ja taide eivät kilpaile toistensa kanssa, vaan ovat kumpaisetkin välttämättömiä.

Johanna Venho

Kiintoisan ja mukaansatempaavan luennon piti Johanna Venho, joka on kirjoittanut niin runoja, lastenkirjoja kuin proosaakin. Meille hän kertoi Finlandia-ehdokkaana olleen Sylvi Kekkosesta kertovan teoksen syntyprosessista. Luento tallennettiin ja sen voi käydä katsomassa osoitteessa:

https://echo360.org.uk/section/c9bc6e5f-2370-461f-a42a-bf627c2dd894/home

Luentoa oli kovin mielenkiintoista kuunnella kulttuurihistorian tutkijan näkökulmasta ja vieläpä sellaisen, joka on todella huono kuluttamaan kaunokirjallisuutta. Venho oli tehnyt perusteellista taustatyötä teostansa varten ja tutustunut sekä jo aiempaan Sylvi Kekkosta käsittelevään elämäkertakirjallisuuteen että viettänyt paljon aikaa Urho Kekkosen arkistossa, jossa sijaitsee myös Sylvi Kekkosen tuottamaa ja häntä koskevaa aineistoa, kuten almanakkoja, päiväkirjoja ja lehtileikkeitä.

Venho kuvaili elävästi, miten hän rakensi romaaninsa maailman faktojen ympärille. Venho kokee, että historiallinen romaani voi täyttää aukkoja, joita lähdetieto ei suoraan kerro. Todellisen henkilön sisäiseen elämään samaistuminen ja sen kuvaaminen vaikutti luennon perusteella kiehtovalta matkalta.

Menneisyyden ihmisten kohtaaminen taiteessa ja tieteessä on osittain hyvin erilaista ja toisaalta kovin samanlaista. Myös kulttuurihistorian tutkijat ovat usein kiinnostuneita mitä lähteiden takaa löytyy. Oikeastaan harvoin mikään humanistinen tutkimus käyttää lähteitä sellaisenaan, vaan tutkimus on nimenomaan tulkintaa – joskin vakaasti perusteltua ja mahdollisimman läpinäkyväksi tehtyä sellaista.

Venho puhui, kuinka hän haluaa tuoda esiin hahmojensa kaikki puolet – synkätkin. Taiteellisessa tulkinnassa oleellista on toki faktojen oikeellisuus, mutta lukijan luottamusta haetaan muun muassa tunnetason totuudellisuudella. Venho kertoikin, että oli saanut maalaamastaan Sylvi Kekkosen verbaalisesta muotokuvasta hyväksyvää palautetta, jossa Kekkosen tunteneet tunnistivat hänet myös teoksesta. Myös kulttuurihistorian tutkijat ovat kiinnostuneita ihmisyyden kaikista puolista, mutta lukijan luottamuksen saamisen välineet taitavat olla oleellisin ero tieteen ja taiteen välillä. Myös me tutkijat olemme hyvinkin kiinnostuneita menneisyyden ihmisten ajatusmaailmoista, tunne-elämästä, sosiaalisista suhteista, kokemuksista, käytöskoodeista ja pelon aiheista.

Hyvän taiteellisen elämäkerran ja onnistuneen kulttuurihistoriallisen tutkimuksen ero taitaakin olla, että siinä missä onnistunut elämäkerta antaa lukijansa eläytyä hahmoihin ja tunnistaa kuvattujen ihmisten puhetapoja ja käytöstä, niin tutkimusteos puolestaan maalaa kuvan maailmasta, joka osittaisesta tuttuudestaan huolimatta on hieman outo, vähän vieras, jotenkin vaikeasti hahmotettava.

Kyse onkin siitä, että taide kuvaa lopulta nykyisyyttä ja tuttuutta. Se auttaa käyttäjäänsä käsittelemään omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Faktat voivat olla samat niin taiteessa kuin tieteessäkin, mutta taiteessa pilareiden välit täytetään tuttuudella, tieteessä vieraudella. Ja tämä ehkä onkin juuri sitä, mistä Salmi puhui – kummatkin ovat välttämättömiä, joskin toisistaan eroavia.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Leppoisasti ääniradion mahdollisuuksista

Eurooppalaisten mediatutkijoiden ECREA-järjestön alaosastona toimii aktiivinen radiotutkijoiden jaosto, joka järjesti Sienassa 18–21.9.2019 kuudennen konferenssinsa. Siinä missä kattojärjestö ECREAn kokoontumiset ovat mitoiltaan valtavia, radiotutkijoiden kohtaamiset ovat pienimuotoisia ja kotoisia. Kuitenkin Sienaan saapui tavallista suurempi määrä äänimediasta kiinnostuneita. Paikalla oli 170 osallistujaa, joiden esitelmäaiheet oli valittu arviointikierroksen kautta.

Suuri osallistujien määrä ilahdutti järjestäjiä, mutta poikkeuksellisen laaja kiinnostus juuri Sienassa järjestettävää konferenssia kohtaan ei liene lopulta ollut organisaattoreille suuren suuri yllätys. Historiallisen kaupungin ainutlaatuinen kauneus oli epäilemättä paikalle tulleiden yliopistoihmisten tiedossa. Keskiaikaisen keskustan kupeessa kokoontuneet tutkijat pystyivät halutessaan vaikkapa pujahtamaan kaupungin kapeilla keskiaikaisilla kujilla kiitävien skoottereiden ja Fiatien sekaan.

Konferenssi järjestettiin Palazzo Centrale Del Complesso San Niccolossa, jossa on vuoteen 1999 saakka sijainnut psykiatrinen sairaala. Nyt rakennuksessa toimii useita Sienan yliopiston yksikköjä. Jo talon kolmannen kerroksen ikkunasta saattoi ihailla toscanalaisia lehtoja ja horisontissa siintäviä viiniviljelmiä.

Sairaalarakennus

Entisen sairaalan tiloissa on sekä humanistien että luonnontieteilijöiden yksikköjä. Kuva: Paavo Oinonen

 

 

 

 

 

 

 

Konferenssin teemana oli radio sosiaalisena mediana. Järjestäjien kutsun mukaan väline on yhteisöllinen ja eri kuuntelijaryhmien tarpeita tunnistava mediumi, jolla on yhä merkitystä. Peitellyn provokatiivisesti teemoittelu vihjaili, että ääniradio olisi televisiota ja lehdistöä paremmin onnistunut vastustamaan tuotteistumista ja säilyttämään erilaisia yhteisöjä palvelevan luonteensa. Toki kaikkien on pakko myöntää, että maailmalta löytyy radioita mainosrahoitteisista formaattiviestimistä aina pieniin kansalaisradioihin. Siksi tapahtuman kutsukirje haastoi osallistujia pohtimaan, mitä tarkoittaa puhua radiosta sosiaalisena mediana.

Ajatusta radion sosiaalisuudesta järjestäjät hakivat filosofi ja teknologiakriitikko Ivan Illichin hyödyntämää ”leppoisuuden” tai ”rentouden” (conviviality) käsitteellä, jonka hän on esitellyt teoksessaan Tools for Conviviality (1973). Itseasiassa käsite tuntuu hieman hankalasti suomeksi ilmaistavalta, varsinkin minulle, jolle alkuperäinen teos ei ole tuttu. Kuitenkin Illichiä tulkitsevien viestintätutkijoiden mukaan mediateknologioiden pitäisi tarjota kullekin merkitykselliseksi koettua viestintää ja näin reitti osallisuuteen. Useat esitelmöitsijät olivat tarttuneet konkreettisesti Illichin käsitteistöön ja paikansivat vähemmistöjen yhteisöradioista vahvoja sosiaalisia sidoksia ja luovuutta ylläpitäviä merkityksiä. Näin syntyy joviaalisuutta ja leppoisuutta.

Muutamat yhteisöllistä mediaa esitelleet tutkimushavainnot olivat yllättäviä. Professori Nico Carpentier esitteli projektia, jossa tutkijat paikansivat Kyprokselta itseään piilottelevan radiokanavan. Se ei halunnut tulla löydetyksi.  Paradoksaalisesti toimiva media ei ollut laiton asema vaan yhteisöviestin, jolle riitti oma toimintaympäristö, eivätkä tekijät kaivanneet yhtään enempää julkisuutta toiminnalleen.

Lukuisten todistusten mukaan ääniradio on elinvoimainen mediumi, oli se sitten vapaina aalloilla etenevää lähetystä tai nettiteitse välitettyä ohjelmatarjontaa. Toki sen tulevaisuudelle voi nähdä myös uhkia. Euroopan yleisradioliiton (EBU) markkinointitutkimuspalvelun johtaja David Fernandez Quijada oli yksi konferenssin pääpuhujista. Esityksensä aluksi hän vakuutti 56 yleisradioliiton jäsenmaan ja 116 mediaorganisaation painoarvolla, miten luotettavia uutisoijia eurooppalaiset yleisradioyhtiöt ovat.

Mutta näilläkin mahtiviestimillä on huolensa, sillä palvelujen käyttäjät ovat vääjäämättä keski-ikäistyneet, ja kehitys jatkuu. EBUn asiantuntijan diagnoosi oli ilmeinen. Yleisradioyhtiöissä on ikävinoutuma. Silmäys mediankäyttäjien ajasta kilpailevien uusien media-alustojen henkilöstöön antaa David Fernandez Quijadan mukaan osviittaa. Facebookin, Amazonin ja Applen työntekijöiden keski-ikä on 30 vuotta. Julkisen palvelun yleisradioyhtiöissä keski-ikäiset työntekijät tuntevat ikätovereidensa tarpeet kuin omat taskunsa. Heille he ohjelmia tekevätkin. Nuoret digijättien palkkaamat osaajat ymmärtävät ikäisiään ja nuoria keski-ikäisiä paremmin. EBU-johtajan mukaan julkisen palvelun medialle ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia entistä paremmin tunnistamaan ja ymmärtämään nousevien polvien tarpeita.

D_fernandez_Quijada

EBUn asiantuntijan David Fernandez Quijadan mietteet kiinnostivat monia vielä virallisten kysymysten jälkeen. Kuva: Elisa Bacco, konferenssiavustaja, Sienan yliopisto.

Silti julkisen palvelun mediayhtiöiden ongelmat vaikuttivat Toscanan taivaan alla varsin pieniltä, vaikka ne varmasti tulevaisuudessa muuttuvat entistä kiperämmäksi viestintäpolitiikaksi, jos palvelujen käyttäjämäärät marginalisoituvat. Kriittinen raja tulee vastaan, jos nuoresta ikäpolvesta ei löydy julkisen palvelun kuluttajia.

Entisen sairaalarakennuksen seminaaritiloissa monet esitelmöijät kertoivat, miten vapaaehtoisten kansalaisaktiivien vetämät yhteisöradiot olivat arjessaan ratkaisseet ohjelmapoliittiset haasteet. Ne yksinkertaisesti antoivat ihmisten tehdä ohjelmaa pienelle kuulijakunnalle oman lähiympäristönsä ongelmista. Kun radioaseman aallon kantama on muutama kymmenen kilometriä, tarpeiden tunnistaminen saattaa olla helpompaa kuin kansallisia yleisöjä palvelevilla yleisradioilla.  Ne ovat suuria toimijoita, jotka tuottavat sisältöjään täysin toisenlaisessa mediaympäristössä kuin, mihin ne ovat aikanaan syntyneet.

Ehkäpä muutamat julkisen palvelun medioita edustaneet osallistujat saivat vinkkejä vaikkapa rentouden ja yhteisöllisyyden ylläpitoon marginaaliviestimistä kertoneista alustuksista.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kulttuurihistorian tutkijat metodifestivaaleilla

Teksti ja kuvat: Karoliina Sjö ja Marika Ahonen

Metodifestivaalit juhlistivat 10-vuotista taivaltaan Tampereella elokuun lopulla 27.8.–29.8.2019. Aihe kiinnosti, sillä mukaan oli ilmoittautunut 550 tutkijaa yli tiederajojen. Tapahtuma tarjosi yhteensä 35 menetelmiin keskittyvää sessiota metodologisen osaamisen kehittämiseen. Pääpuhujien aiheet vaihtelivat globaalin maailman haasteista tekoälyyn ja laadullisen tutkimuksen merkitykseen. Tässä blogikirjoituksessa nostamme esiin muutaman mieleen jääneen teeman metodifestivaalien annista suhteutettuna omiin väitöstutkimuksiimme ja samalla pohdimme metodien suhdetta kulttuurihistorialliseen tutkimukseen ylipäätään.

fullsizeoutput_283a

Kulttuurihistorialle ominaista on, että se keskustelee monien eri tieteenalojen kanssa ja dialogia käydään näin ollen myös eri metodien kanssa. Kulttuurihistoriallinen tutkimus voidaan käsittää prosessina, jossa tulkitsemme ja ymmärrämme menneisyyttä lähteiden avulla. Tulkinta ja ymmärrys edellyttävät kysymistä, ja kysyminen puolestaan edellyttää näkökulmaa, joka on aina teoreettinen. On hyvä huomioida, että mikään yksittäinen käsite tai teoria ei kuitenkaan ole vielä itsessään menetelmä, eikä mikään menetelmä puolestaan kerro itsessään mitään merkityksellistä tutkimuskohteestaan. Menetelmät eivät siis tarjoa tutkijalle mitään valmista näkökulmaa. Esimerkiksi lähteiden laatu, saatavuus ja rakenne vaikuttavat tutkijan menetelmällisiin ja teoreettisiin valintoihin.

Metodifestivaali sai meidät kummatkin pohtimaan ja kertaamaan metodien perusolemusta ja sitä, millaisia menetelmällisiä kysymyksiä meidän omiin töihimme liittyy. Tutkimuksellisesti perustavanlaatuisia kysymyksiä siis, mutta sellaisia, joita varmasti jokaisen tutkijan on hyvä pysähtyä aika ajoin miettimään ja kertaamaan. Menetelmien valinta ja noudattaminen sekä teoreettisella että käytännöllisellä tasolla on keskeinen osa tutkimusprosessia, ja omat menetelmälliset ratkaisut ja valinnat on pystyttävä perustelemaan. Samalla on hyvä pitää mielessä, että metodit ovat osa tutkimusta itseään ja harvoin käytettävissä puhdasoppisessa muodossaan. Omat menetelmävalinnat ja niiden soveltaminen riippuvat siitä, mitä tutkii eli millaisten tutkimusongelmien ja -kysymysten parissa työskentelee. Tutkijalla on näin valta ja vastuu tutkimuskysymyksien asettamisessa: sama tutkija voi kysyä samalta aineistolta hyvin erilaisia kysymyksiä eri aikoina muuttuvien painotuksien ja mahdollisuuksien myötä. Sama pätee menetelmiin; ne kehittyvät ja mahdollistavat uusia tapoja lähestyä ja käsittää vanhaa aineistoa.

Analyysiohjelmistot tutkijan apuna
Menetelmien kehittymisen osalta erilaiset digitaaliset aineistot ovat avanneet uudenlaisia mahdollisuuksia hyödyntää digitaalisia ja tietokoneavusteisia menetelmiä historiantutkimuksessa. Metodifestivaalien sessio tietokoneavusteisen laadullisen tutkimuksen analyysiohjelmistoista osui molemmille meille hyvään saumaan, sillä olimme pohtineet väitöskirjan aineistojen hallintaan ja järjestämiseen liittyviä mahdollisuuksia. Toisella meistä lähdeaineisto koostuu hyvin erilaisista osioista ja toisella taas lähdeaineisto on hyvin laaja, joten sopivasta ohjelmistosta voisi saada merkittävää apua omaan tutkimukseen. Kyseisessä sessiossa käsiteltiin NVivo ja ATLAS.ti -ohjelmia, joista edellistä ajattelimme ainakin aluksi lähteä testaamaan – vaikka ohjelman toimivuus onkin herättänyt eriäviä mielipiteitä esimerkiksi historioitsijoiden keskuudessa. Puhujat korostivat, kuinka tärkein mahdollisuus analyysiohjelmissa on se, että tiedon etsimisen sijaan aikaa vapautuu tärkeimmälle: ajattelulle. Puhujat myös painottivat tutkijan omaa roolia ja merkitystä tutkimuksen onnistumisessa: ohjelmat toimivat vain työkaluina aineiston järjestämiseen, sillä tutkija on se, joka tekee kysymykset ja tulkinnan.

fullsizeoutput_27e4Laadullisen aineiston analyysiohjelmistot -sessiossa NVivo ja ATLAS.ti -ohjelmistoja käyttäneet tutkijat kuvasivat analyysiohjelmistojen käyttöä.

Tutkijaposition merkitys
Edellä mainittu tutkijaposition korostaminen nousi esiin myös monissa muissa sessioissa: tutkijan vastuu ja valta on tehdä tulkinnat ja kysymykset, joihin metodologia tarjoaa välineet lähestyä. Tämä sai meidät pohtimaan myös omaa tutkijapositiotamme suhteessa tutkimukseen. Me kummatkin lähestymme tutkimuksiamme ja niille asetettuja tutkimuskysymyksiä pääsääntöisesti yksilön tuottaman materiaalin avulla. Vaikka kyse on näin ollen yhden henkilön tuottamista aineistoista, eivät tutkimuksemme keskity pelkästään yksilön kokemuksiin, vaan olennaista on intiimin tutkimuksen suhde laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja merkityksiin. Näin suhteutamme tutkimuksessamme yksilön laajempaan kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen kontekstiin.

Tulkitsemme ja ymmärrämme yksilöä tällöin suhteessa ympäristöön, ja olennaista on myös tutkijan ja tutkittavan välinen vuorovaikutus. Tärkeää on siis oman tutkijaposition jatkuva reflektointi ja sen tiedostaminen, että tekemämme perustellut, tieteen sääntöjä noudattavat tulkinnat ja valitsemamme näkökulmat ovat vain eräitä versioita tapahtumien kulusta ja niiden seurauksista. Tulkintojen paikkansapitävyyden ja oikeutusten pohtiminen on oleellista, ja tutkijaa sitoo myös oikeudelliset lähtökohdat, joista on tärkeää olla tietoinen jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa.

Laadullisen tutkimuksen tärkeydestä
Laadullisen tutkimuksen tärkeyttä ja mahdollisuuksia metodifestivaaleilla painotti professori Jennifer Mason keynote-luennollaan ”Insight or evidence? Why we need the investigative energy of qualitative approaches”. Kulttuurihistoriassa kyse on ollut perinteisesti laadullisesta tutkimuksesta, mutta myös määrälliset menetelmät ovat toimineet moninaisesti tutkimuksen tukena. Laskennallisiin menetelmiin pohjautuvaa tutkimusta on tehty viime aikoina erityisesti digitaalisten menetelmien avulla, jota uusin Ennen ja Nyt -lehden teemanumero (2/2019) ”Digitaalinen historiantutkimus” monin tavoin valaisee. Myös Mason puhui eri menetelmiä yhdistelevän tutkimuksen puolesta, mutta hän oli huolissaan laadulliseen tutkimukseen aika ajoin kohdistuvasta perusteettomasta kritiikistä kotimaassaan Englannissa. Ilmiö on tuttu myös Suomessa, kuten viimeisin arvosteluiden ryöppy Helsingin Sanomissa julkaistuun, professori Anu Kantolan ja akatemiatutkijan Hanna Kuuselan tutkimukseen “Mitä rikkaat todella ajattelevat” osoittaa.

fullsizeoutput_283bProfessori Jennifer Masonin keynote-luento.

Masonin mukaan vain laadullisen tutkimuksen avulla on mahdollista tavoittaa aidosti oivaltavaa tietoa moniselitteisestä maailmasta ja hän painotti myös luovuuden merkitystä laadullisen tutkimuksen tekemisessä. Esimerkiksi kirjoittamisen ja esittämisen tyyleillä tutkimuksessa on myös merkittävä rooli monimutkaisen maailman ja sen ilmiöiden ymmärtämisessä. Kaiken kaikkiaan laadullinen tutkimus voi Masonin mukaan käsittää kattavan valikoiman eri metodeja, aineistotyyppejä, näkökulmia ja ulottuvuuksia. Ominaista laadulliselle tutkimukselle on juuri jatkuva aktiivinen reflektointi, jonka avulla voidaan päästä oleellisten ja vaikeiden kysymysten äärelle.

Lopuksi: Tampereen hurma
Jättipä festivaali aikaa myös Tampereen muihin nähtävyyksiin tutustumiseen: Rauhaniemen uintipaikkaan, Tuomiokirkkoon ja Muumimuseoon. Tampere on maailman saunapääkaupunki, joten yleisiä saunoja ja uintipaikkoja kaupungissa riittää. Tällä kertaa ilmat olivat sen verran kuumat, että hikeä ei tarvinnut erikseen saunan lauteilta käydä hakemassa. Rauhanniemi tarjosi kuitenkin kauniit puitteet pulahtaa virkistävään Näsijärveen.

fullsizeoutput_2832Näsijärvi

Tuomiokirkkoon meitä houkuttelivat erityisesti Hugo Simbergin ja Magnus Enckellin kirkkoa kaunistavat taideteokset. Muumimuseo kietoi meidät hetkeksi maailmaan, josta oli jopa haikeaa irrottautua. Museossa ihastuttivat etenkin Tove Janssonin piirrokset ja maalaukset sekä Tuulikki Pietilän huikeita yksityiskohtia sisältävät muumikuvaelmat. Tampere tarjosi meille parastaan, ja festivaaleilta saimme paljon ajateltavaa ja ideoita omiin töihimme liittyen. Tämä oli hyvä tapa aloittaa syksy, joka tulee olemaan työntäyteinen.

fullsizeoutput_2839Tampereen tuomiokirkko

Kirjoittajat tekevät väitöskirjatutkimusta kulttuurihistoriaan.

*

Kirjallisuutta:

Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Toim. Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki. SKS, Helsinki 2001.

Historian kirjoittamisesta. Marjo Kaartinen ja Anu Korhonen. Turun yliopisto, Turku 2005.

Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala & Rami Mähkä. k&h, Turun yliopisto, Turku 2013.

Digitaalinen humanismi ja historiatieteet. Toim. Kimmo Elo. THY, Turku 2016.

Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Toim. Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora. Gaudeamus, Helsinki 2018.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Huomioita kansainvälisestä konferenssista ensikertalaisen silmin

Teksti: Miira Vuoksenranta

International Society for Cultural History eli ISCH kutsui jälleen kulttuurihistorioitsijoita eri puolilta maailmaa vaihtamaan ajatuksia vuotuiseen konferenssiinsa, joka järjestettiin tällä kertaa 26-29.6.2019. Tänä vuonna konferenssin isännöinnistä vastasi Tallinnan yliopisto ja sen teema oli globaali kulttuurihistoria. Suomalaisittain ihanteellinen sijainti sai oppiaineemme mutta myös yleisemmin maamme kulttuurihistorioitsijoihin vipinää: paikalle saapui muhkeasti yli 50 suomalaista. Tämä oli varteenotettava prosentti koko kävijämäärästä, joka oli sekin huomattava: yhteensä yli 200 henkilöä. Suomalaisten innokas aktiivisuus verrattuna virolaisten tutkijoiden vaatimattomaan määrään huomioitiin myös Tallinnan yliopiston kulttuurihistorian professorin Marek Tammin lausumissa tervetuliaissanoissa yleisön huvitukseksi.

konfrenssikirjaKonferenssin painettu ohjelmakirja oli liki 180-sivuinen järkäle. Kuva: Paavo Oinonen

Myös itse päätin saapua paikalle nuuhkimaan ilmapiiriä, vaikka en väitöskirjaprojektini vähäisen iän ja yleisen hämmennyksen vuoksi ollutkaan ehtinyt konferenssiin abstraktia lähettää. Koska konferenssi tosiaan oli Tallinnassa helpon laivamatkan päässä, en tahtonut jättää väliin tilaisuutta kokea kansainvälinen konferenssi, mutta pienemmillä paineilla. Kiinnostavaa oli nähdä omin silmin tutkijoita, jotka olivat olleet siihen mennessä ainoastaan nimiä paperilla.

Koska sessioita oli samaan aikaan käynnissä 8 kappaletta ja esitelmien aiheet olivat monenkirjavia, ei ohjelmasta luonnollisesti löytynyt paljoakaan omaan tutkimusaiheeseeni liittyvää kuunneltavaa. Siksi päätin osallistua sessioihin oman kiinnostuksen ja fiiliksen johdattamana. Lisäksi pyrin välttelemään sessioita, joissa oli paljon suomalaisten ja varsinkin turkulaisten esitelmiä. Tämä oli helpompaa kuin olisi voinut kuvitella, koska yllättävän usein kotimaamme tutkijoiden esitelmät tulivat kylki kyljessä. Se oli kuitenkin ymmärrettävää suomalaisten lukumäärän huomioon ottaen. Key note -puhujien lisäksi sain kuulla muun muassa noituudesta, urbaanista tilasta, varhaismodernista globaalista historioista, luovasta kirjoittamisesta kulttuurihistoriassa sekä kirjallisista käytänteistä 1600- ja 1700-lukujen Euroopassa. Mukavaa oli valinnanvapaus: koska kaikkea ei voinut nähdä, kaikkea ei myöskään ollut pakko nähdä.

Koska viivyin Tallinnassa koko konferenssin ajan, oli tarjolla runsaasti aikaa tutustua Tallinnan nähtävyyksiin. Muiden jatko-opiskelijoiden kanssa kävin ensimmäistä kertaa Vabamu-museossa, KGB:n tutkintavankilassa pahamaineisella Pagari-kadulla ja Viru-hotellin salaisen yläkerroksen KGB-museossa. Lisäksi uskaltauduimme kävelylle aurinkoiseen Vanhakaupunkiin turistipaljouden joukkoon.

Miehitysten ja vapauden museo Vabamuun saapuessaan kävijä saa käyttöönsä kuulokkeet, joiden avulla hän voi kuunnella e-opastuksen näyttelyissä kiertäessään. Museon teemoja ovat miehitykset, vastarinta, uudelleenitsenäistyminen ja vapaus. Opastuksen keskiössä ovat miehittäjien sijasta tavallisten virolaisten tarinat. Opastuksen sisältö oli mielestäni kiinnostava ja onnistunut, mutta ikävä kyllä teknologia ei aina toiminut toivotulla tavalla. Opastus vaihtui sitä mukaa, kun liikuimme museossa, mutta aina se ei toiminut kunnolla, mikäli sattui seisahtamaan väärään paikkaan. Vabamu-museon lipuilla sai lisämaksua vastaan vierailla myös Vanhakaupungissa sijaitsevissa KGB:n vankiselleissä. Ne rakennettiin Pagari-kadulla sijaitsevan talon kellariin 1940-luvulla Neuvostoliiton todellisia ja kuviteltuja vihollisia varten. Näissä pidätysselleissä syytettyjä kuulusteltiin ja kidutettiin ennen, kun heidät lähetettiin tuomioistuimeen. Vierailu vankiselleissä ei kestänyt kauan, mutta ne jättivät konkreettisuudessaan meihin vahvan vaikutuksen. Kesäisen aurinkoiselle kadulle astuessa ristiriita klaustrofobisen synkkään kellarivankilaan ei voinut olla korostuneempi.

Aivan viime tingassa saimme idean käydä vielä Viru-hotellissa sijaitsevassa KGB-museossa, jonne pääsee ainoastaan opastettuna ennakkovarauksella. Vierailimme siellä juuri ennen kotimatkalle lähtöä, mikä tarkoitti aikaista herätystä juhlimisesta uuvahtaneille. Jatko-opiskelijatoverini sanoin: ”Olen hereillä ja lähdössä museoon, mutta miksi?” Käynti oli kuitenkin tuskan arvoista. Opas oli selvästi vanha konkari, joka johdatti meidät kuivaa huumoria viljellen sekä Viru-hotellin että sen ylimmässä, salaisessa kerroksessa toimineen Neuvostoliiton tiedustelupalvelun historiaan. Kierrokselta jäi päällimmäiseksi mieleen tarina mummoista, jotka palkattiin Neuvostoaikaan istumaan joka kerroksessa ja raportoimaan hotellivieraiden liikkeet. Lisäksi mieleen jäi salaisessa kerroksessa sijaitseva radiokeskukseen johtava paksu ovi, jossa luki sekä venäjäksi että viroksi: ”Täällä ei ole mitään”. Hotellissa ammoin työskennellyt sähköasentaja oli saanut hälytyksen sähköviasta ja oli rientänyt tälle olemattomalle ovelle. Sen takana oli ollut odottamassa agentti pistooli sojossa.

vakoilumuseoViru-hotellin korkeuksissa sijaitsevan KGB-museon tarkkailulaitteistoja, joiden avulla neuvostoviranomaisia kiinnostaneita hotellivieraita kuunneltiin. Kuva: Paavo Oinonen

Konferenssimatkalta jäi käteen paljon hyviä muistoja. Oleellinen osa sen onnistumisella oli yleinen rento tunnelma sekä jatko-opiskelijoiden yhteisöllisyys. Illallisia ja yöelämää oli niin paljon kuin sielu sieti (tai ei sietänyt). Lisäksi majapaikkamme oli erityisen hieno: sen järjestäjät tekivät meille tosiaan suuren palveluksen. Kämpät sijaitsivat aivan Vanhankaupungin kupeessa, kasvisravintoloiden, design-liikkeiden ja hipsteribaarien ympäröimänä suoran ratikkayhteyden päässä yliopistolta. Muiden esitelmiä katsellessa itselle muodostui suurempi varmuus tulevaisuuden konferensseja varten. Vaikka esitelmien pitäminen tuskin tulee ikinä olemaan helppoa, on niistä minunkin mahdollista suoriutua kunnialla.

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi