Aloitimme blogin pitämisen vuonna 2011, jolloin Turun yliopistolla ei vielä ollut omaa blogipalvelua. Nyt on aika muuttaa yliopiston blogialustalle, jonne olemme jo siirtäneet koko sisällön täältä vanhasta blogista. Tervetuloa seuramaan meitä uuteen osoitteeseen https://blogit.utu.fi/kulttuurihistoria/
Pekka Kolehmainen väitteli perjantaina 26.11.2021 klo 13 alkaen Turun yliopiston päärakennuksen perinteitä täynnä olevassa Tauno Nurmela -salissa. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Katherine Rye Jewell Fitchburg State -yliopistosta Yhdysvalloista. Ensimmäistä, mutta tuskin viimeistä kertaa kulttuurihistorian vilkkaassa väitöselämässä vastaväittäjä oli tehtävässään etäyhteyden kautta. Salissa oli 27 kuulijaa ja etäyhteydellä lisäksi lähes 50. Etäyhteys toimi hyvin, ja opponentti ja respondentti saivat aikaan säkenöivän ja intellektuaalisesti korkeatasoisen väitöstilaisuuden seitsemän tunnin aikaeron ja tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta.
Kuva: Hannu Salmi
Kolehmaisen väitöskirja Rock, Freedom, and Ideologies of ”Americanness”. U.S. Culture War Debates of the Late Twentieth Century on rockin käsitteeseen pureutuva tutkimus. Kolehmainen analysoi niitä keskusteluyhteyksiä, joissa rock 1980- ja 90-luvuilla tuli puretuksi ja muotoilluksi. Keskeisin lähdeaineisto koostuu tekstuaalisista aineistoista. Kun vastaväittäjä kysyi, mistä osioista respondentti itse pitää eniten, Kolehmainen totesi, että kapinaluvusta. Täällä esiin nousevatkin muiden muassa Beavis and Butt-Head…
Jewell haastoi Kolehmaista muun muassa kysymällä, onko rock uusliberalismin täydellinen työkalu, miten tutkimus kontribuoi konservatiiviliikkeen historiantutkimukseen – ja onko tutkimus poliittista historiaa vai kulttuurihistoriaa. Kolehmainen totesi tähän, että tutkimus on politiikan kulttuurihistoriaa, koska politiikan tutkimusta ei voi jättää yksinomaan muille.
Kun hain muutama viikko takaperin ullakolta pölyttyneen matkalaukkuni, huomasin, että siinä oli edelleen kiinni viimeisimmän lentomatkani tägi. Syksyllä kaksi vuotta sitten, kotiin Roomasta. Ja nyt olin lähdössä takaisin! Niin tavallista, mutta silti kaikki oli toisin. En muistanut enää lentorutiineita, online check-inejä; oli vaikea hahmottaa, mitä kuluneeseen käsimatkatavaramuovipussiini pitäisi nesteinä pakata.
Muuttunut oli myös tutkimusmatkalle lähtijän mieli. Se oli täynnä lähtemisen riemua, kuin joskus silloin, kun lähtemisestä ei ollut vielä tullut arkista ja jopa väsyttävää. Nyt Rooma kutsui. Olin lähdössä sinne paitsi kokoustamaan, myös tutkijaresidenssiin Suomen Rooman-instituutiin Villa Lanteen lähes kahdeksi viikoksi. Jännitti, vanhaa konkaria. Ajatus hetken mahdollisuudesta keskittyä tutkimukseeni, avata uusia ovia, kutkutti, innosti ja riemastutti.
Lokakuun jälkipuolen Rooma tarjoili parastaan; olin onnekas. Aurinko paistoi herkeämättä ja nosti hien intohimoisen kävelijän pintaan. Oli suomalaisittain kesä. Työmatka Villa Lantesta Vatikaaniin ei olisi voinut olla upeampi aamusta toiseen: heleän auringon kultaama kaupunki kirkkaassa aamussa tai udun keskellä lepäävä kaupunki kuin unesta tänne todellisuuteen siirrettynä.
Ikionnellinen tutkija kävelemässä töihin.
Italiassa koronamääräykset ovat tiukat. Vatikaanissakin ne näkyivät. Työntekijöiden käyttämän portin lähistöllä oli vähintään kolme tarkastuspistettä. Ensimmäisenä kulkuluvan (esimerkiksi arkiston tai kirjaston kortin) tarkistaa sveitsiläiskaartin sotilas. Ensimmäisenä aamunani hän halusi nähdä myös koronapassini – myöhemmin toki heilutteli vain menemään, kun aloin näyttää jo tutummalta. Luulen, että lisäkseni Vatikaanissa ei ollut juuri muita ulkomaalaisia tutkimustyössä, joten erotuin ehkä joukosta. Olin varmasti ainoa, jolla ei ollut toppatakkia päällä! Tämän jälkeen vuorossa oli erinäisiä poliiseja tarkastamassa kulkuoikeuttani, mutta kaikki sujui nopeasti korttia ja koronapassia heilutellen, eikä jonoja ollut. Loppupäivinä pakkasin koronapassiprinttini jo repun pohjalle, kun sitä eivät uudestaan enää kyselleet.
Tutkijasaleissa oli hiljaista, nautinnollista suorastaan. Kollegoinani oli pari dominikaaniveljeä, yksi fransiskaani, kaksi nunnaa, joiden sääntökuntia en pystynyt verifioimaan enkä kehdannut kysyä, sekä vaihtuvasti eri päivinä muutama muu tutkija, jotka näyttivät kaltaisiltani maallikoilta. Olin paratiisissa Vatikaanin upeiden kattojen alla.
Korona-ajan Pietarinkirkon aukio oli hiljainen ja rauhaisa – oli kuin olisi palannut 1980-luvulle. Aukion kauneus paljastuu, kun sitä rumentavat karsinarakennelmat on minimoitu.
Roomassa on suurenmoista kävellä myös työpäivän jälkeen. Pakkasin aamusin reppuun vain välttämättömimmät, joten jaksoin tehdä kierroksia kirjaston sulkeuduttua ja ennen pimeän laskeutumista. Kuljin tutkimuskohteitteni materiaalisten muistojen perässä, jäljitin hautoja, muistomerkkejä ja veistoksia. Yhden iltapäivän omistin erikseen Vatikaanin museoissa paavi Leo X:lle, joka on yksi tutkittavani. Vietin paljon aikaa hänen upeassa aikaansaannoksessaan, niin sanotuissa Raffaellon stanzojen huoneissa, joissa kuvasin kaikkea mahdollista myöhempää käyttöä varten, jopa pienimpiä yksityiskohtia. Kukaan ei hätyyttänyt pois, sain olla aivan rauhassa.
Etsivä löytää – vaikka takanreunuksesta!
Koska kaupungissa ei ollut vielä entisen normaalin kaltaista turistiruuhkaa, pääsi jopa Pietarinkirkkoon likipitäen jonottamatta, ja sisällä kirkoissa, joissa Roomassa täytyy aina käydä paljon, niin upeita ne ovat, tuntui aina kuin olisi ollut siellä yksin. Ymmärrettävästi kyllä, oikeastaan vain Sikstiiniläiskappeliin kertyi niin paljon matkailijoita, että tuntui hivenen ahtaalta. Kukaan ei tosin täälläkään hätyyttänyt pois, vaan Michelangelon ihmeitä sai katsella aivan rauhassa.
Näin harvaa oli museotungos Roomassa lokakuussa 2021.
Matkailijana olo ei ollut turvaton, sillä kaikkialla käytettiin maskia ja kaikkialla kysyttiin koronapassia, niin kirkoissa, museoissa kuin ravintoloissakin. Vain ruokakauppaan pääsi ilman sitä. Myös maahantulomuodollisuudet sujuivat rokotetulta nopeasti molempiin suuntiin.
Oli yksinkertaisesti ihmeellistä päästä ylipäätään ulkomaanmatkalle ja palata ikuiseen kaupunkiin. Pitkän koronahiljaisuuden jälkeen olivat tutkijan aistit avoimina Rooman ihmeille, etenkin sen kauneudelle. Osasin nauttia myös Rooman poikkeuksellisesta hiljaisuudesta, joka pikkuhiljaa on taas normaalin palautuessa katoamassa. Lyhyen residenssin aikana tuntui siltä, kuin olisi saanut aikaan enemmän kuin normaalisti puolessa vuodessa. Kun tutkija vapautuu hetkeksi arjesta ja sen rutiineista, ideatkin alkavat suorastaan pulputa. Tällaistahan tutkimusmatkoillamme oli ennenkin. Ikuinen kaupunki, runsaudensarvi, kiitos, että muistutit siitä!
FM Maija Mäkikalli väitteli lauantaina 16. lokakuuta 2021 suomalaisen huonekalusuunnittelun ja -teollisuuden historiaa käsittelevällä tutkimuksella Laatuhuonekaluja koteihin. Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulla (284 s.). Teos on ilmestynyt runsaasti kuvitettuna Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisusarjassa ja löytyy verkosta myös open access -muodossa. Aihe on monella tapaa kiehtova: huonekalut ovat arkipäivän olennainen osa, niin olennainen, että tutkimusta pitäisi olla paljon enemmän.
Maija Mäkikallin tutkimus ei kerro vain Carl-Johan Bomanin (1883–1969) johdolla toimineen Oy Boman Ab:n historiasta: aiheen kautta avautuu näköala sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin että arjen ja juhlan historiaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Mäkikallin väitöskirja perustuu erittäin laajaan ja monipuoliseen aineistoon: lähdeluettelossa on yhdentoista arkiston ja kahdentoista museon lisäksi yksityiskokoelmia, sanoma- ja aikakauslehdistöä, haastatteluja ja aikalaiskirjallisuutta.
Vastaväittäjänä toimi dosentti Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta. Vastaväittäjä johdatteli keskustelun modernin, modernisuuden ja modernismin suuriin kysymyksiin, ja yleisö sai seurata antoisaa dialogia siitä, missä mielessä Bomanin toiminta oli modernia ja ylipäätään kysymystä siitä, miten meidän pitäisi lähestyä 1800- ja 1900-lukujen monia ”modernisuuksia”. Mäkikallin väitöskirjan keskeinen ajatus on tutkia menneisyyttä ”esineiden kanssa” siten, että materiaalisuuden näkökulma tulee noteerattua. Myös väitöstilaisuus eteni esineiden mukana, esineitä kuunnellen ja tunnustellen, ja vastaväittäjä nosti keskusteluun Bomanin z-tuolin, ”laiskanlinnan”, pukeutumispöydän ja cocktail-pöydän. Kiehtova on ajatus siitä, millaista esineiden ”lukeminen” oikeastaan on. Miten esimerkiksi tuoli puhuu meille silloin, kun siinä on hyvä istua.
Väitöstilaisuus järjestettiin Turun yliopistossa Calonia 1 -salissa, jossa oli paikan päällä 47 henkeä. Turun yliopistossa noudatetaan vielä korona-ajan rajoituksia siten, että läsnä olevaa yleisöä voi olla paikalla vain 50 henkeä. Väitös striimattiin Zoomin välityksellä, ja lektion ensimmäisten minuuttien aikana ääni ei valitettavasti kuulunut nettiyleisölle. Tämä saatiin onneksi nopeasti korjattua. Etäyhteyksien kautta tilaisuutta seurasi enimmillään 80 henkeä.
Maija Mäkikallin väitös on käynnistynyt ja lektio alkanut. Kuva: Marjo Kaartinen.
Perjantaina 8. lokakuuta 2021 tarkastettiin FM Niko Heikkilän väitöskirja Reactionary and Revolutionary Mobilizations: The Ku Klux Klan, the Black Panther Party, and FBI Counterintelligence, 1964–1971. Turun yliopistossa noudatettaan vielä korona-ajan väitösohjeistusta, mikä tarkoittaa, että salin osallistujamäärää oli rajoitettu, ja samalla väitöstilaisuutta saattoi seurata etänä. Muutoksesta kertoo kuitenkin se, että pitkän tauon jälkeen saimme kansainvälisen vastaväittäjänä paikalle saliin. Opponenttina toimi professori David Cunningham (Washington University in St. Louis), joka pitkän lentomatkan jälkeen saapui Turkuun edellisenä iltana.
Heikkilän väitöskirja on kiehtova näköala 1960-luvun Yhdysvaltojen poliittisiin intohimoihin. FBI tutki samaan aikaan sekä Ku Klux Klanin että Mustien panttereiden toimintaa. Aiheen ytimessä on kolmen eri tahon samanaikainen tutkimus, joka – kuten vastaväittäjä totesi – ei perustu vertailuun siitä, miten FBI tarkasteli reaktiivista Ku Klux Klania suhteessa siihen, miten se lähestyi vallankumouksellista Black Panther Parthya. Pikemminkin ajatuksena on tarkastella näiden suhteiden vaikutuksia toisiinsa. Heuristisesti aihe on mielenkiintoinen myös siksi, että FBI soluttautui vastavakoiluohjelmassaan toimijoiden sisälle ja yritti vaikuttaa niihin erilaisin keinoin. Säilyneet FBI:n muistiot kirjoitettiin ajatuksella, etteivät ne koskaan päätyisi julkisuuteen. Nyt nämä aineistot avaavat näköalan vastakkainasetteluihin, jotka ovat ajankohtaisia myös tänään.
David Cunninghamin ja Niko Heikkilän keskustelu oli intensiivistä kahden asiantuntijan vuoropuhelua. Salissa kuuntelijoita oli paikalla 30 henkeä, mutta isompi yleisö seurasi tilaisuutta Echo-lähetyksenä. Ennen tilaisuuden alkua oli pientä jännitystä siitä, lähteekö signaali ulos salista, mutta onneksi kaikki sujui hienosti.
David Cunningham aloittamassa keskustelua. Oikealla väittelijä Niko Heikkilä. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki
Teksti: Hilla Murto ja Michelangelo Chiodo (pohjautuu Historian kirjoittaminen -kurssityöhön syksyllä 2020)
Matkustaminen on ollut osa ihmisten elämää aina metsästäjä-keräilijä -yhteisöistä lähtien. Keskiajan pyhiinvaellukset ja myöhempi modernin ajan Grand Tour -liike loivat pohjaa nykyajan turismille. Miten eurooppalainen turismi on kehittynyt 1700-luvun yläluokan kulttuurimatkailusta sen nykyiseen muotoonsa, miten matkustamisesta on tullut koko kansan huvia ja kuinka Grand Tour matkakohteet ovat onnistuneet säilyttämään suosiotaan vielä vuoteen 2021 asti?
William Beckfordin (1760–1844), englantilaissyntyisen yläluokan edustajan Grand Tourin aikana kirjoittamista kirjeistä luotu kokoelma Dreams, Waking Thoughts, and Incidents by William Beckford kertoo, millaista matkustaminen oli 1700-luvulla, ennen rautateitä, lentokoneita tai linja-autoja. Beckfordin matkan määränpää Italia on monelle nykymatkaajalle tuttu, sillä vielä vuonna 2019 noin 60 miljoonaa turistia vieraili Italiassa vuosittain. Italian suositut kaupungit Rooma, Milano ja Venetsia kuuluvat lähes vuosittain Euroopassa eniten vierailtujen kaupunkien listoille. Beckfordin kirjeistä käy ilmi, että hänen Grand Tourinsa päämääränä oli nimenomaan Italia. Koko muu matka tuntuu vain pakolliselta siirtymältä Euroopan läpi, Beckfordin suorastaan ihannoimaan Italiaan. Blogikirjoituksessamme keskitymme Italiassa matkustamisen tarkasteluun, koska koimme Beckfordin Italian niemimaalla matkustamisen muistuttavan omia kokemuksiamme moderneina turisteina nykypäivän Italiassa.
Elämysmatkailua
Huomasimme, kuinka modernille turistille tutulla tavalla Beckford matkustaa Italiassa – aivan kuin hän olisi “elämysmatkalla”. Beckfordille oli erityisen tärkeää päästä vierailemaan renessanssifilosofi Francesco Petrarcan syntymäkodin luona, käydä Veronan amfiteatterilla, Rooman Colosseumilla ja vasta esiin kaivetuilla Pompeijin raunioilla. Vieraillessaan edellä mainitunlaisilla historiallisilla kohteilla, Beckford kertoi kokeneensa yhteenkuuluvuuden tunnetta paikalla vuosisatoja sitten eläneisiin ihmisiin.
Olemme molemmat vierailleet Roomassa useita kertoja, ja Beckfordin matkan aikana kokemat tuntemukset resonoivat omien kokemustemme kanssa. Mielestämme Rooma tarjoaa nykymatkaajalle uniikin kokemuksen tuntea itsensä osaksi antiikin kukoistuskautta. Löysimme Beckfordin kirjeestä samoja tuntemuksia, ja hän kuvaileekin Rooman kaupunkia erittäin eksplisiittisesti. Kirjeitä lukiessamme saimme kuvan Beckfordin pyrkimyksestä kuljettaa lukijaa mukanaan Rooman kapeilla kujilla. Vaikka kirjeen vastaanottajan identiteetti ei tule ilmi, on selvää, että tarkoituksena on luoda lukijalle kuva Roomasta ilman, että tämän tarvitsee käydä edes paikan päällä.
Italia tarjoaa matkailijalle mahdollisuuden kurkistaa menneisyyteen, ja astella kaupungin kaduille historialliseen ulottuvuuteen. Ennen COVID-19 pandemiaa Rooma houkutteli yhdeksän miljoonaa kansainvälistä turistia vuosittain, joten matkakohteena se on erittäin suosittu. Samat nähtävyydet ovat vuosisatojen ajan houkutelleet ihmisiä eri puolilta maailmaa “ikuiseen kaupunkiin”. Meistä oli kiehtovaa huomata, miten Beckfordin kirjeisiin liitetyt hänen piirtämänsä kuvat Roomasta olivat kaikki paikoista, jotka ovat meitäkin vuosisatojen jälkeen houkutelleet räpsimään turistikuvia.
Hillan ottama kuva Forum Romanumilta marraskuussa 2019
Italian ja erityisesti Rooman maisemaa koristavat lukemattomat historialliset nähtävyydet, jotka muistuttavat menneisyyden ihmisistä ja historian jatkuvasta läsnäolosta. Yllä olevan kuvan alareunassa näkyvän Forum Romanumin lisäksi oikeassa yläkulmassa esiintyy 1900-luvun alkupuolella valmistunut Victor Emmanuel II -monumentti. Kuvanottopaikasta oikealle katsottaessa huomaa Mussolinin 1920-luvulla rakennuttaman Rooman keskustaa halkovan alati ruuhkautuvan monikaistainen autotien. Kuva ja sen ympäristö ovat hyvä esimerkki osoittamaan, miten tuhansia vuosia vanhat rauniot sulautuvat yhteen modernimman arkkitehtuurin kanssa, luoden yhteyden menneen ja nykyisen välille.
Monet Italian nähtävyyksistä on mahdollista kokea ilman suuremman historiallisen kontekstin tuntemusta. Rooman kuvankauniit kadut, maailmalla tunnettu ruokakulttuuri ja miellyttävät sääolot tarjoavat jokaiselle jotakin, mikä mahdollistaa Italian pysyvyyden turismin keskuksena. Rooma lupaa jokaiselle matkaajalle pieniä nautinnon hetkiä, esimerkiksi kuuman auringon alla vietetyn shoppailupäivän jälkeen voi pistäytyä gelateriaan hakemaan tötteröllisen ihanaa artesaanijäätelöä.
Matkustaminen murroksessa
Matkustaminen on viimeisten vuosisatojen kuluessa helpottunut, ja nykypäivänä matkustamisesta on tullut arkista koko kansan huvia. Ennen vuonna 2020 alkanutta COVID-19-pandemiaa kymmenet miljoonat turistit kiersivät maailmaa päivittäin. Vaikka mahdollisuus matkustaa on viimeisen puolentoista vuoden aikana ollut murroksessa, eivät pandemian aikaiset muutokset matkailussa ole olleet ensimmäisiä. Vuonna 2020 ja 2021 miljoonat ihmiset ovat joutuneet rajoittamaan ja muutamaan matkasuunnitelmiaan. Tilanne ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen matkustamisen historiassa, ja Beckford joutui laittamaan matkantekonsa – tosin vain hetkellisesti – tauolle kulkutautiepidemian takia. Kun hän viimein pääsi jatkamaan matkaansa, hän kuvailee Roomaan saapumistaan seuraavasti: Tuntui, että Rooma pakeni alati edestämme, niin malttamaton olin, kunnes viimein huomasimme rykelmän kukkuloita, joiden hupuilla oli vihreitä niittyjä tiheikköjen ympäröiminä ja orjanlaakereiden varjostamina. Siellä täällä näimme antiikin tyyliin rakennettuja valkoisia taloja, avoimilla portiikeilla, joita sävyttivät hennot iltaauringon säteet. […] Nyt alkoivat paljastua kukkuloiden yli Tiber-joen laakso kupoleineen ja torneineen, ja Pietarinkirkko nousi Vatikaanin loistokkaiden kattojen ylle. Joka askel, jonka otimme määränpäätämme kohti, paljasti upeata maisemaa yhä enemmän, kunnes viimein hiipien kukkuloiden lomasta koko Rooma aukeni silmiemme edessä.
Beckfordin ensimmäiset kirjeet on lähetetty kesäkuussa 1780, kun taas viimeisestä etapista Napolista kirjeet on postitettu tammikuussa 1781. Näin ollen matkustaminen Lontoosta Napoliin vei Beckfordilta kahdeksan kuukautta. Junaliikenteen syntyessä 1800-luvulla matkaaminen olisi toki saanut jo erilaisen ilmeen, mutta vielä 1700-luvulla vaihtoehdot olivat kovin vähäisiä. Beckfordin matka 1700-luvun loppupuolella Englannista Italiaan oli täynnä haasteita, jotka ovat nykymatkaajalle hyvin kaukaisia. Beckford onnistui pitkälti seuraamaan Reinin jokea, jolloin matka taittui veneellä. Koko matkaa ei kuitenkaan Euroopan läpi pystynyt kulkemaan jokia pitkin, joten Beckford joutui turvautumaan hevosella ratsastamiseen tai jopa omiin jalkoihinsa.
Vaikka Euroopan rajat, infrastruktuuri ja matkustajat ovat Grand Tourin ajoista muuttuneet merkittävästi, William Beckfordin matkaa verrattaessa moderniin turismiin löytyy monia yhtäläisyyksiä. Matkakohteet ovat pysyneet pitkälti samoina, vaikka uusia kohteita on noussut vanhojen rinnalle. Matkustaminen on Beckfordin ajoista helpottunut, sillä nykypäivänä globaalista pandemiasta huolimatta matka Lontoosta Napoliin vie kahdeksan kuukauden sijaan vain muutamia tunteja. Huolimatta siitä, että vuodesta 2020 asti jyllännyt pandemia on asettanut rajoja matkustamiselle, on matkustamisen trendi menossa selkeästi helpompaan, turvallisempaan ja edullisempaan suuntaan.
Ydinjätteiden kohtalon pohdinnan yksi aikanaan repäisevä idea on ollut perustaa atomipapisto huolehtimaan siitä, että tulevaisuuden ihmiset jättävät loppusijoituslaitoksen rauhaan vähintään kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi. Ehdotusta kehitteli semiootikko Thomas Sebeok 1980-luvun alussa.
Kuvassa on nykyajan etäinen, leikillinen vastine atomipapistolle eli IAEA:n pääjohtaja Rafael Mariano Grossi seurueineen vierailulla Onkalossa vuoden 2020 lopulla. IAEA Imagebank. Kuva: TVO / Tapani Karjanlahti.
Ydinjätteiden tulevaisuudessa tuottamiin haasteisiin ja mahdollisiin ongelmiin havahduttiin toden teolla 1970-luvulla, kun ydinenergian käyttö oli päässyt alkuun ja kasvoi voimakkaasti. Vuosikymmenen puolivälin scifi-televisiosarjassa Avaruusasema Alfa tulevaisuuden ydinjätteet haudattiin Kuuhun (ks. Kaartinen 2021). Avaruutta loppusijoituksen vaihtoehtona tutkittiin aikanaan tosissaan, mutta 1970-luvun lopulla alkoi vaikuttaa realistiselta haudata tappavasti säteilevä jäte syvälle maaperään.
Erityisesti vaarallisesti säteilevä käytetty ydinpolttoaine tulee pitää ihmisten ulottumattomissa loputtoman kauan. Usein puhuttiin 10 000 vuodesta. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa perustettiin työryhmä Human Interference Task Force. Monitieteisen työryhmän tehtäväksi annettiin pohtia, kuinka pitää kaukaisen tulevaisuuden ihmiset loitolla ammoin täytetyistä ydinjätehaudoista.
Työryhmään nimitettiin myös lingvisti, Indianan yliopiston professori Thomas A. Sebeok (1920–2001), joka tunnetaan semiotiikan tutkijana ja kehittäjänä. Semiotiikka tutkiii merkkejä ja niiden käyttöä. Sebeokin ja kollegoiden ajatukset tarvittavista varoitusmenetelmistä ja -merkeistä, jotka toimisivat yli 300 ihmissukupolven kielellisten ja kulttuuristen muutosten ja katkosten ydinjätealueen vaaroista muistuttaen, saivat 1980-luvulla uuden nimityksen atomisemiotiikka.
Thomas Sebeok oli 1960-luvulla tutkinut muun muassa biosemiotiikkaa, esimerkiksi ihmisten ja eläinten välistä kommunikaatiota, joten hänet tiedettiin uusien ajatusten avaajana. Semiootikko Sebeokin tunnetuksi tekemä Atomic priesthood on kuitenkin alun perin Alvin Weinbergin Science-lehdessä 1972 lanseeraama termi (silloin ”nuclear priesthood”). Siinä Weinberg pohtii sitä, kuinka poikkeuksellisen pitkäkestoisia kysymyksiä ja vaateita ydinenergia ihmiskunnalle asettaa ja päätyi ajatukseen, että tunnetuista rakenteista vain uskonnolliset instituutiot ovat olleet samalla tapaa pitkäikäisiä. Sivumennen sanoen yliopistot edustivat nekin hänelle erityistä ajallista pysyvyyttä.
Atomipapisto-ajatuksessa Sebeokin ehdotus oli, että varoitusmerkkien ja maastoesteiden lisäksi tulisi luoda erityinen tieteellinen sisäpiiri tai salaseura, joka asiantuntijapolvesta toiseen ylläpitää soveltuvia rituaaleja ja uskomuksista ammentavia käsityksiä ja varoituksia ydinjätehaudasta. Nämä tavat ehkäisevät yritykset kaivaa jäte päivänvaloon. Vain vihkiytynyt atomipapisto tietäisi, mitä maan povessa tosiasiassa lymyää. Salamyhkäinen seura välittäisi muistitietoa eteenpäin sekä täydentäisi itse itseään vuosisatojen vieriessä. Oikeastaan Sebeok lähinnä luonnosteli ajatuksensa atomipapistosta ja jätti sen kehittelyn ja kritiikin muille.
Mutta Sebeok ei olettanut mitään silloisen tai nykyisen ydinalan iki- tai kestonyrkkiä. Idean isän sanoin: ”A ritual annually renewed can be foreseen, with the legend retold year-by-year (with, presumably, slight variations). The actual ”truth” would be entrusted exclusively to — what we might call for dramatic emphasis — an ”atomic priesthood”, that is, a commission of knowledgeable physicists, experts in radiation sickness, anthropologists, linguists, psychologists, semioticians, and whatever additional expertise may be called for now and in the future.” (Sebeok 1984.) Ydinjätesijoituksen tietämystä ylläpitämään tarvittaisiin monialainen ryhmä eri tieteenalojen osaajia.
Historiantutkija Sebastian Musch punnitsee artikkelissaan atomipapiston idean kantavuutta tieteiskirjallisuuden vastaavien kehittelyjen avulla. Walter M. Millerin alun perin 1959 julkaistu A Canticle for Leibowitz (suomennettuna Viimeinen kiitoshymni, 1962) kertoo tuhoisan ydinsodan jälkeen tieteellistä tietoa säilyttävästä katolisesta munkkien veljeskunnasta, joka tulkitsee väärin ydinsotaa edeltäviä merkkejä ydinenergiasta eikä enää ymmärrä mitä informaatiota oikeastaan kopioi ja säilöö. Vähemmän tunnettu ja arvostettu Arsen Darnayn Karma ja toinen tarina 1970-luvun loppupuolelta puolestaan nostavat esiin, että atomipapisto voi päätyä uskonnollisiin kiistoihin ja esimerkiksi uskomaan aivan päinvastaista kuin mitä sen tehtäväksi annettiin alun perin. Se olisi hengenvaarallinen erehdys koko maapallolle. Näitä kehittelyjä pohdittuaan Musch pitää atomipapiston idean luotettavuutta liian riskialttiina ydinenergian ja -aseiden potentiaalisesti tuhoisan teknologian hallintaan.
Thomas A. Sebeokille puhuminen papistosta viittasi uskonnollisten instituutioiden jatkuvuuden ylläpitäjiin. Hän ideoi, että ydinala tarvitsi pitkän päälle jotakin samankaltaista. Kuvassa pappi vihitään virkaansa, 4.6.1958. Oulu. JOKA Journalistinen kuva-arkisto Kaleva. Museovirasto.
Ehdotus atomipapistosta tai ydinpapistosta oli sen verran resonoiva ja poliittisesti epäkorrekti, varsinkin kun ydinvoima nostatti useissa länsimaissa voimakkaita vastareaktioita 1980-luvulla, että se on herättänyt paljon jatkokeskustelua ja kommentteja – tämä varmaan on ollut ehdottajan tarkoitus sanavalintaa tehtäessä. Jokin kuivempi termi kuten ”pysyvä asiantuntija(työ)ryhmä” olisi varmuudella hautautunut syvälle vanhojen tutkimuspapereiden hautausmaalle (mieluiten kansalliskirjaston tai vastaavan kirjavarastoon, jossa ne sentään säilyvät). Valittu termi on sellainen, että monet journalistit nostavat sen ilomielin otsikkoon 40 vuotta ensijulkaisun jälkeen ja sen tulkinta kiinnostaa kukaties myös jatkossa.
Sebeok tunsi merkit ja termit markkinoinnin apuna. Atomipapisto voikin toimia avaimena tarkastella huomattavasti laajempaa keskustelua atomisemiotiikasta ja ydinjätettä koskevien varoitusten kehittelyä. Semiootikon ehdotukset olivat ja ovat monitulkintainen ja kritiikillekin altis yhdistelmä tiedonvälitystä, vallankäyttöä, uskontoa ja tiedettä. Jotkin Thomas Sebeokin perusajatukset viestinnästä tuhansien vuosien päähän ovat kestäneet aikaa, kun niihin on maailmalla palattu 2010-luvulla ydinjätteen eli tarkemmin käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituksen muuttuessa entistä ajankohtaisemmaksi haasteeksi.
Eurajoen Olkiluodossa tällainen ”ydinjätehauta” eli loppusijoituslaitos on parhaillaan rakenteilla ja se saatetaan joidenkin vuosien kuluttua ottaa käyttöön lajissaan ensimmäisenä. Palaan toisessa yhteydessä Sebeokin ajatusten kulkeutumiseen Suomeen ja niiden vastaanottoon.
Petri Paju
Kirjoittaja toimii hankepäällikkönä Kansallisen ydinjätehuollon tutkimusohjelman projektissa Ydinjätteen loppusijoitus ja yhteiskunnallinen muisti.
Lähteitä
Kaartinen, Marjo: Avaruusasema Alfa – Kuuajan avaruusmatkailua 1970-luvun puolivälin televisiossa. Teoksessa Kuviteltu avaruus: Matkoja Maan ulkopuolelle. Toim. Heidi Kurvinen, Petri Paju & Petri Saarikoski. Kulttuurihistorian seura, Turku 2021.
Musch, Sebastian: The Atomic Priesthood and Nuclear Waste Management – Religion, Sci-fi Literature and the End of our Civilization. Zygon – Journal of Religion and Science. Volume 51, Issue 3 (2016), 626–639.
Paju, Petri: Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa. STUK TR 32. Säteilyturvakeskus, Helsinki 2020.
Sebeok, Thomas A.: Communication measures to bridge ten millennia. Technical report. (BMI/ONWI–532). United States, 1984.
Perjantaina 3. syyskuuta 2021 tarkastettiin Suvi-Sadetta Kaarakaisen väitöskirja Äidin rajat – Mediateknologinen toimijuus työelämän tietokoneistumisesta sosiaalisen median aikakaudelle. Vastaväittäjänä toimi dosentti Marja Vehviläinen Tampereen yliopistosta. Väitöskirja avaa näkymän sekä äitiyden historiaan 1980-luvulta tähän päivään että siihen teknologiseen murrokseen, joka on perinpohjaisesti muuttanut arkipäivää. Tutkittavalla aikavälillä työpaikat tietokoneistuivat, internetin läpimurto toi verkon niin kotiin, kouluihin kuin työpaikoillekin ja sosiaalinen media avasi uudenlaisia vertaistuen, -tiedon ja -yhteisöllisyyden muotoja. Vastaväittäjän ja väittelijän vuoropuhelu toi tämän muutoksen hyvin konkreettisesti esiin, ja vastaväittäjän pitkän linja asiantuntemus informaatioteknologian ja sukupuolen tutkijana tarjosi kuulijoille paljon pohdittavaa. Erityisen kiinnostava oli kysymys teknologian kotoutumisesta – ja samalla sen kotoutumattomuudesta.
Väitössalina oli Turun yliopiston päärakennuksen legendaarinen Tauno Nurmela -sali, joka on remontin jäljiltä uudelleen käytettävissä. Kustoksena oli hienoa istua tässä salissa pitkästä aikaa seuraamassa kahden asiantuntijan vilkasta keskustelua!
Kaarakaisen tutkimus on oppiaineen historian 69. väitöskirja. Yleisö seurasi väitöstilaisuutta koronarajoitusten vuoksi osin läsnä, osin etänä. Salissa paikalla oli 26 henkeä, Zoom-yhteyden päässä 60 henkeä.
Kirjoittanut Niko Järvinen, kevään 2021 ”Historian kirjoittaminen” -kurssilla
Justinianuksen rutto oli vuosina n. 541–750 jaa. Euroopassa riehunut pandemia. Tauti levisi erityisesti Välimerellä, mutta ulotti otteensa ajan myötä myös pohjoisempaan Eurooppaan ja idässä aina Persiaan asti uusiutuen kymmeniä kertoja ”aaltoina” parin sadan vuoden ajanjakson aikana. Justinianuksen rutto oli ensimmäinen kolmesta maailmanhistorian ruttopandemiasta, jotka kaikki aiheutuivat Yersinia pestis -bakteerista. Perinteisessä historiantutkimuksessa pandemiaa on pidetty erittäin tuhoisana aiheuttaen arvioista riippuen 15–100 miljoonan ihmisen kuoleman. Tästä syystä rutto on usein nähty yhtenä merkittävimmistä Rooman valtakunnan lopullisen taantumisen syistä sekä antiikin ja keskiajan taitekohtana.
Lieferinxe, Josse: St. Sebastian betet für die Pestopfer (1497). Pyhä Sebastianus rukoilee ruttoon sairastuneiden puolesta 600-luvun Italiaan sijoittuvassa maalauksessa. Wikimedia Commons.
Pandemia on ollut jälleen viime aikoina suuren tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteena. Merkittävää mediahuomiota on saanut erityisesti Lee Mordechain johtaman tutkimusryhmän julkaisema tutkimusartikkeli The Justinianic Plague: An inconsequential pandemic? arvovaltaisessa Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America (PNAS) -lehdessä (Mordechai et al. 2019b). Määrällisen tutkimuksen menetelmiä soveltava sekä myös monitieteellisyyteen vahvasti nojautuva tutkimus kyseenalaistaa Justinianuksen ruttoa koskevan tieteellisen konsensuksen, että pandemia olisi koitunut useiden kymmenien miljoonien ihmisten kohtaloksi. Tutkijaryhmä pitää suuresti liioiteltuna, että rutto olisi johtanut näin mittavaan väestölliseen katastrofiin. Pandemian vaikutusten katsotaankin ennemmin olleen paikallisia ja lyhytaikaisia laajamittaisen massatuhon sijaan. Väitteensä he perustavat kattavan alkuperäislähdeaineiston ja tuoreiden luonnontieteellisten tutkimustuloksien määrälliseen tarkasteluun; tilastollisia analyyseja tehdään modernein digitaalisin menetelmin alkuperäislähteille aina aikalaiskirjallisuudesta rahalöytöihin, minkä ohella tarkastelussa on uusinta tutkimusdataa muun muassa siitepölyanalyyseista, arkeologisista tutkimuksista ja muinais-DNA:sta.
Justinianuksen ruttoa koskevat käsitykset ovat pitkälti aiemmin nojanneet kyseiseltä ajalta säilyneiden alkuperäislähteiden tietoihin. Uusimmassa tutkimuksessa tehdyt kirjallisten lähteiden tilastolliset tarkastelut kuitenkin puhuvat toista: maininnat pandemiasta ja sen eri ”aalloista” ovat melko harvalukuisia, ja esiintyessäänkin ne ovat usein epämääräisiä, esimerkiksi mainintoja määrittelemättömästä ”taudista”. Pandemia siis tuskin oli yhtä voimakas ja toistuva kuin usein väitetään. Myöskään ruton taloudellisista tai sosiaalisista vaikutuksista ei pystytä löytämään sellaisia viitteitä, jotka tukisivat aiempia suurenluokan katastrofiteorioita. Luonnontieteelliset tutkimustulokset vain vahvistavat tätä käsitystä: esimerkiksi maankäytön trendeissä ei pystytty havaitsemaan merkittäviä muutoksia pandemian aikana, ja ruttobakteerin jopa arvioidaan mahdollisesti heikentyneen ajan myötä.
Mordechai, Lee et al.: The Justinianic Plague: An inconsequential pandemic, figure 1 (2019). Ruttopandemian “aaltoihin” (1–18) viittaavien tekstien lukumäärät, tekstien kokonaissanamäärät sekä niiden oirekuvauksien tarkkuudet. Huomaa, että vain muutamien aaltojen ajalta tunnetaan yksityiskohtaisia kuvauksia. Mordechai et al. 2019b (ks. lähdeluettelo).
Vaikka Mordechain ja kumppanien tutkimus on nauttinut merkittävää näkyvyyttä ja tunnustusta niin mediassa kuin akateemisissa piireissäkin, eivät kaikki ole sitä purematta nielleet. Historioitsija Mischa Meier esittää tutkimusta kohtaa kovasanaista kritiikkiä Medizinhistorisches Journal -lehdessä julkaistussa vastauksessaan (Meier 2020). Meierin kritiikin keskiössä on hänen näkemyksensä tutkimuksen metodiikan heikkoudesta: ainoastaan määrällisen tutkimuksen menetelmien soveltaminen historiantutkimukseen ei riitä, vaan olisi lisäksi sovellettava laadullisen tutkimuksen menetelmiä. Meier myös vaikuttaa karsastavan luonnontieteellisten tulosten hyödyntämistä ihmistieteissä. Hän ei myöskään pidä yhtä relevanttina Justinianuksen ruton väestöllisten seurauksien tarkastelua, vaan tarkentaisi tutkimusta ennemminkin pandemian kulttuurisiin, erityisesti uskonnollisiin vaikutuksiin.
Meierin vastauksessa on toki totuuden siemeniä, mutta kuten Mordechai tutkimusryhmineen vastaa Meierin kritiikkiin (Mordechai et al. 2020), perustuvat Meierin väitteet osittain myös tutkimuksen väärinymmärtämiselle. Vastauksessaan Mordechai kollegoineen muun muassa huomauttaa, että kyseisen määrällisen tutkimuksen menetelmiin perustuvan artikkelin rinnalla on julkaistu myös vähemmän huomiota saanut vastaava laadullinen tutkimus (Mordechai et al. 2019a), joka täydentää Meierin kritisoimia puutteita. Totta tosiaan, kyseinen tutkimus tarkastelee pandemian aikaisia alkuperäislähteitä laadullisin menetelmin saavuttaen samankaltaisia päätelmiä määrällisen tutkimuksen kanssa. Meierin myös katsotaan edustavan jonkinlaista humanistisen tieteenteon konservatismia vierastaessaan määrällistä tutkimusta ja luonnontieteitä, vaikka monitieteellisyys osoittaakin uusimmassa tutkimuksessa vahvuutensa.
Uusin tutkimus Justinianuksen rutosta on siis uskottavasti onnistunut kyseenalaistamaan vallitsevia käsityksiä pandemiasta. Tämä todistaa sen, että myös vanhoja tutkimuskysymyksiä on hyvä aika ajoin tarkastella uusin silmin ja tuoreilla menetelmillä; lopputulokset voivat olla järisyttäviä. Toisaalta tutkimuksen ympärillä käyty keskustelu osoittaa tutkimuksen kentän olevan muutoksessa. Monitieteellinen tutkimus ja digitaalisuus ovat nousussa tarjoten täysin uudenlaisia ja yhä kattavampia mahdollisuuksia.
Lähteet:
Little, Lester K.: Life and Afterlife of the First Plague Pandemic. Plague and the End of Antiquity: The Pandemic of 541–750. Toim. Lester K. Little. Cambridge University Press, Cambridge 2006.
Meier, Mischa: The ‘Justinianic Plague’: An “Inconsequential Pandemic”? A Reply. Medizinhistorisches Journal 55. vuosikerta, n:o 2. Franz Steiner Verlag, Stuttgart 2020.
Mordechai, Lee; Eisenberg, Merle: Rejecting catastrophe: The case of the Justinianic Plague. Past and Present n:o 244. Past and Present Society, Oxford 2019a.
Teksti ja kuvat: Marika Räsänen ja Marjo Kaartinen
Liisa Lagerstam, filosofian tohtori ja kulttuurihistorian alumni, toivottaa aurinkoisesti vierailijat tervetulleiksi kotiinsa Laukon kartanoon. Laukko on pitkän historiansa, luonnonkauniin vetovoimansa, sukupolvien yhteisöllisyytensä ja viime vuosina erityisen voimallisesti Liisan tekemän työn ansiosta suomalaisen kulttuurihistorian helmi.
Laukossa on tänä kesänä esillä Heikki Marilan 30-vuotista taiteilijauraa juhlistava näyttely
Laukon kartanon mailla asuttiin varmuudella jo rautakaudella. Ensimmäinen tunnettu kirjallinen tieto on vuodelta 1416. Laukon kartanon tunnetuin omistajasuku ovat Kurjet (Kurck-suku), mutta ovat kartanolla vaikuttaneet monet muutkin. Nykypäivän Laukon rakennutti 1918 punaisten polttaman kartanon raunioille Rafael Haarla. Hänen perikunnaltaan kartanon ostivat Lagerstamit 1968. Toisessa polvessa Liisa ja hänen miehensä ovat kartanon nykyisinä omistajina todella vuosisataisen historian ketjun jatkajia.
Historia myös velvoittaa. Viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana hieman jo rapistumaan päässeestä kartanomiljööstä on sukeutunut kotimaisen nykytaiteen ja kesäisen kepeän konserttiviihteen ystävien yksi suosikkikohteista. Kesällä 2021 Laukon päärakennuksessa, viljamakasiinissa ja juhlatalleissa kohtaavat voimakkaat, joskin tunnelmaltaan varsin vastakohtaiset Heikki Marilan ja Tamara Piilolan työt. Pienemmissä rakennuksissa kuten vanhassa kanalassa ja puutarhurin talossa on esillä Eeva Peuran ja Ville Heimalan Laukon menneisyydestä innoitteensa saaneita teoksia. Tulevan kesän kaikkineen 20 konsertin ohjelmasta pistävät silmään monenlaisille musiikkimauille sopivat artistit Maria Ylipäästä Jaakko Ryhäseen, Samuli Edelmannista Suvi Teräsniskaan. Kartanopuoti puolestaan houkuttelee ihanilla ja huolella valituilla museotuotteilla. Tarjolla ovat niin Liisan kirja Laukon herra, moninaiset astiat, puutarhatyökalut, muistilehtiöt kuin karamellitkin. Kokonaisuus toimii: Laukossa käy vuosittain 25 000 vierasta.
Päärakennuksen yläkerrassa on esillä Tamara Piilolan intensiivisiä, yltäkylläisiä luontomaisemia
Mutta miten tähän on tultu, mikä on Liisan osuus nykyisen Laukon luonteesta? Millainen on ollut kulttuurihistorian tohtorin polku Laukon kartanon emännäksi, museonjohtajaksi, kuraattoriksi ja tuottajaksi?
Laukko on Liisalle sekä koti että työ. Suhde kartanoon on erityinen ja yhtä ihmiseloa pidempi ensinnäkin siksi, että kartano on hänen lapsuudenkotinsa ja toisekseen siksi, että hän uppoutui Laukon 1600-luvun historiaan tutkijana ensin kulttuurihistorian pro gradu -tutkielmassaan (1999) ja sen jälkeen väitöskirjassaan (2007), joka käsitteli Gabriel Kurkea, 1600-luvun aatelismiestä ja silloista Laukon herraa. Kulttuurihistorian opintoja täydensivät taidehistorian sivuainelaudatur ja opintovuosi maineikkaassa Sothebyn taideinstituutissa Lontoossa.
”Intohimoni on tarinankerronta”, Liisa Lagerstam sanoo. ”Kun tarina Gabrielista oli kirjoitettu, polte maalata entistä isommalla siveltimellä ja uusilla, kokeilevimmilla tavoilla kasvoi.” Varsin pian väittelyn jälkeen perinteisessä mielessä akateeminen tutkijantyö sai jäädä, sillä Liisan isän Juhani Lagerstamin kuoltua Laukon tulevaisuus tuli mietittäväksi. Liisa aloitti yhdessä miehensä Jouni Minkkisen kanssa suurprojektin Laukon kunnostamiseksi ja sen rakentamiseksi arvonsa mukaiseksi kulttuuri- ja taidekohteeksi. Kartano avattiin yleisölle 2016. Tänä päivänä Laukon mailla on kesäisin vilskettä kuin keskiajalla konsanaan: kartanonväkeä, kartanokylän asukkaita, kolmisenkymmentä työntekijää ja vierailijoita. Talveksi hiljennytään rakentamaan seuraavia kesäkausia.
Laukossa ei ole tällä hetkellä hevosia, mutta Tiina Torkkelin reliefimäinen hevosveistos muistuttaa kartanon mittavasta hevoskasvatuksesta
”Taide- ja kulttuurihistorioitsijan intohimo vei kokeilemaan erilaisia tapoja viestiä Laukon historiasta, sen kulttuuriperinnöstä ja kiinnittymisestä nykyisyyteen. Kaikki kokeilut eivät kantaneet hedelmää: sopivan balanssin löytyminen historian kerronnan, yleisöjen, kartanon ylläpidon ja toimeentulon välille ei ollut mutkatonta. Nykyinen toimiva konsepti on syntynyt onnistumisten ja erehdysten kautta,” Liisa kertoo.
Hän kannustaakin kaikkia tulevia kulttuurihistorioitsijoita ja muita vielä polkuaan etsiviä rohkeuteen kokeilla ja tehdä omaa juttuaan: tärkeintä kaikessa on innostus. ”Ja aina on mahdollisuus palata vanhaan ja totuttuun, jos uusi ei tunnu vielä kantavan”, hän vakuuttaa.
Ville Heimalan keraamiset kallot ovat osa kuvitteellista, unohduksiin jäänyttä etnografista kokoelmaa
Liisa on tarjonnut Laukossa kesätyöpaikan vuosien varrella kymmenille historian ja taidehistorian opiskelijoille etenkin Turun ja Tampereen yliopistoista. Liisan oikeana kätenä on vuodesta 2017 alkaen toiminut kulttuurihistoriassa juuri pro gradu -tutkielmansa viimeistellyt Sara Valli. Sara vahvistaa Liisan sanomaa intohimosta, rohkeudesta kokeilla ja ilmapiiristä, jossa on hyvä oppia. ”On ollut etuoikeus olla osa Laukon yhteisöä, asua täällä [kartanokylässä] ja nähdä, kuinka Laukkoa on kunnostettu historiaa ja kulttuuria kunnioittaen,” Sara pohtii.
Tapasimme Sara Vallin kartanopuodissa
Vieraillessamme Laukossa toukokuisena sunnuntaina pohdimme, miten kartanolla on aivan omanlaisensa henki. Se koostuu kartanon historiasta, sen kylämäisestä miljööstä ja kaikista niistä ihmisistä, jotka asuvat Laukon mailla ja vierailevat siellä.
Näkymää päärakennukselta
Taiteilijat ihastuvat poikkeuksetta kartanon ilmapiiriin ja löytävät Laukosta jotain sellaista, joka puhuttelee heitä. He haluavat asettaa taiteensa vuoropuheluun Laukon vuosisataisen historian kanssa monin eri tavoin. Liisa, joka tuntee kartanonsa äänen paremmin kuin kukaan muu, ottaa tehtäväkseen löytää sekä suurille ja rönsyäville että pienille ja herkille taideteoksille sopivimmat estradit. Viimeisimpänä on valmistunut upean viljamakasiinin peruskorjaus. Tänä kesänä se tarjoaa huikean taustan Heikki Marilan teoksille.
Laukon viljamakasiiniin on valmistunut täksi kesäksi upea näyttelytila
Tuskin kukaan Laukon vieras jää kylmäksi sille suurelle narratiiville, jonka historiallisten rakennusten, nykytaiteen näyttelyiden ja puistossa kaikuvien konserttisävelten vuoropuhelu muodostaa, ja jonka juonenkäänteitä Liisa pitää taitavasti hallussaan.
Kulttuurihistoria nyt! 