Elämää muurin sisällä – tavallisen kansan kokemuksia jaetussa Berliinissä

Teksti: Eeva Bang ja Ville-Waltteri Virtanen

Berliinin muuri murtui kolmekymmentä vuotta sitten marraskuussa 1989. Ihmiset juhlivat kaduilla ympäri Berliiniä, kun raja kahden Berliinin välillä avattiin. Kaupungin sisällä pääsi vihdoin liikkumaan ilman rajoituksia. Vapauden juhlaa edelsi kuitenkin vuosikymmeniä jatkunut tilanne, jossa ennen yhtenäinen valtio oli revitty kahtia ja vuonna 1949 perustettiin läntinen Saksan Liittotasavalta ja itäinen Saksan demokraattinen tasavalta. Kahtiajaon seuraukset olivat synkät. Suvut, perheet ja ystävät eri puolilla Saksaa joutuivat eroon toisistaan – halusivat tai eivät. Poliittisen näyttämön varjossa olivat nämä tavalliset ihmiset.

Itä- ja Länsi-Saksan väliset jännitteet kulminoituivat Berliinissä, joka oli toisen maailmansodan jälkipyykissä jäänyt saarekkeeksi Itä-Saksan alueelle ja jaettu miehitysvyöhykkeisiin. Läntistä Berliiniä hallinnoivat Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia omilla vyöhykkeillään ja itäinen osa oli taas Neuvostoliiton kommunistisen hallinnon alla. Berliinin muuri pystytettiin 13. elokuuta 1961 estämään länteen vyöryvä ihmistulva, kun tuhannet ihmiset pyrkivät Länsi-Berliinin kautta länteen paremman elämän toivossa.

 

Rikotut perheet

Kun muuri pystytettiin, sen eri puolille jääneet sukulaiset ja ystävät eivät voineet enää tavata toisiaan arjessa. Yhteydenpidosta tuli miltei mahdotonta. Berliinin keskustassa Bernauer Strassella asui Kielbergin perhe, joka havahtui toivottomaan todellisuuteen piikkilanka-aidan kulkiessa keskellä kotikatua. Sukulaiset, joiden luona Kielbergit vierailivat usein, asuivat kadun toisella puolella. Vuonna 1961 13-vuotias Elke Kielberg oli ennen ylittänyt kadun vieraillessaan serkkunsa luona. ”Piikkilankasunnuntain” 13. elokuuta jälkeen ystävysten välillä oli rivi aseistautuneita sotilaita. Elken serkku oli jäänyt loukkuun idän puolelle kuten tuhannet muutkin itäsaksalaiset.

Sittemmin Bernauer Strassen itäisen puolen asuinrakennukset tyhjennettiin asukkaista ja rakennukset tuhottiin. Ihmisillä oli edessä pakkomuutto pois omasta naapurustostaan ja Bernauer strassen tilalle ilmestyi aidoista, valonheittimistä, vartiotorneista ja muurista koostuva raja-alue. Itä-Saksan vartijoilla oli lupa ampua kaikkia, jotka yrittivät paeta ja moni sai surmansa paikalla, joka oli ennen tavallinen naapurusto. Sadan metrin levyisen rajan keskellä sijainnut hiekkatie tunnettiin nimellä ”kuoleman kaistale”.

A_Family_Separated_-_Flickr_-_The_Central_Intelligence_Agency

Erotettu perhe vuonna 1961. Äiti idässä, isä ja poika lännessä. Kuva: Wikimedia Commons.

Brigitta Schimke asui Itä-Berliinissä lähellä muuria. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa asuivat kaupungin läntisellä puolella. Brigitta tapasi siskoaan idän puolella, mutta itse itäsaksalaisena hän joutui anomaan viisumia halutessaan vierailla lännessä. Viisumin saaminen oli vaikeaa, eivätkä Itä-Saksan viranomaiset myöntäneet matkustuslupia kevyin perustein. Brigitta pääsi länteen siskonsa 55-vuotissyntymäpäiville vuonna 1977. Tämä oli tavatonta, koska tavallisesti lupa myönnettiin vain sukulaisen täytettäessä täysiä kymmeniä. Hautajaisiin sai luvan matkustaa, jos kyseessä oli lähisukulainen ja tällöinkin tuli todistaa, että kyseessä oli sukulainen ja että hän oli kuollut. Viisumia piti anoa hyvissä ajoin ja sen saamiseen saattoi mennä useampi kuukausi.

Eron aiheuttama ikävä näkyi berliiniläisissä erityisesti juhlapäivinä, kuten jouluna. Joulun alla vuonna 1961 sadat itäberliiniläiset kerääntyivät muurin vierelle vilkuttamaan valkoiset nenäliinat käsissään toisella puolella oleville läheisilleen. Itä-Saksan viranomaiset eivät suhtautuneet mielenilmaisuun suopeasti ja tapahtuman jälkeen muuria korotettiin niin, että näköyhteys estyi. Myös pakoyritysten määrä kasvoi joulun alla, kun ihmiset halusivat epätoivoisesti läheistensä luokse.

Vuonna 1961 itäberliiniläinen Sigrid Paul (1934) synnytti poikalapsen Torstenin. Lapsi kärsi synnytyksestä seuranneesta vatsakalvon repeämästä, jonka vuoksi Sigrid joutui hakemaan elintärkeitä lääkkeitä ja ruokavalmistetta Länsi-Berliinin Westendin sairaalasta. Kun Berliinin muuri pystytettiin, Sigrid ei pystynyt enää hakemaan lääkettä lännestä, vaan joutui viemään lapsensa Itä-Berliinin Charitén sairaalaan. Charitén lääkärit eivät kyenneet auttamaan lasta, siispä he siirsivät lapsen Länsi-Berliinin Westendin sairaalaan. Seuraavana aamuna Sigrid havahtui sydäntäsärkevään todellisuuteen: hänet ja Torsten oli erotettu toisistaan.

Frau Paul yritti paeta Länsi-Berliiniin, mutta hän epäonnistui ja joutui Stasi-viranomaisten armoille. Frau Paulia kuulusteltiin yötä päivää. Stasi-viranomaiset ehdottivat, että Sigrid saisi nähdä poikaansa eikä joutuisi enää kuulusteltavaksi, jos hän tekisi yhteistyötä hänen ystävänsä Michael Hinzenin vangitsemisessa. Frau Paul kieltäytyi. Hän ja aviomiehensä olivat viisi kuukautta Hohenschönhausenin vankilassa. Vuonna 1964 länsimaat ostivat Frau Paulin ja tämän aviomiehen vapaiksi. Vihdoin Sigrid pääsi hakemaan Torstenin Westendin sairaalasta ja perhe oli jälleen yhdessä.

640px-Winken_ueber_die_Berliner_Mauer

Länsiberliiniläinen nainen  vilkuttaa sukulaisilleen muurin toiselle puolelle vuonna 1961. Kuva: Wikimedia Commons

Menetetyt unelmat

Rajan sulkeminen päätti monen nuoren opintien. Itä-Berliinissä asuneet ja lännen puolella koulua käyneet nuoret eivät päässeet enää kouluun lännen puolelle, eikä kaikille tarjottu mahdollisuutta jatkaa opintojaan idän oppilaitoksissa. Lukiolaiset määrättiin oppisopimuskoulutuksiin ja korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijat ohjattiin tehdastyöhön. Lännessä humanistisia ja yhteiskunnallisia aineita opiskelleet nähtiin pahimpina pettureina ja uhkana sosialistiselle ideologialle. Tartuntavaaran aiheuttivat myös lapset ja nuoret, jotka olivat poliittisesti saastuneita. Heidät hajautettiin idässä eri kouluihin. Koulun sijainnilla ei ollut merkitystä – keskittämistä oli ehdottomasti vältettävä. Moni nuori joutui luopumaan unelmistaan koulutuksen ja ammatin suhteen ja heiltä riistettiin vapaus vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.

Lännessä työssä käyneet ”rajanylittäjät” olivat Itä-Saksan viranomaisten silmissä epäluotettavia. Myös heidät kohtalonsa oli koulutuksesta riippumatta tehdastyö. Ammattitaidolla ei ollut merkitystä. Työ muurin toisella puolella lännessä houkutteli monet berliiniläiset pakenemaan rajan yli.

Tulevaisuus näytti toivottomalta myös 17-vuotiaalle Ursula Heinemannille. Vuonna 1961 Heinemann oli työskennellyt tarjoilijana länsiberliiniläisessä hotellissa ja oli rajan suljettua jäänyt työttömäksi. Heinemann ei tyytynyt kohtaloonsa vaan päätti paeta. Hän löysi rajasta heikon kohdan ja kiinnijäämisen uhallakin päätti ryhtyä rajan ylitykseen. Piikkilanka-aidan alla oli aukko, jonka ali Ursula pääsi ryömimään. Ursula aavisti rajavartijoiden olevan kuitenkin lähellä, koska hän haistoi savukkeiden hajun. Takaisin palaaminen ei ollut enää mahdollista, hänen oli jatkettava eteenpäin. Ursula onnistui pakenemaan. Seuraavana päivänä hän ilmoittautui työpaikalleen Plaza Hotelissa ja sai entisen työpaikkansa takaisin.

Valvonta muurilla ja kansalaisten parissa

Kapinallisuuden kitkemiseksi Itä-Saksassa toimi julkisten poliisivoimien Volkspolizein lisäksi salainen poliisi Ministerium für Staatssicherheit tai kuten itäberliiniläiset sitä nimittivät, Stasi. Stasi-viranomaiset olivat järjestelmällisiä. Heidän menetelmänsä näkyvät Miriam Weberin (1952) kokemuksissa.

Kun Miriam Weber oli kuudentoista, hänestä tuli Stasi-viranomaisten silmätikku. Hän ja ystävänsä Ursula olivat todistaneet Leipzigin mielenosoitusta vuonna 1968, jossa poliisi pidätti useita kansalaisia ja tyrmäsi heidän vakaamuksensa paloletkuilla. Miriam katsoi, että Itä-Saksan toiminta oli väärin ja ryhtyi vastustamaan viranomaisten kontrollia. He kirjoittivat julisteita ja laittoivat niitä näkyville puhelinkoppeihin ja ilmoitustauluihin. Julisteissa luki Consultation, no water cannons ja People of the people’s republic speak up!

Stasi-viranomaiset pääsivät Miriamin jäljille, kun he kyselivät julisteista kouluissa. He lisäsivät Miriamin epäiltyjen listalle ja tarkistivat hänen kotinsa kumihanskoineen ja vaunukoirineen. Löydettyjen julistevälineiden nojalla Miriam ja Ursula vangittiin epäiltyinä kansankiihotuksesta.

Stasi-viranomaisilla oli keinonsa saada epäillyt puhumaan. Miriam eristettiin kokonaan ulkomaailmasta. Hänellä ei ollut lupaa tavata vanhempiaan tai asianajajaa, lukea kirjoja tai sanomalehtiä eikä edes soittaa.  Miriam kärsi univajeesta, sillä Stasi-viranomaiset kuulustelivat häntä yötä päivää. Miriamille valehdeltiin, että Ursula oli myöntänyt rikokset. Lopulta Miriam myönsi tehneensä julisteet ja pääsi vapauteen odottamaan oikeudenkäyntiä.

Miriam ei jäänyt odottamaan oikeudenkäyntiä, vaan karkasi junalla Berliinin muurille ja suunnitteli pakenevansa Länsi-Berliiniin. Berliinin muuri oli aikansa valvotuimpia rajoja, mutta siitä huolimatta Miriam onnistui melkein ylittämään muurin. Loppumetreillä hän jäi kiinni piikkilankaan, vietiin kuulusteltavaksi ja tuomittiin puoleksitoista vuodeksi Straubergin naisvankilaan Hoheneckiin.

640px-Berlin_Wall_Potsdamer_Platz_November_1975_looking_east

Muuri Potzdamer Platzilla ja näkymä itään vuonna 1975. Kuva: Wikimedia Commons

Stasi-viranomaisten valvonnan seuraamukset näkyvät myös Miriamin aviomiehen Karl-Heinz Weberin – lempinimeltään Charlie – kokemuksissa. Charlie joutui Itä-Saksan silmätikuksi, kun hän ui lomareissullaan liian lähellä ruotsalaisalusta. Stasi-viranomaiset tulkitsivat uimisen pakoyritykseksi. Stasi-viranomaisten painostuksen ja varjostamisen seurauksena Charlie lopetti liikunnanopettajan uransa ja ryhtyi Itä-Saksan vastaiseksi kirjailijaksi. Koska Charliella ja Miriamilla oli kummallakin rekisteri Stasin pääkonttorilla, heidän kotinsa joutui jatkuvien tarkastuskäynnien kohteeksi.

Stasi-viranomaisten valvonta näkyy myös Sigrid Paulin kokemuksissa. Sigrid kertoo, ”Aviomieheni ja minä päätimme laittomasti lähteä Itä-Saksasta. En ole tyypillinen vapaustaistelija. En ollut edes osa oppositiota. Tästä päivästä lähtien en ole poliittisen puolueen jäsen. Enkä ole rikollinen.”

Sigrid aviomiehineen ja kolme opiskelijaa yrittivät paeta Länsi-Berliiniin käyttämällä väärennettyä passia ja hyppäämällä junaan Ostbahnhofin asemalta Tanskaan ja sitä kautta Länsi-Berliiniin. Yritys epäonnistui, kun yksi paenneista jäi kiinni ja joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan. Stasi-viranomaiset olivat ottaneet yön vaihteessa käyttöön näkymättömän leiman, joka paljasti väärennetyt passit. Frau Paul poltti passinsa, mutta ei siis luopunut suunnitelmaansa nähdä Torstenin.

Länsi-Berliinissä oli kaivettu tunnelia Itä-Berliinin Brunnenstrasseen. Tunneli oli tulvinut ensimmäisellä pakoyrityksellä, mutta vesi oli nyt jäässä. Ennen kun Sigrid yritti paeta toistamiseen, Stasi-viranomaiset varjostivat häntä. Yhtenä aamuna vieraat miehet kysyivät Frau Paulin henkilöllisyyspapereita – tämä oli tavanomaista, sillä kansalaisten piti aina kantaa henkilöllisyystodistuksia – ja kun hän kaivoi niitä esiin, Stasi-viranomaiset kaappasivat hänet kuulusteltavaksi keskellä päivää.

Vierailu lännen ja idän välillä

Kun Itä-Saksan viranomaiset pystyttivät Berliinin muurin, Itä-Berliini oli eristyksissä lähes kaksi ja puoli vuotta. Vasta syksyllä 1963 Itä-Saksan päättäjät allekirjoittivat rajalupasopimuksen, jonka myötä länsiberliiniläiset saivat luvan vierailla lähisukulaisten luona jouluna ja uudenvuoden pyhinä. Vierailuajat olivat rajallisia ja kestivät yleensä ainoastaan 12 tuntia.

1970- luvun lopussa ja 1980-luvun alussa länsiberliiniläisillä oli paremmat mahdollisuudet vierailla itään. Berliiniläisille tuli tutuksi Friedrichstrassen juna-asema, joka toimi kulkuväylänä lännestä itään. Sen seinien sisällä nähtiin onnellisia jälleennäkemisiä kuin lohduttomia hyvästejä. Berliiniläiset ristivät asemarakennuksen Kyynelten palatsiksi.

Berlinermauer

“Kuoleman kaistale”Kreuzbergin kaupunginosassa vuonna 1986. Kuva: Wikimedia Commons.

Rajaviranomaiset tarkistivat lännestä tulevien vierailijoiden passit huolella. Tarkoituksena oli varmistaa, ettei kukaan rikkonut valuuttamääräyksiä. Itä-Saksaan oli lupa tuoda pelkästään rajallinen määrä Itä-Saksan markkoja. Itä-Saksan viranomaiset pelkäsivät, että liian suuret rahasummat saattoivat horjuttaa heidän kapitalismin vastaista talousjärjestelmäänsä.

Itä-Saksan kansalaisilla oli myös mahdollisuus lähtöhakemukseen. Miriam ja Charlie Weber hakivat lähtöhakemusta Itä-Saksasta 1980. Toisinaan Itä-Saksan viranomaiset hyväksyivät lähtöhakemuksen, kun he halusivat eroon tottelemattomista, kapinallisista kansalaisista. Lähtöhakemuksen vuoksi Miriam ja Charlie joutuivat entistä suuremman tarkkailun alaisiksi. Vaikka lähtöhakemus oli laillinen, viranomaiset saattoivat tulkita sen Itä-Saksan hallinnon herjaamiseksi tai kunnialoukkaukseksi ja täten myös rikokseksi. Vuonna 1980 elokuussa viranomaiset pidättivät Charlien ja vangitsivat hänet kuulusteltavaksi. Saman vuoden lokakuussa poliisi kävi Miriamin luona ja vaati hakemaan aviomiehensä tavarat. Charlie oli kuollut.

Itä-Saksan suhtautuminen vierailuihin muuttui myönteisemmäksi 1980-luvun alussa. Viisumianomukset lisääntyivät, ja Itä-Saksan viranomaiset myönsivät suuria määriä vierailulupia vuoden 1984 ensimmäisinä kuukausina. Viisumien myöntämisen tarkoituksena oli miellyttää läntistä politiikkaa, pankkiyhteyksiä ja vapauttaa viisumiliikkeen jännitteitä. Viisumien myöntämisen seuraus oli päinvastainen; viisumiliike jatkoi kasvamistaan ja nousi totalitaristisen Itä-Saksan loppuvuosina suureksi ongelmaksi lännen ja idän lähennellessä välejään.

Berliinin muuri rajoitti ystävyyssuhteita, riisti nuorisolta mahdollisuuden haluamaansa opiskeluun ja työhön sekä rikkoi perheitä. Eniten muurista kärsivät itäberliiniläiset, sillä he joutuivat elämään vuosikymmeniä totalitaristisessa yhteiskunnassa. Berliinin muuri ei ollut pelkästään kylmän sodan symboli; se oli tavallisille kansalaisille vapauden riistäjä. Nykypäivänä maailmassa on yhä erilaisia muureja. Kun keskustellaan rajapolitiikasta, unohdetaan toisinaan muurien erottamat ihmiset.

 

Lähteet

Funder, Anna: Stasiland: Stories from Behind the Wall. Granta Books, 2011.

Hilto, Christopher: The Wall: The People’s Story. Sutton Publishing, 2001.

Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 – 9. marraskuuta 1989. Suomennos Matti Kinnunen. WSOY, 2008.

Corner, Lena: The Berlin Wall kept me apart from my baby son, 2009. https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2009/nov/07/berlin-wall-sigrid-paul. Haettu 20.04.2019.

 

 

Mainokset
Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kustoo kertoo: Lönnrotin jäljillä

kansi_juhana_saarelainen”Elävä sana on henkinen siemen.” Näillä sanoilla kiteytti FM Juhana Saarelainen lektiossaan Elias Lönnrotin (1802–1884) ydinajatuksen. Elävä sana oli sitä, jota Lönnrot kuunteli ja kokosi ja joka oli Kalevalan raaka-aine, lähtökohta, josta runoteos ja sen eri versiot syntyivät. Väitöskirjassaan Runous, tieto ja kansa. Elias Lönnrotin ajattelu ja toiminta aikalaisfilosofian kontekstissa Saarelainen analysoi ennen kaikkea niitä ylirajaisia aatteita ja filosofisia keskusteluja, joista Lönnrot ammensi ja joita hän toiminnassaan tulkitsi ja muokkasi. Erityisen vahvasti nousi esiin F. W. J. Schellingin luonnonfilosofia, jonka jälkiä Lönnrotin näkemyksissä on. Lönnrot mukaan inhimillinen tieto jakautui kahteen osaan, joita hän kutsui tiedon ”päiväpuoleksi” ja ”yöpuoleksi”. Molemmat olivat tärkeitä. Kun ”päiväpuoleen” liittyi aistimusten, ymmärryksen ja järjen tuottama tieto, ”yöpuolen” maailmaa olivat unet, aavistukset ja mielleyhtymät. Saarelaisen väitöskirjan keskiössä on juuri tietokäsitys, jonka kautta näkemykset runoudesta ja kansasta avautuvat.

Jos Lönnrotin mukaan ”elävä sana on henkinen siemen”, väitöstilaisuus oli ehdottomasti Lönnrotin hengen mukainen. Vastaväittäjänä toimi professori Pertti Anttonen Itä-Suomen yliopistosta. Hän johdatti keskustelun taitavasti väitöskirjan ydinkysymyksiin ja sen keskeisiin käsitteisiin. Tämä oli ”henkinen siemen” syvälliselle keskustelulle, joka rakentui vastaväittäjän ja väittelijän välille. Yleisölle avautui näkökulma paitsi Lönnrotin henkilöön ja hänen toimintaansa myös 1800-luvun suomalaisen kulttuurin ehtoihin ja mahdollisuuksiin. Samalla avautui näkymä Kalevalan syntyyn sekä siihen, miten välttämätöntä teoksen kulttuurisen merkityksen pohtiminen on myös tämän päivän maailmassa.

Väitöstilaisuus alkoi klo 12.15 Turun yliopiston Janus-salissa. Vastaväittäjän loppulausunnon jälkeen yleisökysymyksiä ei tullut, joten kustos päätti tilaisuuden klo 14.20. Yleisöä oli paikalla 65 henkeä.

IMG_5246

Juhana Saarelainen on aloittanut lektionsa. Vasemmalla vastaväittäjä professori Pertti Anttonen. Kuva: Marjo Kaartinen.

 

Kategoria(t): Tutkimus | Avainsanat: , , | Kommentoi

30 vuotta Berliinin muurin murtumisesta

Teksti: Oskari Myllymäki

Berliinin muurin kaatumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Tämän takia aihe valikoitui yhdeksi kohteeksi kulttuurihistorian kirjoittamisen kurssilla esoterian ja avaruuden rinnalla. Tämä teksti on suppea kuvaus Berliinin muuri -ryhmän työskentelystä ryhmänvetäjän näkökulmasta. Ryhmään kuului yhteensä yhdeksän henkilöä ja tuotimme paritöinä neljä erilaista julkaisua. Näitä olivat Kimmo Elon podcast-haastattelu, popularisoiva tiedeartikkeli, muurin vaikutuksia tutkiva haastattelu, sekä kirja-analyysi.

Päätimme keskittyä tutkimaan muurin vaikutuspiiriin kuuluneiden henkilöiden kokemuksia, tuoda esiin yksilöiden tarinoita ja sen, kuinka muuri heidän elämäänsä vaikutti. Viaton-kirjan analyysin avulla pyrimme nostamaan esille kirjailijan näkemyksiä muurista, ja analysoimaan kuinka kirjailijan asenteet kuvastivat lukijakunnan oletuksia muurin toimijoista.

Tiedeartikkelin avulla nostimme esille yksilöiden tarinoita ja toimme näin näkyviin, kuinka muuri vaikutti sen läheisyydessä eläneiden ihmisten elämiin. Berliinin muuria käsiteltäessä on helppo unohtaa ihmiset, joiden arkeen muuri päivittäin vaikutti. Muurin kohoaminen pakotti ihmiset luopumaan rutiineista, jotka olivat olleet osa heidän elämäänsä jo vuosia. Pienellä ajatusleikillä tällaisen muutoksen vaikutusta omaan elämään ei ole vaikea kuvitella: Vastapuolella kotiasi oleva bussipysäkki on yhtäkkiä sinulta saavuttamattomissa. Kulman takana oleva lähikauppa ei enää olekaan sinun lähikauppasi. Työpaikkaasi tai kouluusi sinulta on pääsy kielletty.

Kuten olettaa saattaa, lähdeaineistoa muuriin liittyen oli suunnattomasti. Yksilökokemuksia niistä löytyi runsaasti. Tästä huolimatta päätimme antaa äänen ihmisille, joita ei löytynyt jo julkaistujen kirjojen sivuilta. Halusimme antaa uusille ihmisille mahdollisuuden kertoa kokemuksistaan muurista ja siitä, kuinka se tänä päivänä vaikuttaa heidän elämäänsä. Miksi etsisimme vastauksia kysymyksiin ainoastaan kirjojen sivuilta, kun meillä oli mahdollisuus kysyä juuri ne kysymykset mitä halusimme ihmisiltä, joihin muuri oli vaikuttanut ja edelleen vaikuttaa? Emme olettaneet paljastavamme mitään erikoista ja uutta, mutta haastattelujen kautta Berliinin muuri ei jäänyt vain sanoiksi kirjassa. Lisäksi haastattelut muistuttivat ainakin minulle, että tutkimuksista ja kirjoista luetut kokemukset eivät ole ainoita kokemuksia. Jokaisella ihmisellä on muistoja ja kokemuksia, mutta vain harvat niistä ovat päätyneet musteena paperille. Tästä näkökulmasta tarkastellen on ilahduttavaa ajatella, että työmme ansiosta muutamia kokemuksia on hiljaisuudesta muutettu kirjoitettuun muotoon. 70-vuoden päästä Berliinin muurin 100. vuosipäivää työstävä seminaariryhmä voi kaivaa arkistoista Kritiikki-lehden ja hyödyntää työtämme omassa ryhmätyössään.

Yksilöiden kokemusten lisäksi etsimme käsiimme myös asiantuntijan avaamaan muuriin liittyviä tekijöitä. Asiantuntijan kanssa käydystä keskustelusta tuotettua podcastia voi pitää eräänlaisena pohjustuksena yksilökokemuksiin. Pidin tärkeänä, että ryhmämme työt muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, jossa työt tukivat ja avarsivat toisiaan. Tämä ei silti tarkoita, etteikö työt toimisi myös erillisinä yksikköinä. Ne seisovat omilla jaloillaan, myös ilman toisten töiden tukea.

Ohjaajamme antoi meille tilaa toteuttaa itseämme ja hyvällä omatunnolla voin sanoa töiden olevan ryhmässä vaikuttaneiden opiskelijoiden rakentamia. Näkökulmat, aiheet ja lähteet ovat opiskelijoiden suunnitelmien ja valintojen tuloksia. Koen, että ohjaajamme antama tila mahdollisti realistisen kokemuksen ryhmänvetäjän roolista. Vastuu hyvistä ja huonoista ratkaisuista oli, ja on, minulla.

Muurit eivät ole kadonneet maailmasta Berliinin muurin kaatumisen myötä. Uusien pystyttämisestä puhutaan samalla, kun vanhoja halutaan purkaa. Niiden teho ihmisten hallitsemisessa ja alueiden rajaamisessa ei ole kolmessakymmenessä vuodessa vähentynyt. Ne omaavat tänäkin päivänä huomattavan vallan ihmisiin, vaikka informaatio liikkuu nykyisin huomattavasti helpommin kuin jaetussa Berliinissä. Mutta mihin tuo valta olisi kadonnut laajakaistojen ja sosiaalisen median myötä? Puhelimeen kilahtavat viestit ja 4G:n siivillä saapuvat kuvat eivät ikinä tule korvaamaan puolison halausta tai isoäidin pikkuleipien tuoksua.

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Avaruus-teema innosti kirjoittamiskurssilaisia

Teksti: Saimi Ruuttunen

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla ryhmämme teemaksi valikoitui avaruus, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta Yhdysvaltojen tekemästä ensimmäisestä kuukävelystä. Ryhmämme ei kuitenkaan antanut tämän yhden merkkipaalun rajoittaa töiden suunnittelua, vaan avaruusaiheen matkassa päästiin jopa uuden ajan alkuun asti. Vaikka aluksi tunsimme hieman valinnanvaikeutta laajan teeman edessä, lopulta löysimme kiinnostavia, kulttuurihistoriallisia aiheita kaikille.

Pyöreiden vuosien kunniaksi suurin osa kurssin töistä liittyi kuulentoon. Eräs ryhmä analysoi kahta 1960-luvun avaruuselokuvaa, Andrei Tarkovskin Solarista ja Stanley Kubrikin 2001: Space Odysseyta. Tekstit julkaistiin Kritiikki-lehden numerossa 2/19. Kuulentoon liittyi myös toisen ryhmän tekemä lyhyt dokumentti kuulaskeutumisen kieltävistä salaliittoteorioista. Lisäksi kuumatkaa käsitteli Kuviteltu avaruus -seminaaria varten tehty lehdistötiedote.

Kaukaisempaa avaruushistoriaa käsitteli blogikirjoitus Suomen tähtitieteen historiasta kertovasta podcastista, joka vie lukijat 1500–1800-lukujen tähtitieteen maailmaan. Toinen varhaisempaa avaruustutkimusta käsittelevä työ on popularisoiva tiedeartikkeli 1600-luvun tähtitieteilijästä ja matemaatikosta Johannes Kepleristä ja hänen kuuta käsittelevästä Somnium-teoksestaan. Tekstille etsitään parhaillaan julkaisijaa.

Kurssin suoritustapa oli ainakin minulle aivan uusi. Kun on tottunut siihen, että työtä ohjaa tiukasti joku opettajankaltainen auktoriteetti, hyvin itsenäinen työskentely hieman hirvitti aluksi. Ryhmämme toimi kuitenkin hienosti: työt palautettiin ajallaan ja keskustelu oli monipuolista sekä hyödyllistä. Vapaus vaikuttaa töiden aiheisiin ja aikatauluihin tuntui myös mukavalta tavalta työskennellä. Hieman meitä epäilytti arvosana, joka on koko ryhmälle yhteinen, mutta nekin huolet hälvenivät, kun kaikki työt osoittautuivat todella laadukkaiksi ja sellaisiksi, joiden eteen oli nähty aikaa ja vaivaa. Oli hienoa päästä työskentelemään näin loistavassa ryhmässä.

Toivottavasti viihdytte avaruusmatkoillamme!

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Berliinin muuri ja loikkarit -podcast

Podcast by Iinestiina Lappalainen ja Elisa Töykkälä

Me, Iinestiina Lappalainen ja Elisa Töykkälä, tahdoimme selvittää kylmän sodan ja Saksan historian asiantuntijan Kimmo Elon johdolla historiallisia tapahtumia ja ennen kaikkea sitä, keitä loikkarit todellisuudessa olivat. Haastattelumuotoisen podcastin aikana pureudumme kuuluisimpiin loikkausyrityksiin, elämään DDR:stä pakenemisen jälkeen ja siihen, miten läntinen maailma suhtautui loikkareihin.

Berliinin muuria ja sen yli loikanneita käsittelevä podcast on tehty osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2019 –kurssia ja se muistaa omalta osaltaan tapahtumia, jotka päättyivät kolmekymmentä vuotta sitten Berliinin muurin murtumiseen.

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Kuunkokoinen petos

Kirjoittajat ja dokumentaristit: Veikka Skyttä, Miitrei Misukka ja Taneli Turpeinen. Kulttuurihistorian kirjoittaminen 2019 -kurssi

Salaliittoteoriat herättävät toisissa huvittuneita hymähdyksiä, mutta toisille ne ovat totisinta totta. Viime vuosina on puhuttu totuuden jälkeisestä ajasta. Vastamedian nousu, disinformaatio ja trollitehtaat. Vaihtoehtoinen tieto ja tahallinen väärän tiedon levitys on särkenyt naiivin kuvan yhtenäisestä todellisuudesta. Nyt jokainen voi rakentaa näistä pirstoutuneista palasista oman todellisuutensa, ja salaliittoteoriat on ollut tähän yksi vaihtoehto.

Yksi vanhimmista ja sitkeimmin säilyneistä salaliittoteorioista on Apollo-avaruusohjelman kuulaskeutumisen väittäminen lavastetuksi. Kuulaskeutumisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi päätimme tarkastella kyseistä salaliittoteoriaa pienessä dokumentissa osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia. Paneudumme pätkässä salaliittoteorian syntymiseen ja kehittymiseen, sekä tarkastelemme sitä osana salaliittoteorioiden laajempaa viitekehystä. Ajan hengen mukaisesti tutkitun tiedon sekaan on dokumentissa eksynyt tiettyä ”luotua todellisuutta” fiktiivisten haastattelujen muodossa. Näiden ottamiemme taiteellisten vapauksien vuoksi emme suosittele ottamaan dokumenttia liian vakavasti. Olkoon se jonkinlainen ajan kuva.

 

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi

Podcastit historiantiedon levittäjinä

Kevään 2019 Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin päättyminen näkyy ja kuuluu Kulttuurihistoria nyt! -blogissa. Seuraavana teksti, jossa pohditaan podcastia avaruusaiheisen historiatiedon popularisoijana.

Teksti: Mari Kuismanen

Tieteen popularisoituminen näkyy muun muassa erilaisten radiokuunnelmien ja podcastien lisääntymisenä internetissä. Nämä mahdollistavat sen, että tieteellisiin aiheisiin pääsee käsiksi yhä useampi. Kuunneltavat podcastit ovat kaikkien ulottuvilla, sillä ne eivät ole aikaan tai paikkaan sidottuja.

Reetta Isoviita pohti pro gradussaan ”Vain radioleikkiä? Podcastaus suomenkielisen harrastajan näkökulmasta” (2012) podcastien syntymistä ja niiden merkitystä nimenomaan harrastuspiireissä. Isoviidan mukaan podcast on syntynyt Englannissa 2000-luvun alussa. Se on muotoutunut radio-ohjelmista ja keskittynyt alun perin harrastajapiireihin. Podcast poikkeaakin Isoviidan mukaan radio-ohjelmista yksinkertaisuudellaan. Sitä pystyy harrastamaan kuka tahansa. Näin ollen on hyvinkin loogista, että harrastuspiirit ovat ensimmäisenä tarttuneet podcastien mahdollisuuksiin.

Podcastien siirtyminen ammattimaiseen käyttöön tapahtui vähitellen. Isoviidan mukaan esimerkiksi Yle aloitti ohjelmiensa jakamisen podcasteina 2000-luvun puolivälissä. Ylen podcastit poikkeavat kuitenkin harrastajien podcasteista siten, että ne ovat tehty Ylen ohjelmissa kuulluista ohjelmista. Tämä mahdollisesti tarkoittaa myös sitä, että Ylen podcastit ovat suunnitellumpia ja kohdistettu tietylle kohderyhmälle. Nykyään on vaikea kuvitella, ettei olisi mahdollisuutta kuunnella vaikkapa juuri Ylen sivuilta ammattimaisesti tehtyjä podcasteja.

Suomen tähtieteen historia -podcast

Kuuntelin podcastin Suomen tähtitieteen historiasta yle.fi sivulta. Aihe oli jaettu kahteen osaan, kumpikin kesti puoli tuntia. Ensimmäinen osa keskittyi vuosiin 1500–1700 ja jälkimmäinen osa käsitteli Suomen tähtitieteen etenemistä Turun palon jälkeen. Molemmat osat sisältyivät Sisko Loikkasen toimittamaan tähtitiedettä maailmalla käsittelevään kymmenosaiseen sarjaan. Yle Radio1:n Radiaattori tiedesarjassa vuosina 2009–2010 alun perin kuullun sarjan aiheet etenivät melko kronologisesti . Haastateltavat vaihtuvat jaksoittain, Suomen tähtitieteen historiaa käsittelevässä jaksossa haastateltavana oli Helsingin yliopiston professori Tapio Markkanen.

Podcast-sarja on jaksotettu sopivan mittaisiin pätkiin. Kuulija voi halutessaan valita koko sarjasta tietyn jakson. Koska koko sarja on edelleen kuunneltavissa, sen voi kuunnella rauhassa omalla ajallaan. Tällaiset kuunneltavat alustat ovat loistavia nimenomaan sen vuoksi, että ne mahdollistavat muun tekemisen samanaikaisesti. Podcastin aihe on kerrottu erittäin selkeästi ja informoivasti. Haastattelijan kysymykset tukivat hienosti haastattelun rakennetta. Suomen tähtitieteen historian jaottelu kahteen osaan on tehty osuvasti käyttäen Turun paloa podcastin jakajana.

Merkittävä käänne oli uuden tähtitornin rakentaminen Helsinkiin. Näin tähtitieteen pääkaupunki Suomessa ikään kuin sinetöityi. Alusta alkaen tähtitieteen opetuksessa uskonnolla oli merkittävä vaikutus. Almanakkaa käytettiin käytännössä auringonlaskujen laskemiseen, mutta myös niin sanottujen liikkuvien pyhien, kuten pääsiäisen laskemiseen. Taivaan ilmiöt merkitsivät monia asioita, kuten sotia. Almanakkaan merkittiin myös erilaisia arkisia ennustuksia, kuten milloin kannattaa leikata hiukset tai tehdä kauppoja. Podcast keskittyy hyvin vahvasti tähtitieteeseen ammattina, mutta antaa mielenkiintoisen kuvan siitä, miten yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat tähtitieteen harjoittamiseen Suomessa. Podcastit ovat muutoinkin oivallisia tapoja tuoda historiatietoa suurelle yleisölle. Ne antavat laajoja näkökulmia historia-aiheisiin ja tarjoavat monenlaisia mahdollisuuksia kertoa historiaa.

 

Lähteet

Isoviita, Riitta 2012: Vain radioleikkiä? Podcastaus suomenkielisen harrastajan näkökulmasta. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos.

Tähtitieteen historiaa, https://areena.yle.fi/1-1670342 [haettu 26.3.2019].

Kategoria(t): Yleiset | Kommentoi